Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen omalaatuinen luonne vai jokin diagnoosi
08.05.2022 |
Hei,
Meillä on 6-vuotias poika, jonka omanlaista luonnetta olen jo pitempään pohtinut onko normaalia vai pitäisikö epäillä jotain diagnoosia.
Hän on ollut aina ns. vaativa lapsi: vauvana vaati jatkuvaa hytkyttämistä ja asioiden esittelyä tai vain kitisi. Rutiinit ovat aina olleet tärkeät, syöminen ja nukkuminen säännöllistä tai on ollut poissa tolaltaan ja vain itkee.
Olemme ajatelleet josko se iän myötä helpottaisi, mutta edelleen jos nukkumaanmeno viivästyy tai syöminen ei ole tasan 3h välein niin on loputon kiukku ja paha olo.
Hän suuttuu ja loukkaantuu yllättävistä asioista, ja kantaa niistä pitkään vihaa. Esim. jos leikkipuistossa joku toinen lapsi vaikkapa härnäisi häntä niin hän suuttuu tosissaan ja monta päivää muistelee tilannetta.
On verbaalisesti erittäin lahjakas ja näin kommentoitu mm. päiväkodissa ja lääkärin vastaanotolla(ihan muilla käynneillä havaittu lääkärin toimesta). Siirtymät olleet aina vaikeita, nyt hieman lieventyneet vaikeudet iän myötä mutta edelleen esim. leikkimisen keskeyttäminen syömisen takia saa raivarit aikaan helposti. Ennakointi ollut aina tärkeää.
Jo aamusta heti herättyään pursuaa ideoita, ja jos niitä ei ala hänen kanssaan välittömästi toteuttaa seuraa kiukku, turhautuminen. On herkästi tyytymätön, haluaa aina lisää ja lisää. Esim. jos joulu jolloin koko aaton hermostunut tulevista lahjoista ja lopulta saa muutaman niistä mitä toivoikin, ei keskity silti leikkimiseen ja ilakoimiseen vaan paradoksaalisesti menee ihan kierroksille ja kaikki lelut ja koko joulu ovatkin tyhmiä.
Kavereita on tarhassa, mutta heidän tapaamistaan ei kaipaa kotona. Tarhapäivän jälkeen on hermostunut, uupunut, väsynyt ja kiukkuinen ja 3-5v. ikäisenä vain huusi kotiin tultua. Nyt osaa mennä itsekseen tunniksi kunnes keksii jotain mihin pitäisi heti osallistua.
Nyt kun meillä on pikkuveli 3v. jonka kanssa samat asiat mitä isoveljen kanssa olleet mahdottomia, tajuan isoveljen omalaatuisen luonteen selvemmin.
Toiveenani olisi joskus päästä esim. reissuun perheen kesken, mutta koska pojan rutiinintarkka elämä ja kuormittuminen uusista ärsykkeistä mietityttävät, en usko että ainakaan vuosiin voisimme mennä mihinkään. Nimittäin kävimme yhden yön reissussa huvipuistossa, ja poika oli aivan hermostunut ja vihainen koko matkan eikä osannut itse selittää miksi. Kotiin päästyä oli taas rauhallinen.
Onko kellään ollut samanlaista? Mitähän tämä on? Mietin itse aistiyliherkkyyttä mutta voiko sitä mitenkään hoitaa? Poika keskittyy tehtäviin mallikkaasti joten ADHD en usko. Myöskään ei asperger koska katsoo silmiin, osaa keskustella oman ikäistensä sekä aikuisten kanssa...vai voiko siihen liittyä tällaista?
Kommentit (136)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 10v sitten kukaan ei puhunut nepsyistä. Nykyään taas lapsi on lähes oletusarvoisesti nepsy jos hänellä ilmenee kuritonta käytöstä.
On hyvä, että nykyään tiedetään enemmän. Tämä kaikille kommentoijille, joita näistä puhuminen provosoi.
Autismistakin tiedetään aika vähän lopulta, esim. vasta hiljattain tuli tutkimus jonka mukaan ongelma ei olekaan peilisoluissa, kuten on aiemmin luultu. Varmasti as-piirteitäkin on sekoitettu paljon esim. erityisherkkyyteen. Hyvä vaan, kun tutkitaan ja puhutaan. Kasvatuskeinot pitää säätää vähän sen mukaan, millainen ihminen lapsi on.
Ei kyse ole mistään "enemmän tietämisestä" vaan muoti-ilmiöstä jonka takia näitä diagnoosileimoja halutaan heitellä sinne tänne. Toki tämä kytkeytyy laajemminkin kasvatusasenteiden muutokseen, missä ns. helppoja ratkaisuja ei enää hyväksytä vaan halutaan luoda ainakin illuusio siitä, että pureudutaan juurisyihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei AHDH, asperger, autismi yms ole mitään stereotyyppien sairauksia, että lapsella on AHDH vain jos se hyppää ikkunasta ja asperger ei koskaan katso silmiin yms. Juuri noiden stereotypioiden takiahan esim tytöiltä jää diagnoosi usein saamatta, vaikka olisikin nepsylapsi. Autismikin on todella laaja kirjo ja sen ilmentyminen hyvin erilaista. Monesti voi ollakin erityislahjakas jossain asiassa, esim kielellisesti, matemaattisesti, taiteellisesti yms, ja siihen juttuun keskittyy "hyperfokustaen". Muuten sitten ongelmia näkyy esim juuri siirtymissä, aisteissa, rutiinien ehdottomuudessa yms. Mitään ei kannata sulkea pois ilman tutkimuksia.
Oikeasta diagnoosista, joka saadaan mahdollisimman varhain, hyötyy kaikista eniten lapsi itse.
Meillä on suvussa yksi todella selvä nepsylapsi, jonka vanhemmat kivenkovaan väittävät että meidän lapsella ei ole mitään ongelmaa. Sitten koko perhe huutokiukkuaa, kun lapsen aistiyliherkkyyksiin vastataan että höpöhöpö, eikä vanhemmat osaa toimia lapsen erityisyyden vaatimilla tavoilla. Surettaa, jos siitäkin kasvaa yksi vääränlaisuutta kokeva teini, joka vasta parikymppisenä itse tutkimuksiin menemällä saa diagnoosin ja vastauksen koko elämänmittaiseen pulmaan.
kuinka äiti riippuvainen lapsesi on
Mun poikani oli ja on jossain määrin edelleen samanlainen, hän on nyt 14v. Moni asia on helpottunut tosin, mutta tuossa iässä oli samanlainen kuin ap:n lapsi.
Edelleen erityisesti häntä kuormittaa tuo mainitsemasi matkailu, stressaantuu siitä kovin, mutta enää se ei purkaudu raivoamisena. Koulussa on kavereita ja harrastaa joukkuelajia, mutta ei juuri koskaan jaksa viettää vapaa-aikaa kenenkään kanssa.
Käytiin neuvolapsykologilla, koulupsykologilla ja neurologilla. Vastaukseksi olen saanut vain että on haastava temperamentti. Aina hänellä on mennyt päiväkodissa ja koulussa erinomaisesti, sen takia varmaan mitään diagnoosia ei ole edes mietitty.
Meillä on elämä helpottunut, mutta edelleen hieman suren sitä, että onko esimerkiksi aikuisena kovin yksinäinen.
Kuulostaa minulta lapsena. Tosin äitini ei laittanut minua tarhaan kuin vasta 4-vuotiaana, voin vain kuvitella miten vaikeaa olisi nykyajan tarhassa liian isoine ryhmineen, vaihtuvine henkilökuntineen, vielä kehittymättömine tunteidensäätelytaitoineni erityisherkkänä alle 4-v.
Omia piirteitä lapsena erityisherkkänä: massat ahdisti, isot ryhmäkoot kuormitti, aistiärsykkeet kuormitti, siirtymät kuormitti, vaatteet (epämukavat) kuormitti. Temperamenttini on myös ns. Tulistuva.
Eli epäilisin erityisherkkyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omalla ja lapseni kokemuksella sanoisin, että add sopisi äkkiseltään parhaiten tähän. Luota vaistoosi ja VAADI tutkimuksia. Voitolla, että joudut vaatimaan vuosiakin. Add on erittäin alidiagnosoitu
Joku diagnoosi on saatava, ja nyt on enää kysymys siitä, että mikä.
Kommentoin myös (aiempi Erityisherkkä) että temperamentti, tietoisuus ja tunteidenhallinta/työkalut ovat kehittyneet tottakai vuosien varrella. Erityisherkällä on monesti paljon annettavaa esim. Työelämässä ja ihmissuhteissa. Ikinä ei ollut vaikeaa sosialisoida ihmisten kanssa ja ymmärrän ihmisiä jopa paremmin, kuin keskiverto, mutta en vain jaksa ystävystyä juuri kenenkään kanssa. Me viihdymme monesti ihan keskenämme ja meillä on monesti vain muutamia tärkeitä mutta syvällisiä ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autisminkirjolle mahtuu hyvin monenlaisia ihmisiä. Oma lapseni kyllä katsoo meitä läheisiä silmiin, hymyilee ja juttelee, vieraampien kanssa on jörö-ehkä myös teini-ikää? Lapsena jutteli kaikille ihmisille yhtä rohkeasti. Hänen kanssaan siirtymätilanteet olivat helpompia kuin mitä nyt kuvailet. Suosittelisin tutkimuksia, kouluun meno tuo tullessaan paljon haasteita.
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään pitää yrittää laittaa joku a-alkuinen diagnoosi kaikelle joka vähänkin poikkeaa "normaalista"? Asperger, autismi, adhd, add...
Miksi ihmiset eivät saa enää olla ihmisiä omine persoonineen?
Siksi että moni joilla on neuropsykiatrinen häiriö tarvitsee tukea arjessa. Se on häiriö kaikesta huolimatta eikä vain osa persoonaa. Miksi nykyään ei voida hyväksyä sitä että häiriöt, vammat jne eivät poistu sillä että ajatellaan vaan kaiken olevan normaalia? Diagnoosin ja mahdollisesti lääkityksen saaminen parantaa elämänlaatua ja helpottaa yhteiskunnan mukana pysymistä. Ennen näitä kyseiset ihmiset ovat syrjäytyneet, on muita mt-ongelmia jne. koska eivät ole kyenneet ns normaaliin toimintaan.
Ei se diagnoosi ole huono asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei AHDH, asperger, autismi yms ole mitään stereotyyppien sairauksia, että lapsella on AHDH vain jos se hyppää ikkunasta ja asperger ei koskaan katso silmiin yms. Juuri noiden stereotypioiden takiahan esim tytöiltä jää diagnoosi usein saamatta, vaikka olisikin nepsylapsi. Autismikin on todella laaja kirjo ja sen ilmentyminen hyvin erilaista. Monesti voi ollakin erityislahjakas jossain asiassa, esim kielellisesti, matemaattisesti, taiteellisesti yms, ja siihen juttuun keskittyy "hyperfokustaen". Muuten sitten ongelmia näkyy esim juuri siirtymissä, aisteissa, rutiinien ehdottomuudessa yms. Mitään ei kannata sulkea pois ilman tutkimuksia.
Oikeasta diagnoosista, joka saadaan mahdollisimman varhain, hyötyy kaikista eniten lapsi itse.
Meillä on suvussa yksi todella selvä nepsylapsi, jonka vanhemmat kivenkovaan väittävät että meidän lapsella ei ole mitään ongelmaa. Sitten koko perhe huutokiukkuaa, kun lapsen aistiyliherkkyyksiin vastataan että höpöhöpö, eikä vanhemmat osaa toimia lapsen erityisyyden vaatimilla tavoilla. Surettaa, jos siitäkin kasvaa yksi vääränlaisuutta kokeva teini, joka vasta parikymppisenä itse tutkimuksiin menemällä saa diagnoosin ja vastauksen koko elämänmittaiseen pulmaan.
Mutta mitä se diagnoosi auttaa? Ei ihminen muutu nepsystä normiksi. Nepsyä ei voi parantaa pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 10v sitten kukaan ei puhunut nepsyistä. Nykyään taas lapsi on lähes oletusarvoisesti nepsy jos hänellä ilmenee kuritonta käytöstä.
On hyvä, että nykyään tiedetään enemmän. Tämä kaikille kommentoijille, joita näistä puhuminen provosoi.
Autismistakin tiedetään aika vähän lopulta, esim. vasta hiljattain tuli tutkimus jonka mukaan ongelma ei olekaan peilisoluissa, kuten on aiemmin luultu. Varmasti as-piirteitäkin on sekoitettu paljon esim. erityisherkkyyteen. Hyvä vaan, kun tutkitaan ja puhutaan. Kasvatuskeinot pitää säätää vähän sen mukaan, millainen ihminen lapsi on.
Ei kyse ole mistään "enemmän tietämisestä" vaan muoti-ilmiöstä jonka takia näitä diagnoosileimoja halutaan heitellä sinne tänne. Toki tämä kytkeytyy laajemminkin kasvatusasenteiden muutokseen, missä ns. helppoja ratkaisuja ei enää hyväksytä vaan halutaan luoda ainakin illuusio siitä, että pureudutaan juurisyihin.
Mietipäs nyt, olisko vähän ignorantti kommentti. Tiedät varmaan järjelläsikin, että tuollaisenkaan ongelman esiintyminen ei poista tiedon määrän lisääntymisen hyötyjä. Tieto ei lisää tuskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään pitää yrittää laittaa joku a-alkuinen diagnoosi kaikelle joka vähänkin poikkeaa "normaalista"? Asperger, autismi, adhd, add...
Miksi ihmiset eivät saa enää olla ihmisiä omine persoonineen?
Siksi että moni joilla on neuropsykiatrinen häiriö tarvitsee tukea arjessa. Se on häiriö kaikesta huolimatta eikä vain osa persoonaa. Miksi nykyään ei voida hyväksyä sitä että häiriöt, vammat jne eivät poistu sillä että ajatellaan vaan kaiken olevan normaalia? Diagnoosin ja mahdollisesti lääkityksen saaminen parantaa elämänlaatua ja helpottaa yhteiskunnan mukana pysymistä. Ennen näitä kyseiset ihmiset ovat syrjäytyneet, on muita mt-ongelmia jne. koska eivät ole kyenneet ns normaaliin toimintaan.
Ei se diagnoosi ole huono asia.
Diagnoosi voi olla huonokin asia. Tunnen aikuisena diagnoosin saaneita, joilta ovat täysin pudonneet työkalut käsistä diagnoosin jälkeen. Ei voi enää tehdä töitäkään, kun on erityinen.
Uskoisin, että niin hyvää kuin diagnoosi ja tukitoimet voivat tehdä, on niissä myös aina tietty leimaavuus. Niinpä olen kallistunut siihen, että meidän kaikkien pitäisi suhtautua ymmärtäen omiin ja toisten neurologisiin erityisyyksiin. Koska - kuten lapseni lastentarhanopettaja sanoi asiasta tiedustellessani - jokaisesta löytyy jotain, jos tutkia aletaan.
-eri.
Lisäksi luopuisin tuosta asenteesta välittömästi, että lapsessa on jotain vikaa, koska ei nauti esim. Huvipuistoista tai ihmismassoista ja omaa esim. Aistiyliherkkyyksiä. Niihin ei ole olemassa hoitoa, kuten ap alun perin kysyit. Sinun pitäisi pikemminkin miettiä, että miten voit huomioida lapsen tarpeet ja toiveet, eikä niin, että lapsen tulisi vain sopeutua kaikkeen. Miten voit välttää aistiyliherkän lapsen kuormitusta? Onko lapsi pakko viedä jonnekin, missä hän ei nauti olostaan? Tai voisiko lapsen oloa parantaa jollain tavalla, esim. Hankkimalla kuulosuojaimet, kun mennään hälyisään paikkaan? Älä ainakaan ikinä anna lapsen ajatella, että hänessä on jotain vikaa, sillä valitettavasti siltä viestisi kuulosti. Lapsi ei osaa ilmaista tarpeitaan ja tunteitaan vielä tuossa iässä. Mutta lasta voi yrittää tulkita ja auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään pitää yrittää laittaa joku a-alkuinen diagnoosi kaikelle joka vähänkin poikkeaa "normaalista"? Asperger, autismi, adhd, add...
Miksi ihmiset eivät saa enää olla ihmisiä omine persoonineen?
Siksi että moni joilla on neuropsykiatrinen häiriö tarvitsee tukea arjessa. Se on häiriö kaikesta huolimatta eikä vain osa persoonaa. Miksi nykyään ei voida hyväksyä sitä että häiriöt, vammat jne eivät poistu sillä että ajatellaan vaan kaiken olevan normaalia? Diagnoosin ja mahdollisesti lääkityksen saaminen parantaa elämänlaatua ja helpottaa yhteiskunnan mukana pysymistä. Ennen näitä kyseiset ihmiset ovat syrjäytyneet, on muita mt-ongelmia jne. koska eivät ole kyenneet ns normaaliin toimintaan.
Ei se diagnoosi ole huono asia.
Diagnoosi voi olla huonokin asia. Tunnen aikuisena diagnoosin saaneita, joilta ovat täysin pudonneet työkalut käsistä diagnoosin jälkeen. Ei voi enää tehdä töitäkään, kun on erityinen.
Uskoisin, että niin hyvää kuin diagnoosi ja tukitoimet voivat tehdä, on niissä myös aina tietty leimaavuus. Niinpä olen kallistunut siihen, että meidän kaikkien pitäisi suhtautua ymmärtäen omiin ja toisten neurologisiin erityisyyksiin. Koska - kuten lapseni lastentarhanopettaja sanoi asiasta tiedustellessani - jokaisesta löytyy jotain, jos tutkia aletaan.
-eri.
Ei löydy, mun lastani tutki kaksi psykologia ja yksi neurologi, eikä löytynyt mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään pitää yrittää laittaa joku a-alkuinen diagnoosi kaikelle joka vähänkin poikkeaa "normaalista"? Asperger, autismi, adhd, add...
Miksi ihmiset eivät saa enää olla ihmisiä omine persoonineen?
Siksi että moni joilla on neuropsykiatrinen häiriö tarvitsee tukea arjessa. Se on häiriö kaikesta huolimatta eikä vain osa persoonaa. Miksi nykyään ei voida hyväksyä sitä että häiriöt, vammat jne eivät poistu sillä että ajatellaan vaan kaiken olevan normaalia? Diagnoosin ja mahdollisesti lääkityksen saaminen parantaa elämänlaatua ja helpottaa yhteiskunnan mukana pysymistä. Ennen näitä kyseiset ihmiset ovat syrjäytyneet, on muita mt-ongelmia jne. koska eivät ole kyenneet ns normaaliin toimintaan.
Ei se diagnoosi ole huono asia.
Joskus mietin, että voiko diagnoosi vaikeuttaa asiomista yhteiskunnassamme eli vaikka vakuutuksen saantia (sinulta evätään tietyt sairaudet tms.) tai jos dg on kirjattuna Omakantaan, niin lääkäri dissaa muita vaivojasi erityisyyteen kuuluvina - tai työnantaja ei ota töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään pitää yrittää laittaa joku a-alkuinen diagnoosi kaikelle joka vähänkin poikkeaa "normaalista"? Asperger, autismi, adhd, add...
Miksi ihmiset eivät saa enää olla ihmisiä omine persoonineen?
Siksi että moni joilla on neuropsykiatrinen häiriö tarvitsee tukea arjessa. Se on häiriö kaikesta huolimatta eikä vain osa persoonaa. Miksi nykyään ei voida hyväksyä sitä että häiriöt, vammat jne eivät poistu sillä että ajatellaan vaan kaiken olevan normaalia? Diagnoosin ja mahdollisesti lääkityksen saaminen parantaa elämänlaatua ja helpottaa yhteiskunnan mukana pysymistä. Ennen näitä kyseiset ihmiset ovat syrjäytyneet, on muita mt-ongelmia jne. koska eivät ole kyenneet ns normaaliin toimintaan.
Ei se diagnoosi ole huono asia.
Ei kaikkea "poikkeavuutta" tarvitse eikä kannata diagnosoida. Kaiken muuttaminen lääketieteellisiksi kysymyksiksi vain ylikuormittaa sairaanhoidon ja siirtää huomion vääriin asioihin.
Ennen vanhaan syrjäytyminen oli paljon vähäisempää kuin nykyisin. Ei ollut näitä kymmeniä tuhansia nuoria aikuisia jotka vaan putoavat pois työmarkkinoilta ja ihmissuhdeverkostoista, niin kuin nykyisin on asian laita. Ennen osattiin yleisemmin ottaa asiat sellaisina kuin ne olivat, eikä siis yritetty tehdä niistä mitään ns. hienoa. Silloin asioiden kanssa oli helpompi pärjätä.
Ilman diagnoosia ei saa apuja, kuten terapiaa tai tarvittavia lääkityksiä.
Nyt AP vaadi! Kuulin jostain, että Suomessa voi kestää diagnoosin saaminen tai yleensäkään pääseminen diagnosoitavaksi parikin vuotta. Lapsesi on menossa pian kouluun ja tarvitsee kaiken avun!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään pitää yrittää laittaa joku a-alkuinen diagnoosi kaikelle joka vähänkin poikkeaa "normaalista"? Asperger, autismi, adhd, add...
Miksi ihmiset eivät saa enää olla ihmisiä omine persoonineen?
Siksi että moni joilla on neuropsykiatrinen häiriö tarvitsee tukea arjessa. Se on häiriö kaikesta huolimatta eikä vain osa persoonaa. Miksi nykyään ei voida hyväksyä sitä että häiriöt, vammat jne eivät poistu sillä että ajatellaan vaan kaiken olevan normaalia? Diagnoosin ja mahdollisesti lääkityksen saaminen parantaa elämänlaatua ja helpottaa yhteiskunnan mukana pysymistä. Ennen näitä kyseiset ihmiset ovat syrjäytyneet, on muita mt-ongelmia jne. koska eivät ole kyenneet ns normaaliin toimintaan.
Ei se diagnoosi ole huono asia.
Diagnoosi voi olla huonokin asia. Tunnen aikuisena diagnoosin saaneita, joilta ovat täysin pudonneet työkalut käsistä diagnoosin jälkeen. Ei voi enää tehdä töitäkään, kun on erityinen.
Uskoisin, että niin hyvää kuin diagnoosi ja tukitoimet voivat tehdä, on niissä myös aina tietty leimaavuus. Niinpä olen kallistunut siihen, että meidän kaikkien pitäisi suhtautua ymmärtäen omiin ja toisten neurologisiin erityisyyksiin. Koska - kuten lapseni lastentarhanopettaja sanoi asiasta tiedustellessani - jokaisesta löytyy jotain, jos tutkia aletaan.
-eri.
Ei löydy, mun lastani tutki kaksi psykologia ja yksi neurologi, eikä löytynyt mitään.
Kaksi psykologia ja yksi neurologi päättivät alkaa tutkia lastasi, koska hän oli niin tuiki tavallinen?
Minulla on kaksi (vasta) murrosiässä diagnosoitua autismikirjon nuorta, ja sanonpa vaan, että kuulostaa tosi tutulta. Rutiinisidonnaisuus, tulistuvuus, valikoiva syöminen ja muut syömisen haasteet, mainitsitko aistiherkkyyksiä..?
Omien lasten kautta olen kyllä tajunnut diagnoosin tärkeyden vaikkei autismia pystykään parantamaan. Kuntoutuksella pystytään kuitenkin helpottamaan niitä vaikeita tilanteita/piirteitä ja erilaisilla tukitoimilla pystytään parantamaan toimintakykyä eri ympäristöissä.
Tuo katsekontaktiasia tulee kuulemma vastaan jopa joiltakin lääkäreiltäkin vielä, mutta kyllä meidän molemmat nuoret pystyvät halutessaan (toisin sanoen itsensä pakottaen) ottamaan katsekontaktin. Se kylläkin kuormittaa heitä. Lisäksi vielä nuorempi on erittäin lahjakas kielellisesti. Käyttää rikasta kieltä ja omaa upean sarkastisen huumorintajun. On myös ollut pidetty kaveri ja taitava leikkijä.
Alue: Aihe vapaa
Omalla ja lapseni kokemuksella sanoisin, että add sopisi äkkiseltään parhaiten tähän. Luota vaistoosi ja VAADI tutkimuksia. Voitolla, että joudut vaatimaan vuosiakin. Add on erittäin alidiagnosoitu, koska monilta osin nämä lapset ja aikuiset pärjäävät muiden mukana hyvin mutta sisimmässään kärsivät pahasti oireistaan. Ja myös perhe ja läheiset huomaavat oireet, joita ei välttämättä isossa kaavassa noteerata.
Adhd ei muuten tarkoita keskittymiskyvyttömyyttä, kuten virheellisesti luullaan. Adhd ylikeskittyy asioihin, jotka todella kiinnostaa. Asiat, jotka ei kiinnosta tai jos joku muu asia kiinnostaa enemmän, niin silloin ei keskity vähemmän kiinnostavaan