Haluaisin toisen lapsen, mutta olen 40-v.

koska vaatteita ja tavaroita on ennestään ja vanhojen vanhempien lapset jää aikaisemmin orvoksi, joten sisarukset on siksikin tärkeitä.



Itse sain yli nelikymppisenä kaksi tervettä lasta.

en osaa sanoa mikä ratkaisu on oikea, eikä oikeata olekaan. Jos tunnet että jaksat niin mitä siinä. Riskit on olemassa, joo, mutta pääset seulontoihin jos haluat. Sain kuopukseni kun olin 36 (neljäs lapsi) ja totesin et se oli kyl viimeinen juna naisille hankkia lasta. Jotenkin tuntuu että pitäisi jaksaa vielä 18v eteenpäin olla läsnä ja täysillä mukana nuorten elämässä. Toisaalta sisarus on rikkaus, enkä ikinä ymmärrä miksi jotkut haluavat nimenomaan vain yhden lapsen, se ei ole lapselle hyvä. Olen itse ainokainen ja kaipaan varsinkin nyt aikuisena siskoa tai veljeä. Nyt mun pienin lapsi on vasta 2,5v mut tiedän jo nyt et kun hän aloittaa koulun tunnen itseäni mummoksi muiden 30sten joukossa. Ha ha....teidän valinta ja päätös, kaikilla kolikoilla on kaksi puolta.

yövalvomisten kanssa? Se on tietysti suhteellisesti vain lyhyt aika verrattuna koko elämään, mutta oma jaksaminenkin on tärkeää.

ap

Eli hyvässä lykyssä ole lähempänä neljääkymmentä kun vauva-asiat tulevat taas ajankohtaisiksi. Riskejä en osaa pelätä, vammaisia lapsia syntyy nuoriinkin perheisiin ja meille erityislapsikin on tervetullut. Tietysti oma kuntoni tuolloin asettaa rajansa, mutta luotan että terveellisillä elämäntavoilla olen nelikymppisenä vielä hyvässä kunnossa!



Taloudellisia asioita en jaksa kovin surra. Olen ammatissa jossa töitä löytyy jatkossakin ja hyvä vakipaikka on. Tietty silloin kun lapsen hankinnasta puhutaan täytyy miettiä mikä vallitseva taloudellinen tilanne on ja onko lapsen hankinta siihen järkevää. Järkevällä tarkoitan pärjäämmekö tuloillamme tällaista normaalielämää.



Yleisestiottaen en näe mitään syytä miksei lapsia voisi hankkia vähän varttuneemmallakin iällä.

ja jaksaa erinomaisesti, vaikka lapset siis lyhyellä ikäerolla. Palautuminen voi olla vähän hitaampaa, mutta en muuten kyllä ollut yhtään sen höntimpi valvomisen jälkeen kuin muutkaan. Sairastelut sun muut on rankkoja, mutta se johtuu kyllä siitäkin, että teen töitä kotona lastenhoidon ohessa ja olen ruvennut myös vielä vähän opiskelemaan ja mies on reissutöissä eli puuhaa on aika paljon.



2

Kuulostat siltä että tuskin koskaan katuisitte lapsen saamista; sitä saattaisitte katua ettette enää yrittäneet. Nyt on tosiaan alkaa olla iän puolesta viimeiset järkevät hetket... Onnea!

en itsekään usko, että " lääketieteellisesti" olisikaan mitään esteitä.

En osaa itsekään oikein määritellä, että mikä silti " pelottaa" vaikka toinen lapsi on toiveissa. Ehkä se jaksaminen! Yksi hankala asia on sekin, että meillä ei ole saatavilla mitään lastenhoitoapua lähipiiristä tai muutakaan apua! ap

Mielestäni teidän kannattaa yrittää ainakin. Voihan olla ettei enää onnista edes :( Mutta yrittäkää edes, muuten kadutte sitä myöhemmin että miksei yritetty edes. Toivon mukaan onnistutte saamaan vielä toisen lapsen :)



T. 36v joka haaveilee toisesta lapsesta

Mun miehen äiti oli 43, kun sai mieheni. Ongelmia oli lähinnä vasta murrosiässä, kun appivanhemmillani ei ollut mitään käsitystä nuorten kulttuurista ja elättivät kuvitelmia jostain ihmeen lavatansseista tai kahvilassa istumisesta, siis aivan pihalla kaikesta ja kykenemättömiä asettamaan rajoja ja suojelemaan lapsiaan.



Ongelma oli suurempi miehen 3 vuotta vanhemmat isosiskon kanssa, mutta kun tuli mieheni vuoro " hulinoida" olivat appivanhemmatkin oppineet kantapään kautta jo edes jotain karuja totuuksia " nuorten tanssireissuista" .



Lisäksi nyt on ongelmana se, että meillä on pienet lapset ja miehen vanhemmat on jo iäkkäitä ja sairauksiakin on. Sen sijaan, että saisimme heiltä apua, toimimme heille apuna lähes päivittäin = USKOMATTOMAN RASKASTA!



Miehelleni 32 vuotta oli henkilökohtainen " parasta-ennen-päiväys" isäksi tulemisessa. Olen sitä kunnioittanut, vaikka itse haikailisin vielä yhtä lasta...

Ei ikäsi ole vielä " pahakaan" .

Itse olen synnyttänyt kaikki 4 lastani jo kypsemmällä iällä (34,36,37 ja 40v:na) ja nyt olen 43v. eikä ahdista yhtään. Hyvin olen jaksanut ja uskon, että jaksan loistavasti myös tulevaisuudessakin.

Mummuni sai äitini 43v:na ja synnytti viimeisensä 49v:na. Hyvin jaksoi hoitaa kaikki 12 lastansa ja eli liki 90v:ksi.

Ikärasistit kyykkyyn!

Onnea sinulle ja perheellesi!

Samaa mieltä, että ikärasistit kyykkyyn ja syvälle! Eikä se mitään takaa, että omat vanhemmat ovat nuoria... Kaikilla ei ole hoviväkeä hoitamassa lapsia jne. Itsekin yli 40v ja vielä yhden haluan...Ehkä ensi kuussa tai pian kuitenkin.

Itselläni vaikeuksien kautta esikoinen syntyi kun olin 34v, nyt olen pian 37v ja kakkonen näyttää olevan yhtä hankala tavoite, mutta meinaan sen vielä saada =)



Mielestäni 40v on vielä ihan ok ikä saada lapsia, itse alan miettiä sitten kun menee " reilusti" sen yli. Nimenomaan tuota omaa jaksamista sitten kun lapsi on teini-iässä. Jos saat lapsen kun olet 40v niin olet 55v kun se on teini, mutta jos olet 45v saadessasi lapsen, olet teini-ikäisen kanssa jo 60v. Tosin äitinin 60v on erittäin reipas ja pärjää teinin kuin teinin kanssa, joten ei se aina ole se ikä!

Oma äitini sai lapsensa nuorena, samaten anoppi. He olivat molemmat pihalla kuin lumiukot lastensa teini-iässä ja molemmilla oli myös tosi paha neljänkympin kriisi, kun lapset lensivät pesästä ja loppuelämä häämötti tyhjänä. Parhaan kaverini äiti sai ainokaisensa 41-vuotiaana ja pärjäsi paljon paremmin - ja jatkoi töissäkin (hän kun oli ehtinyt hankkia jo kunnon uran) vielä yli seitsenkymppiseksi.



Tukiverkkoa ja lastenhoitoapua voi kerätä ympärilleen myös naapurustosta ja muista äideistä ja vaikka MLL:stä tai muista maksullisista hoitajista. En minä ainakaan oleta, että isovanhemmat minun lapsiani hoitavat.

Onneksi asia ei ole ihan niinkään. Nuoruus on aikaa lastenhankinnalle. Mummot on asia erikseen.

arja korisevaa...... anna ystävä palaa jos vähänkin siltä tuntuu....

Olenko muka niin sanonut?



Mutta ei ne kaikki vanhana lapsensa saaneetkaan vielä menetettyjä ole, kun lapset on teini-iässä.



Fyysinen ja henkinen ikä ovat eri asioita.



16

Lapset 9v ja 16 v ja voin kyllä sanoa, että minä en ainakaan halua enää lapsia. Silloin 25-35-vuotiaana biologinen kello tikitti ja olisin voinut hankkia enemmänkin lapsia, jos elämäntilanne olisi sallinut. Nyt voin kuitenkin sanoa, että en jaksa! Vauvan vielä voisin jaksaakin, mutta en missään tapauksessa jaksa läpikäydä enää yhden lapsen kasvua nuoresta aikuiseksi.



Tietysti saattaa riippua elämäntilanteesta, jos ei esim. vielä ole ollenkaan lapsia tai vasta yksi pieni vauvaiässä oleva lapsi, niin voi olla voimia. Itselläni ei niitä kuitenkaan enää ole. Lapsen kasvattaminen kouluikäisestä aikuiseksi on yövalvomisiakin raskaampaa.

Aiheesta poiketen (anteeksi ap) kysyisin, mikä tekee kouluikäisestä aikuisuuteen välin lapsen kasvattamisessa rankan?



Itse olen 6v ja 3v lasten äiti ja pelonsekaisin mutta toisaalta odottavin tuntein koetan kuvitella tulevaisuutta. Voinko varautua tulevaan mitenkään? Mikä siinä ajassa on kaikista rankinta? Onko neuvoja, ohjeita :) ?





AP:lle



Ikä sinänsä ei ole mikään este lapsen hankkimiselle. Tärkeämpää on se, millaisiksi ihminen kokee voimavaransa ja valmiutensa vastaanottaa ja kasvattaa toinen lapsi. Jos lapsesi ovat pienellä ikäerolla, varsinkin vauvan ensimmäinen vuosi on yleensä rankka (nuoremmallekin :D). Koeta selvittää, mistä saisitte hoitoapua, jos sukulaisia tai ystäviä ei siihen hommaan ole olemassa. Mll:n hoitajia? Naapurin virkeä eläkeläinen?

Punnitse tarkkaan jaksamistasi. Jos tuntuu, että jaksaisit suosittelen ilman muuta hankkimaan toisen lapsen. Sisaruksista on toisilleen turvaa ja apua myöhemmälläkin iällä.

Jokainen meistä on yksilö ja olemme erilaisia. Itse olen aina ollut ns kiltti tyttö ja nyt minulla on 2 vilkasta poikaa. Minulle näiden mielenlaadultaan erilaisten lasten kuin itse kasvattaminen on erittäin raskasta.



Itse en esim koulussa ollut koskaan rehtorin puhuttelussa tai tappelussa tms Nyt joudun ottamaan vastuun lasteni tekemisestä, vaikka aina olen parhaani mukaan asettanut rajoja ja yrittänyt kasvattaa heitä. Silti menevät omia menojaan ja imevät kadulta ja koulusta kaikkea itselleni epämiellyttävää.



Se tietoisuus, että itse on tavallaan vastuussa heidän tekemisestään, koska ovat alaikäisiä ja vaikka olisivat jo aikuisiakin, niin kuitenkin ovat sinun lapsiasi, ja pelko, että mitä menevät tekemään.



Minua se ainakin ahdistaa ja myös tuttavaperheillä on ollut samanlaisia fiiliksiä.

Lapset lähti juuri kouluun ja olen lähdössä töihin.