Kulissikotia ylläpitäville ajateltavaa

Uppista

Itse tunnen perheen jossa usea nyt jo keski- iän ylittänyt, elivät ydinperheessä, jossa oli kaikenlaista henkistä väkivaltaa ym. Aikuisina kukaan heistä ei ole pystynyt muodostamaan kestäviä suhteita ja lähes kaikilla mielenterveysongelmia. Lapsuutta leimasi pelko ja liian ison vastuun ottaminen henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnen perheen jossa usea nyt jo keski- iän ylittänyt, elivät ydinperheessä, jossa oli kaikenlaista henkistä väkivaltaa ym. Aikuisina kukaan heistä ei ole pystynyt muodostamaan kestäviä suhteita ja lähes kaikilla mielenterveysongelmia. Lapsuutta leimasi pelko ja liian ison vastuun ottaminen henkisesti.

Tätäpä juuri. Näin on käynyt todella monelle tuntemalleni ihmiselle. Kukaan heistä ei meinaa uskaltaa sitoutua ja perustaa perhettä, kun pelkäävät avioliiton muuttuvan helvetiksi josta ei ole ulospääsyä, jos on lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa, sanon vaan.

Aika monessa perheessä, jossa pitkä liitto takana, eletään ns. kulissiliittoa. Rakkaus jäänyt jo taka-alalle, ollaan yhdessä enemmänkin tottumuksesta, mutta halutaan pitää perhe kasassa silti. Syitä voi olla monia, ei kaikki esim halua mihinkään 50/50 huoltajuuteen ja jatkuvaan eroon lapsistaan. Syinä voi olla myös raha-asiat etc, jaksaminen.

Ei kaikissa perheissä ole riitaa ja tappelua, vaikka rakkautta ei enää olisikaan. Kyllä minä ainakin voin sanoa olevani ainakin osittain lasten takia yhdessä. Mutta ei me miehen kanssa todellakaan riidellä, eikä meidän välit ole kylmät. Mistä johtuu tällainen yleistäminen että kaikissa parisuhteissa jossa elämä ei ola jatkuvaa ruusunpunaista auvoa TAPELLAAN ja HUUDETAAN kaikki päivät??? Kyllä monessa ns "kulissiliitossa" se elämä on hyvinkin tasaista.

Minkä ihmeen takia jättäisin tällaisen elämän,  painuisin kaupungin vuokrakasarmiin elämään lasten kanssa ja sitä  myöten eläisin köyhänä ja varmasti en jaksaisi olla hyvä äitikään, koska voimat menisi "yksinhuoltajuuteen". Kyllä voin sanoa että 100% todennäköisyydellä lapset ovat nyt tyytyväisempiä, kuin silloin, että erotaan ja molemmat alkavat sekoilemaan uusien kumppanien kanssa jne

Veikkaan, että tämä on monessa pitkässä liitossa tilanne, myös omassani. Juu, ei ole mitään suurta tunteen paloa, enemmin kai voisi kuvata kaverisuhteeksi. Mutta huomioidaan toisemme, jutellaan ihan normaaleja asioita jne. Miksi tästä pitäisi erota, että voisi löytää jonkun suuren rakkauden, kun mulla on jo kaikki?

Muutamaa tuttava seuratessa, kun mies vaihtuu viiden vuoden välein, niin ei sekään tunnu ihan fiksulta. Rakastutaan niin tulisesti, mennään asumaan yhteen ja sitten erotaan, etsitään uusi kämppä jne. Nämä naiset ovat varmasti olleet huomattavasti enemmän siellä onnenhuumassa kuin minä ikänä, kokeneet intohimoa ja kaikkea sitä mitä minä en todennäköisesti ole, mutta toisaalta mun ei ole tarvinnut 20 vuoden aikana aloittaa kolmea kertaa täysin alusta.

Vanhemmat tapasivat opiskeluaikana 70-luvulla. Olivat seurustelleet muutaman kuukauden, kun äiti tuli raskaaksi. Sen ajan tapojen mukaan silloin mentiin naimisiin, kun nainen oli saatu raskaaksi. Isä ja äiti ovat kuin kesä ja talvi luonteiltaan. Isä opiskeli arvostetun ammatin ja äiti jäi kotiin hoitamaan lasta. Heillä ei ollut käytännössä mitään yhteistä, joten eihän se kestänyt. Äiti lähti opiskelemaan myöhemmin ja isä halusi erota. Äiti oli kiukuissaan tunnustanut tulleensa raskaaksi tahallaan aikoinaan ja muutenkin "totuuksia" oli vaihdettu huomattavat määrät. Kuulin kaiken ja arvatkaa oliko kiva kuulla olleensa vahinko, jonka takia molempien elämä oli muuttunut helvetiksi. Ero siitä lopulta tuli, mutta sain vielä sisaruksen suhteen korjausyrityksenä. Aikuisena olen oppinut, että sellainen suhteen korjausyritys on iso virhe. Äiti teki isän elämästä helvettiä kotona ja ylläri ylläri isä alkoi tehdä enemmän töitä ja pysyä poissa kotoa. Äiti alkoi mykkäkouluun, joka päättyi vasta, kun isä muutti pois. Sen jälkeen äiti on ollut täynnä myrkkyä, josta saimme osamme me lapset ja myös isä jatkuvan kiusanteon merkeissä. Myöhemmin isä meni uusiin naimisiin ja äidin elämäntehtävä on ollut haukkua, huoritella ja tehdä kiusaa. Onneksi muutin siinä vaiheessa kotoa pois. 

Omia vanhempiaan ei voi valita ja jollain tapaa rakastan molempia. Enemmän isää kuitenkin, tunnen myötätuntoa. Tuo elämä ei ollut lapsille sopivaa. Erotkaa ajoissa, jos ette tule toimeen ollenkaan keskenänne. 

Kulissi ei tarkoita sitä, että riidellään ja ilmapiiri on huono. Voi olla niin, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Minusta on hienoa, että nykypäivänä vielä ihmiset sitoutuvat, välittävät ydinperheestä ja intohimoisen rakkausvaiheen päätyttyä haluavat silti vielä jatkaa yhdessä.

Kyllä lapselle voi olla kaveriliittoa paljon vaikeampi ja traumaattisempi tilanne, kun ne äidit ja isät perustaa uusioperheen ja yhtäkkiä sun kotiin muuttaa "vieraita ihmisiä" ja tulee uusia vauvoja. Osa kokee hylkäämistrauman ja osa kokee ulkopuolisuuden tunteita eikä koe kuuluvansa mihinkään. Jos siis vanhempien kulissiliitto on rauhaisa, vakaa ja kaverillinen niin ei ole ollenkaan huono sellaisesta kodista ponnistaa maailmalle. On hyvä oppi myös se, että elämä ei ole aina mitään intohimoisen romanttista ilotulitusta vaan se voi olla usein sitä arkiaamujen tasaisen tylsää kaurapuuroa. Myöhemmin elämässä voikin huomata että todellinen onni olikin siinä kaurapuurossa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä. Yli nelkyt ja vieläkin selvittelen noita traumoja ja opettelen millainen on normaali parisuhde ja miten minua saa kohdella, mikä on normaalia. Miksei tästä puhuta enempää?!?!

Olen samaa ikäluokkaa ja ei minun tarvitse edes selvittää minkälainen on normaali parisuhde, kun traumat meni niin yli etten pysty minkäänlaiseen parisuhteeseen. Toki sekin helpottaa niistä pois pysymistä, ettei sitä kysyntääkään ole koskaan ollut.

Mutta pähkinänkuoressa, miten minä voisin ikinä muodostaa pysyvää ihmissuhdetta jos edes oma perhe ei siinä onnistunut.

MicMac kirjoitti:

No jaa, kyllä todella moni lapsi kaipaa sitä vanhempaa, jonka luona ei ole. Todella moni lapsi jo ihan ikätasonsa vuoksi myös luulee olevansa syypää eroon. Luulee, ettei hän ollut riittävän hyvä rakastettavaksi.

Että jos kerran lapsen kokemus on se mitta,  niin jos ei rikollista pahaa kodissa ole, niin ei lapset kyllä eroa halua. Heihin kohdistuvat rikolliset teot sitten erikseen. 

Oma kokemus on juurikin tuo, että en ole riittävän hyvä rakastettavaksi, kun tuli oltua se pelinappula vanhempien riidoissa ja lopulta se meni niin törkeäksi että minua satutettiin tahalteen saadakseen omaa oloaan paremmaksi. Että se siitä äidinrakkaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Ja siinä kahden kodin väliä seilatessa, vanhempien uusimpia panoja hetken aikaa tavatessa, vanhempien toisen vanhemman haukkumista kuunnellessa tulee kuva oikeanlaisesta terveestä parisuhteesta?

Se on kato sitä suurinta rakkautta ja lapsen edun edelle laittamista. 😏

Mistä te muka tiedätte, että joku elää kulissielämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa, sanon vaan.

Aika monessa perheessä, jossa pitkä liitto takana, eletään ns. kulissiliittoa. Rakkaus jäänyt jo taka-alalle, ollaan yhdessä enemmänkin tottumuksesta, mutta halutaan pitää perhe kasassa silti. Syitä voi olla monia, ei kaikki esim halua mihinkään 50/50 huoltajuuteen ja jatkuvaan eroon lapsistaan. Syinä voi olla myös raha-asiat etc, jaksaminen.

Ei kaikissa perheissä ole riitaa ja tappelua, vaikka rakkautta ei enää olisikaan. Kyllä minä ainakin voin sanoa olevani ainakin osittain lasten takia yhdessä. Mutta ei me miehen kanssa todellakaan riidellä, eikä meidän välit ole kylmät. Mistä johtuu tällainen yleistäminen että kaikissa parisuhteissa jossa elämä ei ola jatkuvaa ruusunpunaista auvoa TAPELLAAN ja HUUDETAAN kaikki päivät??? Kyllä monessa ns "kulissiliitossa" se elämä on hyvinkin tasaista.

Minkä ihmeen takia jättäisin tällaisen elämän,  painuisin kaupungin vuokrakasarmiin elämään lasten kanssa ja sitä  myöten eläisin köyhänä ja varmasti en jaksaisi olla hyvä äitikään, koska voimat menisi "yksinhuoltajuuteen". Kyllä voin sanoa että 100% todennäköisyydellä lapset ovat nyt tyytyväisempiä, kuin silloin, että erotaan ja molemmat alkavat sekoilemaan uusien kumppanien kanssa jne

Veikkaan, että tämä on monessa pitkässä liitossa tilanne, myös omassani. Juu, ei ole mitään suurta tunteen paloa, enemmin kai voisi kuvata kaverisuhteeksi. Mutta huomioidaan toisemme, jutellaan ihan normaaleja asioita jne. Miksi tästä pitäisi erota, että voisi löytää jonkun suuren rakkauden, kun mulla on jo kaikki?

Muutamaa tuttava seuratessa, kun mies vaihtuu viiden vuoden välein, niin ei sekään tunnu ihan fiksulta. Rakastutaan niin tulisesti, mennään asumaan yhteen ja sitten erotaan, etsitään uusi kämppä jne. Nämä naiset ovat varmasti olleet huomattavasti enemmän siellä onnenhuumassa kuin minä ikänä, kokeneet intohimoa ja kaikkea sitä mitä minä en todennäköisesti ole, mutta toisaalta mun ei ole tarvinnut 20 vuoden aikana aloittaa kolmea kertaa täysin alusta.

Ei meilläkään ollut lapsen isän kanssa erikoisesti riitaa tai kireää ilmapiiriä. Mutta ei myöskään kosketusta, halauksia, rakkaudenosoituksia. Ärsytimme toisiamme kuin sisko ja veli ja se näkyi varmasti ulospäin sellaisena nalkutuksena tai konahteluna. Kun mietin, niin asiahan oli tasan samalla lailla lapsuuden kodissani.

Olen aina kokenut tunteenosoitukset väkinäisinä tai falskeina. Jähmetyn kun joku yllättäen halaa ja kiusaannun kun joku sanoo minulle jotain minkä pitäisi lämmittää mieltä.

Tiedän, että nykyinen kumppanini kärsii siitä, etten paijaa tai sano että rakastan. Yritän kyllä, se vaatii minulta ihan tietoista opettelemista. Ja olen korostuneesti yrittänyt sitä lapseni kohdalla, siis näyttää, että välitän. Silti huomaan, että lapseni on kasvamassa samanlaiseen tunteenosoituksia välttelevään, sarkastiseen, tyyliin olla ja kommunikoida rakkaiden ihmisten lähellä. Harmittaa, en halunnut jättää tätä perinnöksi. Olisi pitänyt erota aiemmin tai koittaa jotenkin korjata sitä parisuhdetta lämpimämmäksi jo silloin kun lapsi oli ihan pieni.

Kyseessä ei ole mikään kulissi, jos osapuolet valitsevat perheessä elää. Se on heidän ihan oikeaa elämäänsä. Mitä taas vanhempien tuomitsemiseen tulee, lapsilla ei ole hajuakaan miten asiat olisivat menneet, jos vanhemmat olisivat eronneet. On naiivia ajatella, että toinen vaihtoehto olisi ollut automaattisesti parempi.

Olisiko esimerkiksi kivaa, jos ei olisi varaa harrastaa, kun kaikki rahat kuluvat etäisyyden pitämiseen? Olisiko se kivaa, kun vanhempi tapaisi uuden puolison, aloittaisi uuden elämän uuden kumppanin kanssa ja lapsi jäisi jalkoihin? Olisiko se kivaa, että sitä toista vanhempaa vihattaisiin selän takana niin, että se myrkyttäisi lapsen suhteen tähän kokonaan, sen sijaan että vanhemmat tulevat edes sen verran toimeen, että pystyvät elämään saman katon alla?

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat tapasivat opiskeluaikana 70-luvulla. Olivat seurustelleet muutaman kuukauden, kun äiti tuli raskaaksi. Sen ajan tapojen mukaan silloin mentiin naimisiin, kun nainen oli saatu raskaaksi. Isä ja äiti ovat kuin kesä ja talvi luonteiltaan. Isä opiskeli arvostetun ammatin ja äiti jäi kotiin hoitamaan lasta. Heillä ei ollut käytännössä mitään yhteistä, joten eihän se kestänyt. Äiti lähti opiskelemaan myöhemmin ja isä halusi erota. Äiti oli kiukuissaan tunnustanut tulleensa raskaaksi tahallaan aikoinaan ja muutenkin "totuuksia" oli vaihdettu huomattavat määrät. Kuulin kaiken ja arvatkaa oliko kiva kuulla olleensa vahinko, jonka takia molempien elämä oli muuttunut helvetiksi. Ero siitä lopulta tuli, mutta sain vielä sisaruksen suhteen korjausyrityksenä. Aikuisena olen oppinut, että sellainen suhteen korjausyritys on iso virhe. Äiti teki isän elämästä helvettiä kotona ja ylläri ylläri isä alkoi tehdä enemmän töitä ja pysyä poissa kotoa. Äiti alkoi mykkäkouluun, joka päättyi vasta, kun isä muutti pois. Sen jälkeen äiti on ollut täynnä myrkkyä, josta saimme osamme me lapset ja myös isä jatkuvan kiusanteon merkeissä. Myöhemmin isä meni uusiin naimisiin ja äidin elämäntehtävä on ollut haukkua, huoritella ja tehdä kiusaa. Onneksi muutin siinä vaiheessa kotoa pois. 

Omia vanhempiaan ei voi valita ja jollain tapaa rakastan molempia. Enemmän isää kuitenkin, tunnen myötätuntoa. Tuo elämä ei ollut lapsille sopivaa. Erotkaa ajoissa, jos ette tule toimeen ollenkaan keskenänne. 

Nuo kaksi viimeistä virkettä tiivistävät pointin hyvin.

Kulissiliitolla ei tarkoitetakaan ns kaveriliittoja; niissähän eletään ihan ystävällisessä ilmapiirissä, vaikka tunteen paloa ei ehkä ole eikä näy. Tasainen turvallinen ja välittävä ilmapiiri on varmasti lapselle oikein hyvä kasvualusta.

Ainakin itse käsitän kulissiliitoksi nimenomaan sellaisen tilanteen, jossa näytellään onnellista perhettä, vaikka totuus on kireä, katkera ja riitaisan vihamielinen - eli lapsille (ja aikuisillekin) täyttä myrkkyä - mutta sittenkään ei uskalleta purkaa kuviota, koska pitää esittää että ollaan onnellinen ydinperhe ja meillä menee hyvin. Mitä naapuritkin sanoisi, jos meille tulisi ero? Entä ystävät ja työkaverit? Sukulaisista nyt puhumattakaan? Ja miten selittäisin asian somessa?

Vierailija kirjoitti:

Onhan sitte tuo muuki kulissielämä, että täydellisen ylisuorittajuuden tärkeys ylittää kaiken muun.

Eikä niinkään se ylisuorittaminen kuin sen feikkaus someen. Vinkkejä tähän saa ketjusta

https://www.vauva.fi/keskustelu/3048798/kuinka-feikata-luksuselama-some…

Aloittaja on täysin oikeassa. Kasvoin itse kodissa, jossa vanhemmat eivät puhuneet toisilleen vaan tiuskivat. Ruokailla oli pakko yhtä aikaa samassa pöydässä, mutta puhe oli kielletty. Siinä sitten ahdistuneena kuuntelin muiden maiskutusta ja nieleskelyä. ei ihme että olin laiha, suorastaan aliravittu lapsi kun meni ruokahalu ja mielenterveyttä olen joutunut hoidattamaan paljon. Siltikin työkyky meni toistuviin burnouteihin.

Meillä sai suusanallista hyväksyntää ja pinnallista rakkauttakin vain kiitettävillä arvosanoilla.

Up. Liian myöhään eronneiden vanhempien lapsi allekirjoittaa. 

Itse olisin halunnut että vanhemmat pysyy yhdessä siihen asti kun täytän 18v. Oli kamalaa mennä kämpästä kämppään. 

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja on täysin oikeassa. Kasvoin itse kodissa, jossa vanhemmat eivät puhuneet toisilleen vaan tiuskivat. Ruokailla oli pakko yhtä aikaa samassa pöydässä, mutta puhe oli kielletty. Siinä sitten ahdistuneena kuuntelin muiden maiskutusta ja nieleskelyä. ei ihme että olin laiha, suorastaan aliravittu lapsi kun meni ruokahalu ja mielenterveyttä olen joutunut hoidattamaan paljon. Siltikin työkyky meni toistuviin burnouteihin.

Meillä sai suusanallista hyväksyntää ja pinnallista rakkauttakin vain kiitettävillä arvosanoilla.

Ei tossa ongelma ollut että ollaan yhdessä vaan ettei osata käyttäytyä ja ihme sääntöjä.

Jaa. Eihän kulissikoti ole välttämättä mikään täysi helvetti, jossa käydään kylmää sotaa.

Jotkut ihmiset osaavat olla ihan sivistyneestikin, vaikka rakkaus hiipuu.

Vierailija kirjoitti:

Ja siinä kahden kodin väliä seilatessa, vanhempien uusimpia panoja hetken aikaa tavatessa, vanhempien toisen vanhemman haukkumista kuunnellessa tulee kuva oikeanlaisesta terveestä parisuhteesta?

Ei terve ihminen näin lapsilleen tee, ainoastaan sairas mieli, katkera ja eroaan häpeilevä ryhtyisi moiseen.