Äitini saattohoito

3 vuodessa helpottaa. Varsinkin kun muut ahdistukset tulee tilalle.

Elämä on.

Äidilläni diagnosoitiin syöpä ja eli vain kolme viikkoa diagnoosista. Meni todella nopeasti huonoon kuntoon ja hoitaja sanoikin, että ei mene enää montaa päivää.

Lopulta sainkin soiton, että nyt kannattaisi tulla, että nyt on enää tunneista kiinni.

Klo oli aamulla 7 ja siis heräsin tähän soittoon. No vaatteet päälle ja suoraan sairaalaan tietty ilman mitään aamukahveja tms.

Vuorossa oleva hoitaja oli todella mukava ja toi minulle kahvia huoneeseen jossa olin äidin kanssa.

No vatsa siitä sitten lähti toimimaan ihan huolella ja pakko oli vessaan suunnata. Istuin pöntöllä ja huutelin äidilleni, että "et kuole nyt kun istun täällä vessassa, haluan pitää sua kädestä kiinni".

Äidilläni oli huumorintajua paljonkin ja ajattelin, että varmasti juuri nyt käy niin kun pöntöllä istun ja mitä ihmettä läheisille sanon, että "oli juu kaunis loppu...".

No kerkesin onneksi vessasta pois.

Äiti eli vielä 5min tämän toimitukseni jälkeen. Avasi silmät ja katsoi minuun ja sulki ne ja veti viimeisen henkäyksen.

En tiedä miksi tämän kerroin, läheisillekin jätin osan kertomatta. Osaan kuitenkin jo vähän hymyillen tätä kakkakaaosta muistella.

Mutta mutta... Voimia ap, sinä selviät kyllä, olet paikalla tai et.

Äitini kuoli syöpään vuosia sitten. En ehtinyt hänen viimeisiin henkäyksiin, mutta hän oli vielä lämmin, kun hyvästelin hänet.

Tärkeää saattohoidossa oli yhteiset hetket, mutta itse vuorottelin lapsuuden perheeni jäsenten kanssa, jotta kaikki saivat välillä levätä. Äitini rinnalla en päästänyt surua pintaan. Elin hetkessä, koska hän oli vielä elossa. Lopussa toivoin hänen kuolemaansa, koska hän oli niin sairas.

Äitini suunnittelu hautajaisensa ennen kuolemaansa. Se oli meille jäljelle jääneille helpompaa. Saimme toimia äitini tahdon mukaan.

Lapseni kävi myös sairaalassa katsomassa äitiäni. Lapsi oli silloin 6v. Hänellä oli mukana aina jotain tekemistä, että jaksoi olla paikalla.

Lapseni suri myös isoäitinsä kuolemaa, suru oli yhteinen.

Loppuvaiheessa äitini tajunta oli hyvin alhainen ja kipulääkettä hän sai tarpeen mukaan. Hänellä oli kipupumppu, jonka kanssa myös läheiset saivat annostella lääkettä, jos äitini oli levoton. Hoitajat olivat ihania, he huolehtivat hyvin äidistäni.

Ap, kyllä sinä siitä selviät, selvisin minäkin vaikka en olisi uskonut. Lapsesi on siinä(kin) mielessä siunaus, että hänen olemassaolonsa auttaa ja antaa uskoa ja pitää sinua käynnissä, eihän siinä muutakaan voi, yksin jäisi helposti rypemään tuskaansa.

Se oli marraskuinen ilta v.2005, kun minä istuin Hyksissä äitini sairaalasängyn vierellä, hänellä oli metastoitunut rintasyöpä, mutta lähtö tuli silti hieman varkain, oli mennyt sairaalaan maksametastaasien takia, näytti raskaana olevalta niiden vuoksi, mutta sille tielle jäi.

Edellisenä päivänä kun nähtiin, lapseni olivat mukana, niin muistan kun hänellä kaatui piimä lasillinen syliinsä ja se suututti häntä, olla niin kömpelö ja muiden armoilla.

Äiti oli valmis lähtemään, nuoresta iästään huolimatta (47v), koska oli jo useamman vuoden sairastanut ja tuo viimeinen vuosi oli paha, tuskien taival, morfiini pumpusta huolimatta.

Äidillä oli oma huone, siellä haisi kuolema, ei ihme, koska sisäelimet olivat jo pahasti pettäneet, istuin siinä sängyn laidalla, istuin ikkunalaudalla ja katselin pimeyteen, sairaalan ikkunoiden valot loisti vastapäätä ja Lauttasaaren sillan valot, autoja kulki ja ihmiset meni niissä menojaan, oloni oli aivan psykedeelinen ja outo.

Äidin tajunnantaso oli heikko, hän oli ja ei ollut läsnä, enimmäkseen ei ollut.

Ärsyyntyi kun taputtelin poskelle, halusin vielä kertoa rakastavani ja hän kuuli ja ymmärsi sen, vastasi takaisin, mutta lause jäi kesken.

Päätin lähteä kotiin, en tiedä miksi, harmittaa etten tajunnut tilannetta kunnolla eikä hoitajat sanoneet mitään, mutta kotona odotti juuri 4v täyttänyt ja nuorempi lapseni myös.

Yöllä 02 aikaan soi puhelin, hoitaja soitti ja kertoi, että äiti oli päässyt kuvistaan, ettei ollut yksin vaan huoneessa kävi koko ajan joku hoitajista.

Aamulla olin sairaalalla jo aikaisin, ennen klo8, äiti oli viety alakertaan, kellariin, siellä hän lepäsi valkoisen kankaan alla kädet peiton alla ja pieni kukkakimppu rintakehällä, otin kädestä kiinni, annoin suukon otsalle ja toivotin hyvää matkaa.

Minä selvisin siitä, sinäkin selviät, usko pois!

Ja kun aika koittaa, niin ole armollinen itsellesi, rutista lastasi ja jätä vielä viimeiset hyvästisi äitisi maalliselle olemukselle, sen jälkeen hän elää muistoissani ja tarinoissasi lapsellesi

Voimia Ap vaikeassa tilanteessasi. Silloin kun olet äitisi kanssa, puhele hänelle ja voit myös sanoa, että hän saa jo mennä. Onko hänellä kipupumppu tai saako hän säännöllisesti kipulääkettä? Voit myös pyytää suuta kosteuttavia "pumpulipuikkoja" ja kostuttaa tai pyyhkiä hänen huuliaan. Katsoa, että hänellä on hyvä olla.

Et välttämättä ole lähdön hetkellä paikalla, mutta ei siitä pidä kantaa huonoa omaatuntoa.

Olen itse saattohoitanut äitini sekä toisen läheisen kanssa olin sairaalassa hänen lähdön hetkellä. Ei sitä tarvitse pelätä.

Haleja AP:lle. <3 Nyt tuntuu hirveältä, mutta helpottaa kyllä vielä.

Hae ehdottomasti keskusteluapua jos et ole vielä hakenut.

Olet rakkaan äitisi tukena ja turvana.

Aika on mielestäni ainoa mikä auttaa. En voinut vuosiin poistaa äitini puhelinnumeroa puhelimesta ja olin soittamassa hänelle, kun jotain tärkeää, ilahduttavaa tai surullista tapahtuu.

Toivotan sinulle jaksamista ja äidillesi rauhallista vointia.

Voimia ap! Tuli ihan kyyneleet silmiin, herkkä kun olen. Kaikilla meillä on sama edessä.

Minun äitini äiti kuoli syöpään. Hän oli sanonut äidille, että onneksi sinulle jäi noin ihana lapsi. Lapsesta löydät ilon elämään.

Kadehdin sinua ap, ja muita saman kokeneita. Kun oma äitini kuoli vajaa vuosi sitten, en tuntenut yhtään mitään. Haudallaan en ole käynyt kertaakaan.

Itse olin samassa tilanteessa rakkaan pikkuveljeni viimeisillä hetkillä.Syöpä vei hänet, iloinen ja reipas mies, 57 vuotta. Siisti , hyvinhoidettu, elämäniloinen. En ikinä pääse yli sen surun kun jouduimme siirtymään saattokotiin. 

Ymmärsimme kun hoitaja pyysi meitä sisaruksia jäämään yöksi ja petaamaan sängyt käytävään sohville ..Aloin odottaa että kynnet tummuvat......... Hän huusi minua ja pyysi että veisin pois hänet sieltä. Kauhean tuskallista . Ja tyhjyys.

Tästä on monta vuotta aikaa mutta tuntuu kuin olisi vain vuosi pari sitten . Suru ei lopu koskaan! Eikä kaipuu.

Vierailija kirjoitti:

Kadehdin sinua ap, ja muita saman kokeneita. Kun oma äitini kuoli vajaa vuosi sitten, en tuntenut yhtään mitään. Haudallaan en ole käynyt kertaakaan.

Onpa ikävä erota noin! Sinulla varmaan syyt siihen!

Äitini huusi Jeesusta kuolinvuoteella. En tiedä miksi.

Voimia! Saman kokenut täällä. Äitini kuoli pari kuukautta sitten. Oli raskasta, pikkulapsiarki, äidistä huolehtiminen, oma työ. Välillä tuntui etten mitenkään enää jaksa tai selviä tästä kaikesta. Tässä kuitenkin ollaan, perunkirjoitus vielä hoidettava ja äidin asunto tyhjennettävä. Huolehdi myös lapsestasi. Itse kävin yöt kotona nukkumassa itseni ja lapseni vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kadehdin sinua ap, ja muita saman kokeneita. Kun oma äitini kuoli vajaa vuosi sitten, en tuntenut yhtään mitään. Haudallaan en ole käynyt kertaakaan.

Onpa ikävä erota noin! Sinulla varmaan syyt siihen!

Kiitos