Haluaisin toisen lapsen, mutta olen 40-v.

kun omat vanhemmat eivät ymmärrä? En tod. yleistäisi, että kypsemmän iän omaavat vanhemmat eivät muka käsitellä murkkuja. Heillä on elämänkokemustakin.

toiset jaksaa mitä vain, ja minulla on nuorimmat lapset tehty 42 ja 45 vuotiaana. Raskaudet oli ihan samanlaisia kun 20 vuotta aikaisemmin, ja itse jaksoin pienten kanssa paljon paremmin, kun tiesin mitä odotettavissa, enkä stressannut turhista. Hormonaalisesti raskaudet yli 40 vuotiailla nuorentaa kymmenellä vuodella, ja ikä ei tunnu missään.

Samat murheet taitaa olla iästä riippumatta,kyllä varmasti melkein kaikkia mietityttää taloudellinen tilanne,jaksaminen yms..mutta ei tässä elämässä saa mitään ellei uskalla=)

T. Melkein 40 v. raskaana oleva

Sain iltatähteni 42 -vuotiaana, ikäero isosiskoon 15 v! Raskaus meni aivan samoin, raskaaksi tuleminen myös. Synnytys oli helppo ja vauva-aika paljon miellyttävämpi kuin silloin aikoinaan...

Jotenkin osaa ottaa perspektiiviä ja nauttia joka vaiheesta, kun tietää, että kohta se 15 vuotta on mennyt!

Oma ura oli siinä vaiheessa, että oli ihanaa pitää " välivuosi" , ei ollut tunnetta, että kaikki ehtii edelle ja kaikki on kokematta.

Olen huomannut, että hormonaalisesti raskaudella on ollut nuorentava vaikutus, samoin henkisesti. Ei tule mieleen miettiä eläkepäiviä...

Onhan tämä yhtälö: uusperhe, isosisko teini-iässä, uhmaikäinen ja itse lähestyn vaihdevuisia... Ei tunnu rankalta, enkä osaa etukäteen stressata! Asenteesta on paljon kiinni!



Onnea matkaan!! Jos et nyt yritä, kadut myöhemmin!

84 v. ja leikkikaverini eli enoni on 40 v. Enosta on kasvanut ihan kunnon kansalainen. Että turha pelätä. Kuollahan voi ihan katua ylittäessään, niin että mitä sitä jahkailemaan, jos vaan virtaa riittää.



Mummo ja ukki on viime vuosiin saakka olleet reippaita. Jää monelta nuoreltakin heidän lenkit (12 km/pvä) tekemättä. Ukki on hyväkuntoinen ja jaksaa kontata lastenlastenlasten kanssa ja leikkiä heppaa ja marista kun en anna 7-veetä yöksi kylään. Mutta kun ukilla on vähän huono kuulo ja mummolla pätkii nykyään muisti...



Anoppini äidinäiti oli 47-v. kun sai kuopuksensa. Oli topakka ja ehtivä äiti, hoiti leskenä peltotyöt, lehmät, omat mukulat ja vieraat sijoituslapset (huom. ei juoksevia vesiä ja sähköjä) ja vuokrasi vielä yläkertansakin evakoille ym., mutta 61-veenä sairastui kohtusyöpään ja se oli menoa sitten silloisilla hoidoilla.



Mutta eihän nämä nykyäidit, kun ne makaa sohvalla kaukosäädin kädessä ja valittaa kun ei edes tiskikonetta jaksa tyhjentää ja pennut metelöi ja voi voi kun ei pääse jumppatunnille ja aprikoi uskaltaisiko tehdä toisen lapsen kun se on niiiiin raskasta.



Joskus tuntuu että ihmiset vikisee ihan olemattomista, kun ei ole kunnon vaikeuksia kokeneetkaan. Kannattaisi joskus kuunnella vanhempia ihmisiä mitä ne on kokeneet ja miettiä miten paljon helpommalla me nykyäidit päästäänkään lastenhoidossa juoksevien vesien, mikroaaltouunien ja muiden mukavuuksien aikaan.

Sain kuopuksen 42-vuotiaana enkä todellakaan huomannut mitään eroa odotusajassa, synnytyksestä toipumisessa tai vauva-ajassa verrattuna aikaisempiin. Raskaaksikin tulin tosi helposti. Enkä usko sitäkään, etten jaksaisi lapsen murrosikää. Ei noissa meidän nykyisissäkään murkuissa mitään erityistä jaksamista ole. Jos lapsi häpeää, niin sillehän ei mitään voi. Jos hänen mielenterveytensä säilyy, niin tuskin hän silloin ajattelee, että olisi parempi ollut olla syntymättä kuin syntyä vanhoille vanhemmille.

Elämää ei voi elää etukäteen kaikenlaisia vaihtoehtoja peläten tai suunnitellen. Elämää ei voi oikeasti yksikään meistä hallita (kovinkaan paljoa loppujen lopuksi). Yrittäkää sentään, mitään ette tule katumaan niin paljon kuin sitä että muutaman vuoden päästä päädytte jahkailun jälkeen siihen pikkukakkoseen ja sitten se onkin ehkä jo liian myöhäistä... Eläkää elämäänne täysillä nyt tällä hetkellä eikä tulevaisuuden mahdollisia mörköjä peläten!