Miten olette selvinneet kun lapsi muuttaa pois kotoa?

Helposti. IHANA VAPAUS koitti.

Mieti omia vanhempiasi, miten he selvisivät kun sinä muutit kotoa? 

Niin. Sinä saat potea kaihoa ja ikävää, mutta älä suuntaa sitä lapseesi. Ole häntä kohtaan kannustava ja ylpeä lapsen uudesta, itsenäisestä elämästä. Tue häntä asioissa, joissa hän apua kysyy, älä muuten hössötä ja tunkeudu hänen asioihinsa.

On tämä ihan hirveää, luopuminen,

mutta toisaalta hienoa, että on kasvattanut lapsensa omatoimisiksi ja yritteliäksi eikä saamattomiksi mamman helmassa roikkujiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mieti omia vanhempiasi, miten he selvisivät kun sinä muutit kotoa? 

Niin. Sinä saat potea kaihoa ja ikävää, mutta älä suuntaa sitä lapseesi. Ole häntä kohtaan kannustava ja ylpeä lapsen uudesta, itsenäisestä elämästä. Tue häntä asioissa, joissa hän apua kysyy, älä muuten hössötä ja tunkeudu hänen asioihinsa.

Mun äitini stalkkasi ja häiriköi, tunki jopa työpaikalleni nyyhkimään. Takertui ja ripustautui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalia kommentteja olet ap saanut! On ihan normaalia ja luonnollista, että kun on 20 vuotta elänyt lapsiperhe-elämää, sen loppuminen aikaansaa kriisin. Kenelle isomman ja kenelle pienemmän, eikä sen aina tarvitse olla negatiivinen asiakaan. Muutos kuitenkin. Outo ajatus, että joku odottaa ja toivoo lastensa poismuuttoa. 

Itse elin niin lapset ja perhe-elämä edellä 20 vuotta, että tunsin jääväni ihan tyhjän päälle molemman lapseni muutettua yhtäaikaa pois kotoa, kumpikin monen sadan km:n päähän. Tuntui, että menetän heidät kokonaan. Näillekin tunteille pitää antaa tilaa ja lupa tulla, mutta ei niitä liiemmin kannata lapsille näyttää. Saa sanoa, että haikealta tuntuu ja ikävä tulee, mutta ei tehdä siitä numeroa.

Äkkiä siihen tottuu, ja toisaalta äkkiä huomaa, ettei lapset mihinkään häviä, vaikkei heitä joka kuukausi näekään. Yhteyttä voi pitää ja tavata, kun on mahdollista. Äkkiä sitä oppii antamaan arvoa siistinä pysyvälle kodille, vähentyneille kotitöille ja lisääntyneelle vapaa-ajalle. 

Tuossahan se syy jo olikin. Mä aloin "päästää irti" lapsistani jo kun he tulivat teini-ikään. Heillä oli omat kaverinsa, harrastuksensa ja juttunsa, mulla omani. Toki oltiin yhdessäkin välillä, mutta mun elämässäni oli paljon muutakin kuin vain lapset. 

Meillä ehdittiin elämään lapsiperhe-elämää peräti 40 vuotta!

Mutta samoin elettiin meilläkin, jo hyvin varhain alettiin ottamaan mukaan arjen touhuihin jotta omaksuvat asioita joista on hyötyä sitten kun joutuvat/saavat elää omillaan. Paljon yhteistä elämää mutta myös niitä omia asioita jokaisella. 

9

Meidän esikoinen muutti opiskelemaan 20-vuotiaana. Meillä on ollut aina hyvät välit, mutta viimeisen kuukauden aikana sekä minä että lapsi odotettiin, että muutto tilisi pian. Meillä oli pientä sanaharkkaa, mitä ei aiemmin ollut. Muuton tullessa kumpikin oli helpottunut. Olihan siinä lasta ikävä, mutta äkkiä siihen tottui kun huomasi, että lapsi pärjää. Miehelle iski joku kanaemovaihe tuossa vaiheessa.

Minun 36-vuotias tytär asuu edelleen meillä, siis minun ja mieheni kanssa. Hän opiskeli aika kauan, eikä saanut heti töitä. Sitten asiat vain jumittuivat tähän tilanteeseen. Hän tekee osapäivätöitä huoneessaan ja tulot ovat niin pienet, ettei ole varaa muuttaa omaan. Ainakin hän sanoo niin. Ei hänestä häiriötä ole mutta haluaisimme miehen kanssa olla omissa oloissamme. Tytär tulee myös joka viikonloppu kanssamme mökille. Kun lähden kauppaan, tulee tyttö mukaan ja istuu autossa odottamassa minua. Minusta tämä tilanne on tosi nolo ja ahdistava.

Kadehdin aloittajan ongelmaa.