Erakoituminen yli 70-vuotiaana. Eli kyseessä vanhempani joilla ei ole oikeastaan muita sosiaalisia kontakteja

Pitääkö olla huolissaan jos erakoituu jo 29 vuotiaana? Olen nyt ollu varmaan 5 vuotta erakkona ja ikää nyt on 34v. Olen jo niin erakko että alkanu sosiaaliset tilanteet jännittämään.

Äitini on sosiaalisempi mutta hän sekoittaa ihmiset keskenään, että jotain dementiaa varmaan on. Molemmilla paljon sairauksia ja äitini pelkää lääkärikäyntejä todella paljon. On hermostunut ja kiukkuinen kun joutuu lääkäriin. Molemmilla vielä ajokortit vaikka äitini ei uskalla enää autolla oikein ajaa. t.ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten, haluavat olla rauhassa.

Totta, mekin halutaan olla rauhassa. Lapset ja lastenlapset käyvät ja soittelevat, mutta en kaipaa ketään muita.

T. Yli 70 v keskenään viihtyvät.

Äitini on paljastanut mulle kerran että he riitelevät vielä isäni kanssa. Että kaipa heillä keskenään aina niin kivaa ole.t.ap

Sellainenkin outo kommentti tuli äitini suusta että he eivät mukama tunne ensimmäistä lastenlastaan yhtään. Ja oli heillä hoidossa pienenä monet kerrat.Ja ollaan oltu koko lapsenlapsen elämä tekemisissä. t.ap

Vierailija kirjoitti:

Heh, me ollaan melkein parikymmentä vuotta nuorempia ja viihdytään miehen kanssa parhaiten keskenämme. Mitä nyt lapset ja lapsenlapsi silloin tällöin käyvät. Onko meillä nyt sitten joku ongelma?

Sama juttu,olemme +/-60 v. Olemme tekemisissä nykyään vain lähisuvun kanssa ja parin ystävän. Olemme siis erakoituneet, mutta itse hoidamme asiamme, emmekä tarvitse kenenkään holhousta. Ei tässä iässä viitsi enää vouhottaa. Nähty ja koettu paljon. Emme ole sairaita, pärjäämme taloudellisesti hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnasta voi pyytää diakonia käymään heillä. Ei ole tärkeää kuuluvatko kirkkoon. Diakonille voi vihjaista, jos eivät ole oikein uskovia tai eivät halua keskustella uskon asioista lainkaan. Puhuvat sitten muusta.

Jos seurakunnassa on jotain vanhusten olopäiviä tai näkövammaisten kerhoja tms. niistä voisi vihjaista. Viime vuosituhannella tällaisia oli, en tiedä onko enää.

Hirveä ajatus, että joku vieras tunkeutuisi kotiin juttelemaan.

Niin no, heidän asiansa (ja myös vastuunsa), jos näin. Kyse kuitenkin aikuisista, täysjärkisistä ihmisistä, jotka tekevät itse päätöksiä ja valintoja.

Sen verran asiasta tiedän, että omat vanhempani ovat olleet samanlaisia koko elämänsä, jo nuorina: meille riittää perhe, ketään muita ei tarvita. Ajattelu meni niinkin pitkälle, että esimerkiksi minulla tai veljelläni ei juurikaan ollut lapsena kavereitakaan, kun vanhemmat pitivät kavereita turhina ja pahimmassa tapauksessa kaiken pahan alkuna ja juurina. Lähinnä serkkuja tavattiin harvakseltaan, kun vanhemmille sukulaisten tapaaminen kuitenkin oli jonkinlainen tapa / tottumus / kyllähän sitä nyt sukua pitää tavata -asia, vaikka toisaalta heidätkin kaikki sitten selän takana ruodittiin ja moitittiin. Koskaan en muista meidän tehneen minkäänlaisia naapuri- tai tuttavaperhevierailuja eikä vanhemmillani toistensa lisäksi ystäviäkään ollut. Työkaveritkin olivat tuttavia työpaikalla, eivät muuta.

Kävi sitten niin, että äitini kuoli kymmenkunta vuotta eläkkeellä oltuaan ja isä on ollut nyt toiset kymmenen vuotta yksin. Tyystin yksin, koska ei ole ketään - ei ole ystäviä, ei ole tuttavia, ei tunne naapurustoa, saman ikäpolven sukulaiset ovat vähitellen kuolleet tai menneet huonoon kuntoon kuka mitenkin, eikä isä omien sanojensa mukaan osaa tutustua keneenkään eikä varsinkaan mennä mukaan mihinkään ikäihmisten toimintaan tai muuallekaan. Ei sitten. Minä ja veljeni asumme molemmat satojen kilometrien päässä emmekä tilanteelle mitään voi.

En tiedä mikä tuossa on ongelma tai miksi pitää väkisin tehdä ongelma. Heillä on usea kontakti jos on lapset ja lapsenlapset, sekä suku. Ei ole pakko olla lukuisia randomtuttavia, joista osia olisi ehkä vääriä kavereita. Eri asia jos osuu joku mukava ja luotettava kohdalle. Suomi on maa jossa porukkaa on vähemmän joillakin paikkakunnilla ja ihmiset tietynlaisia luonteelta, osalta kuolee tutut tiettyyn ikään mennessä. Ei mikään tilanne ole epänormaali, vaikka iäkäs asuisi yksin. Eri asia on miten siivous ja ruoka ym. jos tulee kremppaa. Ne varmaan saa keskusteltua. On myös tapahtumia keväästä syksyyn, talvella vähemmän, yleensä vaan eteläsuomessa. Ja harrasteita kotona ja kävely ulkona vaikka. Eri asia onko rahaa mennä.

Se on varmaan hänen oma asiansa. Mistä me sen täällä voimme tietää kuinka sitten käy, jos toinen heittää lusikan nurkkaan? Eloonjänyt voi ehkä lähteä seurankipeyteen etsimään seuraa, tai sitten ei. Miksei pärjäisi omakotitalossa, jos pää pelaa ja kroppa jonkinlaisesti? Voithan sinä suoraan kysyä omilta vanhemmiltasi, että eivätkö kaipaa muita sosiaalisia kontakteja, kun sinua noin mietityttää. Tuskin kaipaavat.

Suomessa on jotenkin outo tapa keskustella vanhojen ihmisten vanhenemisesta. Keskustelun sävy on syyllistävä, että miksi ne omat vanhemmat ovat sellaisia, tällaisia tai tuollaisia? Miksi he tekevät näin tai noin? Ihmiset vanhenevat eri tavoilla ja eri tahdissa. Mitä ihmettelemistä siinä on? Eikö asian voi vain hyväksyä, että tällaista se nyt on, eikä yrittää muuttaa vanhenevaa ihmistä ja ihmisen elämää toisenlaiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on jotenkin outo tapa keskustella vanhojen ihmisten vanhenemisesta. Keskustelun sävy on syyllistävä, että miksi ne omat vanhemmat ovat sellaisia, tällaisia tai tuollaisia? Miksi he tekevät näin tai noin? Ihmiset vanhenevat eri tavoilla ja eri tahdissa. Mitä ihmettelemistä siinä on? Eikö asian voi vain hyväksyä, että tällaista se nyt on, eikä yrittää muuttaa vanhenevaa ihmistä ja ihmisen elämää toisenlaiseksi?

Anteeksi, piti kyllä ensimmäisessä lauseessa olla, että keskustella omien vanhempien vanhenemisesta.

Vierailija kirjoitti:

Se on varmaan hänen oma asiansa. Mistä me sen täällä voimme tietää kuinka sitten käy, jos toinen heittää lusikan nurkkaan? Eloonjänyt voi ehkä lähteä seurankipeyteen etsimään seuraa, tai sitten ei. Miksei pärjäisi omakotitalossa, jos pää pelaa ja kroppa jonkinlaisesti? Voithan sinä suoraan kysyä omilta vanhemmiltasi, että eivätkö kaipaa muita sosiaalisia kontakteja, kun sinua noin mietityttää. Tuskin kaipaavat.

Harvoinhan sitä kuollaan yhtäaikaa.

Heille riittää tällä hetkellä toistensa seura ja ajoittaiset kontaktit teidän lasten kanssa. He ovat tyytyväisiä. Heidän elämä.

Älä murehdi tulevaa, sitä ei voi tietää miten menee. Isovanhempani viihtyivät keskenään ja lastensa kanssa, sitten dementoituivat samaan aikaan ja saivat yhteisen huoneen palvelutalossa, kaikki hyvin.

Appi jäi leskeksi, ei ollut aiemmin muuta seuraa kuin vaimo. Anopin kuoleman jälkeen sai vapaaehtoisesta ystävänpalvelusta ystävän, joka vieraili viikoittain. Tämä riitti hänelle ja oli tyytyväinen.

Etsitte sitten tulevaisuudessa ratkaisuja tilanteiden mukaan. Nyt on nyt, ja he elävät kuten haluavat.

Semmoinenkin juttu tuli mieleen että kielsivät minua tytärtään kävelemästä iltaisin lähitiellä etteivät naapurit näkisi minua. Minusta on kyllä tosi outoa. Isäni oli se joka kielsi ja hän oli silloin 70-vuotta. Tästä aikaa siis kolme vuotta. t.ap

Kyllä täysin yksinkin (sitten kun leskeytyy) pärjää henkisesti, kunhan käytännön asioissa saa apua tarvittaessa. Luulisin että ap:n vanhemmat olettavat saavansa apua lapsiltaan.

Erakoituneella mukavuudenhalu on suuri, ja mukavaa on se omassa rauhassa oleminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnasta voi pyytää diakonia käymään heillä. Ei ole tärkeää kuuluvatko kirkkoon. Diakonille voi vihjaista, jos eivät ole oikein uskovia tai eivät halua keskustella uskon asioista lainkaan. Puhuvat sitten muusta.

Jos seurakunnassa on jotain vanhusten olopäiviä tai näkövammaisten kerhoja tms. niistä voisi vihjaista. Viime vuosituhannella tällaisia oli, en tiedä onko enää.

Hirveä ajatus, että joku vieras tunkeutuisi kotiin juttelemaan.

Miksi tunkeutuisi? Soittaa ovikelloa ja kutsu taan sisään tai ei. Leskeksi jääneelle olisi hyvä tavata joku suruun tottunut.