Sammuuko ikävä kotipaikkakuntaa kohtaan koskaan?

Ei se aina ole niin että pikkupaikkakunnille ei kaivattaisi takaisin, ainoastaan vilinään ja ihmispaljouteen.

Minä maalainen asuin 20 vuotta kaupungissa, ikävöin maaseutua koko ajan. Kun elämäntilanne salli, muutin takaisin maalle ja nyt en enää kaipaa yhtään mihinkään. Olen onnellinen kotiseudulla, tiedän että tämä on minun paikka!

Oikeastaan minua ei edes kiinosta enää edes vierailla millään isolla paikkakunnalla Suomessa!

Onpa outoa? Minä en ole ikinä tuntenut kotiseutuikävää. Kotini on siellä missä perheeni on. En vihaa kotiseutuani, mutta en myöskään haikaile vanhoja surkeita köyhän lapsuuden vuosia. Kesämökinkin hankin aivan eri suunnalta, koska nuo lapsuuden maisemat on niin nähty.

Se ei sammu, mutta muista että takaisin kotipikkakunnalle muutto voi olla katastrofi. Mä tein paluumuuton ja kaikki meni mönkään. Kukaan ei viihdy, odotukset ei toteutuneet, isovanhemmat alkoi riehumaan ja aggressiivinen häirintä alkoi, siis kaikki meni päin persettä.
Suunnitelmana muuttaa nyt uudestaan pois.

Minä muutin 30-vuotiaana pois Helsingistä huomattavasti pienemmälle paikkakunnalle, kuitenkin edelleen Etelä-Suomessa. Olin siis asunut Helsingissä koko ikäni, eikä kyllä ole ollut ikävä takaisin.

Kaipaisin ehkä sitä lapsuuteni Helsinkiä, missä pystyi lapsena liikkumaan vapaammin ja oli aika turvallinen olo. Mutta ajat ovat muuttuneet siitä niin paljon.

Olin tosi tyytyväinen, kun pääsin kotipaikkakunnalta pois ja ei ole ollut ikävä. Sen sijaan tätä nykyistä asuinpaikkaa tulee kyllä ikävä, jos täältä joutuu muuttamaan pois jostain syystä.