Lapsen omalaatuinen luonne vai jokin diagnoosi

Kuinka monta vanhemmuuteen liittyvää opaskirjaa ap on lukenut?

Voi olla autistisia piirteitä, eli enemmän kuin neurotyypillisillä muttei niin paljoa että se olisi täysin autismia

Meidän lapsi on tuollainen ja hänellä on diagnosoitu adhd. Ihana lapsi, vaikkakin vaativa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo kertomukset että adhd ei olekaan välttämättä sellaista stereotyyppistä levottomuutta ovat minulle uusia asioita.

Tuli vielä lisää pojan luonteesta: puhuu jatkuvasti kovalla äänellä ja muiden päälle ja hermostuu jos käsken esim aamuisin kuiskaamaan muiden nukkuessa. Mietin omaa lapsuuttani kun jos esim yöllä herätin äidin ns turhaan ja hän oli siitä ärtynyt niin enpä jatkossa herättänyt toista kertaa kuin äärimmäisrssä hädässä. Meillä poika taas tekee asioita joista tasan tietää että suutumme ja olemme harmissamme ja rangaistukset ja äänenkorotus mistä itse olisin lapsena ollut kauhuissani ei tunnu hänestä selvästi missään.

T. Ap

Tuo, että vertaat lastasi itseesi lapsena (itsesi eduksi) perustellessasi, miksi hän voisi olla diagnoosin tarpeessa, kyllä viittaa vuorovaikutuksen ongelmiin.

Samoin se, että sivuutat kaikki viestit, joissa vuorovaikutusta käsitellään, ja vastaat innokkaasti niihin, joissa tarjotaan diagnoosia.

Vertaan siksi itseeni kun ei minulla ole kauheasti muita verrokkeja. Enkä mitenkään hakemalla hae diagnoosia vaan juuri pohdiskele onko kuitenkin vaan persoonallinen omalla tavallaan.

Ja en mitenkään tietoisesti ole mitään viestejä sivuuttanut? Vietämme paljon aikaa perheenä, ulkoilemme, luemme, syömme yhdessä...en oikeastaan voi keksiä miten voisimme vuorovaikuttaa enempää. Kokeilin myös sitä että kehun poikaa aina kun siihen on aihetta ja niihin on vastauksena yleensä vain tuhahtelua. T. Ap

Niin, sinulle vuorovaikutus on sitä että teette paljon asioita perheenä tai tekisitte, ellei lapsi pilaisi niitä. Mitä lapsesi haluaisi tehdä, jos hän saisi päättää? Haluaisiko hän ehkä olla kahdestaan jommankumman vanhempansa kanssa? Tehdä jotain ihan erilaista kuin te perheenä tykkäätte tehdä? Kai hän jostakin tykkää?

En usko että rutiinien tärkeys nyt tekee kenestäkään autististisia. Itse autistisena pidän vaihtelusta, tosin ennakointi on tärkeää. Mutta minä en taas pysty esim katsekontaktiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo kertomukset että adhd ei olekaan välttämättä sellaista stereotyyppistä levottomuutta ovat minulle uusia asioita.

Tuli vielä lisää pojan luonteesta: puhuu jatkuvasti kovalla äänellä ja muiden päälle ja hermostuu jos käsken esim aamuisin kuiskaamaan muiden nukkuessa. Mietin omaa lapsuuttani kun jos esim yöllä herätin äidin ns turhaan ja hän oli siitä ärtynyt niin enpä jatkossa herättänyt toista kertaa kuin äärimmäisrssä hädässä. Meillä poika taas tekee asioita joista tasan tietää että suutumme ja olemme harmissamme ja rangaistukset ja äänenkorotus mistä itse olisin lapsena ollut kauhuissani ei tunnu hänestä selvästi missään.

T. Ap

Tuo, että vertaat lastasi itseesi lapsena (itsesi eduksi) perustellessasi, miksi hän voisi olla diagnoosin tarpeessa, kyllä viittaa vuorovaikutuksen ongelmiin.

Samoin se, että sivuutat kaikki viestit, joissa vuorovaikutusta käsitellään, ja vastaat innokkaasti niihin, joissa tarjotaan diagnoosia.

Adhd:n hoidon tukena käytetään myös vuorovaikutustaitojen parantamista, mutta se on vain yksi osa hoitoa. Diagnoosi ja tarve vuorovaikutuksen parantamiselle (esim. lapsen parempaan ymmärtämiseen) eivät sulje toisiaan pois. Sitä apua ei saa ilman diagnoosia. Lapsi hyötyy diagnoosista, koska se avaa ovet tukitoimiin ja tarvittaessa lääkehoitoonkin. Ei kaikki syö lääkkeitä. Toiset syövät vain koulupäivinä. Jotkut taas joka päivä. Mikä sinua hiertää siinä, jos ap haluaa tutkituttaa lapsensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo kertomukset että adhd ei olekaan välttämättä sellaista stereotyyppistä levottomuutta ovat minulle uusia asioita.

Tuli vielä lisää pojan luonteesta: puhuu jatkuvasti kovalla äänellä ja muiden päälle ja hermostuu jos käsken esim aamuisin kuiskaamaan muiden nukkuessa. Mietin omaa lapsuuttani kun jos esim yöllä herätin äidin ns turhaan ja hän oli siitä ärtynyt niin enpä jatkossa herättänyt toista kertaa kuin äärimmäisrssä hädässä. Meillä poika taas tekee asioita joista tasan tietää että suutumme ja olemme harmissamme ja rangaistukset ja äänenkorotus mistä itse olisin lapsena ollut kauhuissani ei tunnu hänestä selvästi missään.

T. Ap

Tuo, että vertaat lastasi itseesi lapsena (itsesi eduksi) perustellessasi, miksi hän voisi olla diagnoosin tarpeessa, kyllä viittaa vuorovaikutuksen ongelmiin.

Samoin se, että sivuutat kaikki viestit, joissa vuorovaikutusta käsitellään, ja vastaat innokkaasti niihin, joissa tarjotaan diagnoosia.

Vertaan siksi itseeni kun ei minulla ole kauheasti muita verrokkeja. Enkä mitenkään hakemalla hae diagnoosia vaan juuri pohdiskele onko kuitenkin vaan persoonallinen omalla tavallaan.

Ja en mitenkään tietoisesti ole mitään viestejä sivuuttanut? Vietämme paljon aikaa perheenä, ulkoilemme, luemme, syömme yhdessä...en oikeastaan voi keksiä miten voisimme vuorovaikuttaa enempää. Kokeilin myös sitä että kehun poikaa aina kun siihen on aihetta ja niihin on vastauksena yleensä vain tuhahtelua. T. Ap

Niin, sinulle vuorovaikutus on sitä että teette paljon asioita perheenä tai tekisitte, ellei lapsi pilaisi niitä. Mitä lapsesi haluaisi tehdä, jos hän saisi päättää? Haluaisiko hän ehkä olla kahdestaan jommankumman vanhempansa kanssa? Tehdä jotain ihan erilaista kuin te perheenä tykkäätte tehdä? Kai hän jostakin tykkää?

Jos et lukenut noita aiempia tekstejä niin siellä olin esimerkkejäkin antanut päivästämme: poika sai itse päättää lähteekö kauppaan mukaan vai jää toisen vanhemman kanssa kotiin tekemään muuta. Valitsi kaupan ja siellä vain kiukkusi. Joka ikinen päivä huomioimme mitä lapsi haluaisi tehdä, mutta ne tekemiset useim päättyvät lyhyeen kun esim lapsen mielestä Minä potkaisen hänelle väärin jalkapallon takaisin tai rakennan väärällä tavalla legon. Hänellä ikään kuin tuntuu olevan päässään valmiina ajatus miten homma menee ja jos siitä poiketaan niin seurauksena on pois tolaltaan meno. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo kertomukset että adhd ei olekaan välttämättä sellaista stereotyyppistä levottomuutta ovat minulle uusia asioita.

Tuli vielä lisää pojan luonteesta: puhuu jatkuvasti kovalla äänellä ja muiden päälle ja hermostuu jos käsken esim aamuisin kuiskaamaan muiden nukkuessa. Mietin omaa lapsuuttani kun jos esim yöllä herätin äidin ns turhaan ja hän oli siitä ärtynyt niin enpä jatkossa herättänyt toista kertaa kuin äärimmäisrssä hädässä. Meillä poika taas tekee asioita joista tasan tietää että suutumme ja olemme harmissamme ja rangaistukset ja äänenkorotus mistä itse olisin lapsena ollut kauhuissani ei tunnu hänestä selvästi missään.

T. Ap

Tuo, että vertaat lastasi itseesi lapsena (itsesi eduksi) perustellessasi, miksi hän voisi olla diagnoosin tarpeessa, kyllä viittaa vuorovaikutuksen ongelmiin.

Samoin se, että sivuutat kaikki viestit, joissa vuorovaikutusta käsitellään, ja vastaat innokkaasti niihin, joissa tarjotaan diagnoosia.

Vertaan siksi itseeni kun ei minulla ole kauheasti muita verrokkeja. Enkä mitenkään hakemalla hae diagnoosia vaan juuri pohdiskele onko kuitenkin vaan persoonallinen omalla tavallaan.

Ja en mitenkään tietoisesti ole mitään viestejä sivuuttanut? Vietämme paljon aikaa perheenä, ulkoilemme, luemme, syömme yhdessä...en oikeastaan voi keksiä miten voisimme vuorovaikuttaa enempää. Kokeilin myös sitä että kehun poikaa aina kun siihen on aihetta ja niihin on vastauksena yleensä vain tuhahtelua. T. Ap

Niin, sinulle vuorovaikutus on sitä että teette paljon asioita perheenä tai tekisitte, ellei lapsi pilaisi niitä. Mitä lapsesi haluaisi tehdä, jos hän saisi päättää? Haluaisiko hän ehkä olla kahdestaan jommankumman vanhempansa kanssa? Tehdä jotain ihan erilaista kuin te perheenä tykkäätte tehdä? Kai hän jostakin tykkää?

Jos et lukenut noita aiempia tekstejä niin siellä olin esimerkkejäkin antanut päivästämme: poika sai itse päättää lähteekö kauppaan mukaan vai jää toisen vanhemman kanssa kotiin tekemään muuta. Valitsi kaupan ja siellä vain kiukkusi. Joka ikinen päivä huomioimme mitä lapsi haluaisi tehdä, mutta ne tekemiset useim päättyvät lyhyeen kun esim lapsen mielestä Minä potkaisen hänelle väärin jalkapallon takaisin tai rakennan väärällä tavalla legon. Hänellä ikään kuin tuntuu olevan päässään valmiina ajatus miten homma menee ja jos siitä poiketaan niin seurauksena on pois tolaltaan meno. T. Ap

Aivan. Ja nyt se ratkaiseva kysymys: suuttuuko kaikesta myös päivähoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo kertomukset että adhd ei olekaan välttämättä sellaista stereotyyppistä levottomuutta ovat minulle uusia asioita.

Tuli vielä lisää pojan luonteesta: puhuu jatkuvasti kovalla äänellä ja muiden päälle ja hermostuu jos käsken esim aamuisin kuiskaamaan muiden nukkuessa. Mietin omaa lapsuuttani kun jos esim yöllä herätin äidin ns turhaan ja hän oli siitä ärtynyt niin enpä jatkossa herättänyt toista kertaa kuin äärimmäisrssä hädässä. Meillä poika taas tekee asioita joista tasan tietää että suutumme ja olemme harmissamme ja rangaistukset ja äänenkorotus mistä itse olisin lapsena ollut kauhuissani ei tunnu hänestä selvästi missään.

T. Ap

Tuo, että vertaat lastasi itseesi lapsena (itsesi eduksi) perustellessasi, miksi hän voisi olla diagnoosin tarpeessa, kyllä viittaa vuorovaikutuksen ongelmiin.

Samoin se, että sivuutat kaikki viestit, joissa vuorovaikutusta käsitellään, ja vastaat innokkaasti niihin, joissa tarjotaan diagnoosia.

Vertaan siksi itseeni kun ei minulla ole kauheasti muita verrokkeja. Enkä mitenkään hakemalla hae diagnoosia vaan juuri pohdiskele onko kuitenkin vaan persoonallinen omalla tavallaan.

Ja en mitenkään tietoisesti ole mitään viestejä sivuuttanut? Vietämme paljon aikaa perheenä, ulkoilemme, luemme, syömme yhdessä...en oikeastaan voi keksiä miten voisimme vuorovaikuttaa enempää. Kokeilin myös sitä että kehun poikaa aina kun siihen on aihetta ja niihin on vastauksena yleensä vain tuhahtelua. T. Ap

Niin, sinulle vuorovaikutus on sitä että teette paljon asioita perheenä tai tekisitte, ellei lapsi pilaisi niitä. Mitä lapsesi haluaisi tehdä, jos hän saisi päättää? Haluaisiko hän ehkä olla kahdestaan jommankumman vanhempansa kanssa? Tehdä jotain ihan erilaista kuin te perheenä tykkäätte tehdä? Kai hän jostakin tykkää?

Jos et lukenut noita aiempia tekstejä niin siellä olin esimerkkejäkin antanut päivästämme: poika sai itse päättää lähteekö kauppaan mukaan vai jää toisen vanhemman kanssa kotiin tekemään muuta. Valitsi kaupan ja siellä vain kiukkusi. Joka ikinen päivä huomioimme mitä lapsi haluaisi tehdä, mutta ne tekemiset useim päättyvät lyhyeen kun esim lapsen mielestä Minä potkaisen hänelle väärin jalkapallon takaisin tai rakennan väärällä tavalla legon. Hänellä ikään kuin tuntuu olevan päässään valmiina ajatus miten homma menee ja jos siitä poiketaan niin seurauksena on pois tolaltaan meno. T. Ap

Aivan. Ja nyt se ratkaiseva kysymys: suuttuuko kaikesta myös päivähoidossa?

Senkin olen aiemmin sanonut: päiväkodissa ei ole ilmennyt huolta. Sielläkin välillä on tullut loukkaantumista kavereiden sanomisista mutta pitivät normaalina. Mietin tsemppaako päiväkodissa ja se purkautuu sitten raivarina kotona? T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo kertomukset että adhd ei olekaan välttämättä sellaista stereotyyppistä levottomuutta ovat minulle uusia asioita.

Tuli vielä lisää pojan luonteesta: puhuu jatkuvasti kovalla äänellä ja muiden päälle ja hermostuu jos käsken esim aamuisin kuiskaamaan muiden nukkuessa. Mietin omaa lapsuuttani kun jos esim yöllä herätin äidin ns turhaan ja hän oli siitä ärtynyt niin enpä jatkossa herättänyt toista kertaa kuin äärimmäisrssä hädässä. Meillä poika taas tekee asioita joista tasan tietää että suutumme ja olemme harmissamme ja rangaistukset ja äänenkorotus mistä itse olisin lapsena ollut kauhuissani ei tunnu hänestä selvästi missään.

T. Ap

Tuo, että vertaat lastasi itseesi lapsena (itsesi eduksi) perustellessasi, miksi hän voisi olla diagnoosin tarpeessa, kyllä viittaa vuorovaikutuksen ongelmiin.

Samoin se, että sivuutat kaikki viestit, joissa vuorovaikutusta käsitellään, ja vastaat innokkaasti niihin, joissa tarjotaan diagnoosia.

Vertaan siksi itseeni kun ei minulla ole kauheasti muita verrokkeja. Enkä mitenkään hakemalla hae diagnoosia vaan juuri pohdiskele onko kuitenkin vaan persoonallinen omalla tavallaan.

Ja en mitenkään tietoisesti ole mitään viestejä sivuuttanut? Vietämme paljon aikaa perheenä, ulkoilemme, luemme, syömme yhdessä...en oikeastaan voi keksiä miten voisimme vuorovaikuttaa enempää. Kokeilin myös sitä että kehun poikaa aina kun siihen on aihetta ja niihin on vastauksena yleensä vain tuhahtelua. T. Ap

Niin, sinulle vuorovaikutus on sitä että teette paljon asioita perheenä tai tekisitte, ellei lapsi pilaisi niitä. Mitä lapsesi haluaisi tehdä, jos hän saisi päättää? Haluaisiko hän ehkä olla kahdestaan jommankumman vanhempansa kanssa? Tehdä jotain ihan erilaista kuin te perheenä tykkäätte tehdä? Kai hän jostakin tykkää?

Jos et lukenut noita aiempia tekstejä niin siellä olin esimerkkejäkin antanut päivästämme: poika sai itse päättää lähteekö kauppaan mukaan vai jää toisen vanhemman kanssa kotiin tekemään muuta. Valitsi kaupan ja siellä vain kiukkusi. Joka ikinen päivä huomioimme mitä lapsi haluaisi tehdä, mutta ne tekemiset useim päättyvät lyhyeen kun esim lapsen mielestä Minä potkaisen hänelle väärin jalkapallon takaisin tai rakennan väärällä tavalla legon. Hänellä ikään kuin tuntuu olevan päässään valmiina ajatus miten homma menee ja jos siitä poiketaan niin seurauksena on pois tolaltaan meno. T. Ap

Aivan. Ja nyt se ratkaiseva kysymys: suuttuuko kaikesta myös päivähoidossa?

Senkin olen aiemmin sanonut: päiväkodissa ei ole ilmennyt huolta. Sielläkin välillä on tullut loukkaantumista kavereiden sanomisista mutta pitivät normaalina. Mietin tsemppaako päiväkodissa ja se purkautuu sitten raivarina kotona? T. Ap

Varmasti tsemppaa, kyllähän päiväkotipäivä vaatii paljon tsemppaamista joka lapselta. Mutta silti on paljon lapsia, jotka raivoavat ja sekoilevat sielläkin, heillä ei tsemppauskyky riitä.

Koska itsekin myönsit, ettei sinulla ole paljon kokemusta lapsista, ja osoitit sen vertaamalla lastasi (itsesi näkökulmasta) itseesi lapsena (jälleen itsesi näkökulmasta), ehdottaisin että otat asian puheeksi päiväkodin aikuisten kanssa. Heillä on laajalti kokemusta siitä, millaista toiminnanohjausta voi tuon ikäiseltä odottaa.

Kuusivuotias on monella tapaa keskeneräinen. Yksi omistakaan lapsistani ei voinut kestää huvipuistoja tai tivoleita kuusivuotiaana. Nykyään hän on 11, ja rakastaa vuoristoratoja. Tosin vieläkin hän tarvitsee maadoittumista ja metsäkävelyitä esimerkiksi rankan koulupäivän jälkeen. Jokaisen pitää vain löytää ne omat juttunsa elämässä.

Moni on tässä ketjussa tunnistanut ap:n kertomista piirteistä oman diagnoosin saaneen lapsensa. Minusta se kertoo jo jotain eli kyllä ap:n lapsella mitä todennäköisemmin on nepsy-piirteitä. Tottakai lapsen erityispiirteet vaikuttavat vuorovaikutukseen lapsen kanssa. En kuitenkaan usko että on kyse vuorovaikutuksesta johtuvista ongelmista. Jos vuorovaikutuksessa olisi se ongelma niin se olisi esim. sitä, että aikuinen ilmaisee itseään epäselvästi ja epäjohdonmukaisesti lapselle, esim. puhuu sarkastisesti lapselle, antaa epäselviä ohjeita, sanoo toista mutta tarkoittaa toista.. Silloin voitaisiin puhua vuorovaikutuksesta johtuvista ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Moni on tässä ketjussa tunnistanut ap:n kertomista piirteistä oman diagnoosin saaneen lapsensa. Minusta se kertoo jo jotain eli kyllä ap:n lapsella mitä todennäköisemmin on nepsy-piirteitä. Tottakai lapsen erityispiirteet vaikuttavat vuorovaikutukseen lapsen kanssa. En kuitenkaan usko että on kyse vuorovaikutuksesta johtuvista ongelmista. Jos vuorovaikutuksessa olisi se ongelma niin se olisi esim. sitä, että aikuinen ilmaisee itseään epäselvästi ja epäjohdonmukaisesti lapselle, esim. puhuu sarkastisesti lapselle, antaa epäselviä ohjeita, sanoo toista mutta tarkoittaa toista.. Silloin voitaisiin puhua vuorovaikutuksesta johtuvista ongelmista.

Täällä kuvatut piirteet sopivat myös Liisa Keltikangas-Järvisen kuvaamiin temperamenttipiirteisiin. Temperamenttipiirteet taas ovat keskeisessä roolissa vuorovaikutuksessa.

Vai väitätkö sinä että jos sinulla ei natsaa vaikka pomon kanssa, niin sen täytyy johtua siitä että pomo puhuu sinulle sarkastisesti tai antaa epäselviä ohjeita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on tässä ketjussa tunnistanut ap:n kertomista piirteistä oman diagnoosin saaneen lapsensa. Minusta se kertoo jo jotain eli kyllä ap:n lapsella mitä todennäköisemmin on nepsy-piirteitä. Tottakai lapsen erityispiirteet vaikuttavat vuorovaikutukseen lapsen kanssa. En kuitenkaan usko että on kyse vuorovaikutuksesta johtuvista ongelmista. Jos vuorovaikutuksessa olisi se ongelma niin se olisi esim. sitä, että aikuinen ilmaisee itseään epäselvästi ja epäjohdonmukaisesti lapselle, esim. puhuu sarkastisesti lapselle, antaa epäselviä ohjeita, sanoo toista mutta tarkoittaa toista.. Silloin voitaisiin puhua vuorovaikutuksesta johtuvista ongelmista.

Täällä kuvatut piirteet sopivat myös Liisa Keltikangas-Järvisen kuvaamiin temperamenttipiirteisiin. Temperamenttipiirteet taas ovat keskeisessä roolissa vuorovaikutuksessa.

Vai väitätkö sinä että jos sinulla ei natsaa vaikka pomon kanssa, niin sen täytyy johtua siitä että pomo puhuu sinulle sarkastisesti tai antaa epäselviä ohjeita?

Vuorovaikutusongelmat johtuvat usein nähdäkseni siitä, että kaksi henkilöä eivät ymmärrä toisiaan ja tulkitsevat toisiaan väärin. Kyllä vuorovaikutusongelmissa aika merkittävänä tekijänä on se, miten asioita sanotaan, mitä jätetään sanomatta, käytetäänkö sarkasmia jne. Tottakai temperamentti vaikuttaa siellä taustalla yhtenä tekijänä myös.

Hyvä ohjenuora erottamaan sitä, onko kyse ns. kasvatuksellisista tai vuorovaikutuksellisista ongelmista vai lapsen erityispiirteistä on se, miten arjen perusasiat sujuvat. Onko pääsääntöisesti kotona haasteita aamutoimissa, ruokailussa, iltatoimissa, toistuvissa jokapäiväisissä asioissa. Jos näissä on toistuvaa haastetta eikä peruskeinot, kuten myönteinen vahvistaminen eli palkitseminen auta, niin silloin on jo kyse erityispiirteistä.

Toki on hyvä tutustua temperamenttipiirteisiin ja pohtia voivatko ongelmat johtua vanhemman ja lapsen temperamentin yhteensopimattomuudesta. Jos näin on, niin tieto voi auttaa vanhempaa suhtautumaan eri tavalla. Toisaalta rutiinisidonnaisuus, mustavalkoisuus, jäykkyys ja joustamattomuus, kuormittuminen, muutoksen sietokyvyn heikkous ovat myös as-kirjoon sopivia piirteitä. Ehkä sekin voi olla erotteleva tekijä, että as-kirjon lapsi saa "raivareita" aikuisen näkökulmasta erikoisista/kummallisista asioista, sen sijaan temperamentiltaan tulistuvan lapsen raivareiden syitä on helpompi aikuisenkin ymmärtää ja niille on "järjellisempi" syy kuin as-kirjon lapsen oudolta aikuisesta tuntuvalle käytökselle.

Noilla temperamenttipiirteillä on toki merkitystä lapsen käytökseen. Kuitenkin epäiltäessä autismia tai ADHD:ta tms neurologista ongelmaa, lapselle tehdään testit joilla asiaa selvitetään. Ei pelkällä temperamentilla tuollaista diagnoosia saa. Kyllä niissä tutkimuksissa aina löydöksiä tulee.

Temperamenttipiirteisiin ja vuorovaikutukseen on hyvä tietysti kiinnittää huomiota myös, mutta meidän perheen kohdalla psykologi näki ongelmana vain nämä ja meidän vaikean elämäntilanteen. Kävimme perheneuvolassa ja pyysin tarkempia tutkimuksia, mutta niihin ei suostuttu. Kaikki ongelmat katsottiin johtuvan huonosta vuorovaikutuksesta. Toki se olikin huonoa, koska lapsella todettiin autismin kirjon häiriö, emmekä totta vieköön ymmärtäneet toisiamme. Mitkään ohjeet tai neuvot eivät auttaneet, eivät tietenkään, kun lapsi ei reagoi neurotyypillisesti. Diagnoosin lapsi sai vasta osastojakson jälkeen viisi vuotta myöhemmin. Olen katkerasti katunut, etten ollut sinnikkäämpi, mutta vaikeata oli, koska olimme perheneuvolan asiakkaita ja se torppasi käytännössä kaiken muun mahdollisen avun, eikä meillä ollut varaa yksityiseen. Lapsi olisi saanut toimintaterapiaa ja olisimme välttyneet ehkä paljolta, eikä tilanne olisi päässyt eskaloitumaan.

Asiakkuus perheneuvolassa päättyi, kun lapsen mielenterveys alkoi rakoilla siinä määrin, että en nähnyt enää psykologin apua riittäväksi, vaan hain apua psykiatrian puolelta. Siihenkään en saanut mitään tukea psykologilta, vaikka perheneuvolassa on psykiatrikin.

Nyt, kun lapsi on saamassa diagnoosin autismin kirjolla, niin tekisi mieli olla yhteydessä sinne perheneuvolaan ja päästellä höyryjä. Viisi vuotta meni hukkaan, eikä ole ollut helppoa kenelläkään. Ehkä vielä soitankin sinne.

Vierailija kirjoitti:

Temperamenttipiirteisiin ja vuorovaikutukseen on hyvä tietysti kiinnittää huomiota myös, mutta meidän perheen kohdalla psykologi näki ongelmana vain nämä ja meidän vaikean elämäntilanteen. Kävimme perheneuvolassa ja pyysin tarkempia tutkimuksia, mutta niihin ei suostuttu. Kaikki ongelmat katsottiin johtuvan huonosta vuorovaikutuksesta. Toki se olikin huonoa, koska lapsella todettiin autismin kirjon häiriö, emmekä totta vieköön ymmärtäneet toisiamme. Mitkään ohjeet tai neuvot eivät auttaneet, eivät tietenkään, kun lapsi ei reagoi neurotyypillisesti. Diagnoosin lapsi sai vasta osastojakson jälkeen viisi vuotta myöhemmin. Olen katkerasti katunut, etten ollut sinnikkäämpi, mutta vaikeata oli, koska olimme perheneuvolan asiakkaita ja se torppasi käytännössä kaiken muun mahdollisen avun, eikä meillä ollut varaa yksityiseen. Lapsi olisi saanut toimintaterapiaa ja olisimme välttyneet ehkä paljolta, eikä tilanne olisi päässyt eskaloitumaan.

Asiakkuus perheneuvolassa päättyi, kun lapsen mielenterveys alkoi rakoilla siinä määrin, että en nähnyt enää psykologin apua riittäväksi, vaan hain apua psykiatrian puolelta. Siihenkään en saanut mitään tukea psykologilta, vaikka perheneuvolassa on psykiatrikin.

Nyt, kun lapsi on saamassa diagnoosin autismin kirjolla, niin tekisi mieli olla yhteydessä sinne perheneuvolaan ja päästellä höyryjä. Viisi vuotta meni hukkaan, eikä ole ollut helppoa kenelläkään. Ehkä vielä soitankin sinne.

Ihan kauheeta tuollainen että autistista lasta koitetaan hoitaa vuorovaikutusongelmaisena. Meillä onnellista oli että lapset ovat itse osanneet sanoittaa vaikeuksiaan keskittymisen suhteen. Kukaan ei ole tullut ehdottelemaan mitään typeryyksiä mistään vuorovaikutusongelmista. Toki ADHD ongelmana onkin eri tyyppinen kuin autismi, joten ehkä siksi siihen oli helpompi saada apua. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, onneksi saitte viimein apua.

T: 2:n diagnosoidun ja 2:n diagnosoimattoman ADHD-lapsen äiti