Te jotka lenkkeilette/vaunuilette aina puhelin korvalla tai kaiuttimen kanssa kädessä! Kenen kanssa puhutte?

Puhun äitini, siskoni tai serkkuni kanssa. Joskus jonkun kaverin.

Asun kaukana ja nähdään harvoin. Siksi menen usein varta vasten lenkille ja soitan läheisilleni, siinä tulee kätevästi päivän askeleet samalla kun vaihtaa kuulumisia. Aika harvoin käyn kävelyllä ilman että puhun puhelimessa jonkun kanssa. Ikävöin siskojani ja vanhempiani ja he minua, joten kivahan se on puhelimessa jutella kun näkeminen onnistuu niin harvoin.

Ennen kaikki oli paremmin.

Oikeasti, en voi tajuta, kuinka paljon lätistävää voi elämässä olla, että pitää lenkkeillessä puhua puhelimeen.

Itse luokittelen tälläisen ihmisen sekundaksi. Ei onnistuisi parisuhde.

Sama niiden kärryäitien kanssa, huomio pitäisi olla lapsessa eikä kaverin sisustuksessa maratonpuheluna.

Vierailija kirjoitti:

Minä puhun äidin tai siskon kanssa useita pitkiä puheluita päivän aikana.

Eikö ole mitään oikeaa tekemistä ?

Työskentelin vuosia sitten maalarina. Työkaverina oli tälläinen joku 20-vuotias nainen. Ihmettelin aluksi kenelle hän puhuu jatkuvasti. Mutta sitten tajusin, että hänelllä opli hands free yhteys johonkin kaveriin. Melekin koko ajan siis puhui jonkun kanssa. :D. 

Puhuminen oli tasoa: "Määkin kävin katsomassa eilen sellaista uutta mekkoa, se oli sellainen sininen, tai oikeastaa enemmään niinku taivaansisninen, mut emmää sitä sit kuitenkaan vielä ostanut, vaikka se oli tosi kiva"....

Ihmettelen myös koirankusettajia luurit korvilla, eihän siihen eläinparkaan saa mitään kontaktia kun poppi soi, en tajua.

Minä puhun työasioita samalla kun lenkkeilen nukkuvan vauvan kanssa. Yrittäjä-äidin arkea :)

Toiset on sosiaalisempia ja voihan lenkit olla ainoa tilanne että voi puhua rauhassa. Teen tuota joskus itsekin, vaikka yleensä kuuntelen musiikkia.

Ihmettelen kyllä kaiuttimen käyttöä yleisillä paikoilla.

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily lastenrattaita työntäen ja puhelimeen puhuen on suorittamista surkuhupaisimmillaan.

Äitini asuu toisella puolella Suomea. Soittelemme joka päivä, olemme todella läheiset. Miksi on surkuhupaisaa tai suorittamista jutella hänen kanssaan samalla, kun olen ulkoilemassa? Ja voimme jutella pitkäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily lastenrattaita työntäen ja puhelimeen puhuen on suorittamista surkuhupaisimmillaan.

Tältä ehkä itsestä näyttänyt.. Siis vaikka en kyllä haluaisi tuntea ketään kohtaan mitään arvostelevaa tunnetta, mutta jotenkin tullut olo, että eikö riitä ihan vaan se lapsi ja lenkillä olo ja hetki.. Ettei jotenkin osattaisi enää olla ollenkaan yksin..

ap

Mun mies ei osaa oll yksin. siis ihan vain omien ajatusten ja itsensä kanssa. hänellä on koko ajan kaverina joko tv, radio, musiikki, some, tai iltapaska  tabletilla. Kun ajaa autolla soittelee kavereille ja perheenjäsenille, sama pyöräillessä. Ruokaakin laittaa aina nappi korvassa. Ei tätä itse tajua, ettei osaa/uskalla/halua olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa, vaan kuulemma vain tykkää siitä että on koko ajan jotain ärsykettä ja/tai vuorovaikutusta.

Itse en ole vielä koskaan saanut vastausta ilmiöön että puhutaan puhelimeen pitämällä sitä suun edessä kaiuttimella. Ymmärtäisin jos olisi videopuhelu, mutta ei, puhelimeen huudetaan, ja vastapuoli huutaa kaiuttimessa. MIKSI NÄIN???? Kertokaa! Sama asia olisi pitää korvalla kuin naaman edessäkin. Onko tämä kännykkäaika 2.0? Ennen ihmteletiin kun ihmiset kulkivat luuri korvalla huutaen niin että ympärillä olijat kuulivat hänen asiansa, ja nyt halutaan että ympäistö kuulee myös sen vastapuolen asiat? :D

BMW kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhun äidin tai siskon kanssa useita pitkiä puheluita päivän aikana.

Eikö ole mitään oikeaa tekemistä ?

En ole tuo kelle vastasit, mutta miten perheen kanssa soittelu sulkee pois muun tekemisen? Ja mikä on se "oikea tekeminen", mitä pitäisi tehdä sen sijaan että puhuu rakkaimmilleen? Ja miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily lastenrattaita työntäen ja puhelimeen puhuen on suorittamista surkuhupaisimmillaan.

Tältä ehkä itsestä näyttänyt.. Siis vaikka en kyllä haluaisi tuntea ketään kohtaan mitään arvostelevaa tunnetta, mutta jotenkin tullut olo, että eikö riitä ihan vaan se lapsi ja lenkillä olo ja hetki.. Ettei jotenkin osattaisi enää olla ollenkaan yksin..

ap

Oletko tyhmä? Näet jonkun puhumassa puhelimeen = ei osaa olla yksin. Seuraatko siis häntä koko päivän, kun tiedät, ettei ole yksin milloinkaan eikä nauti yksinolostakin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily lastenrattaita työntäen ja puhelimeen puhuen on suorittamista surkuhupaisimmillaan.

Tältä ehkä itsestä näyttänyt.. Siis vaikka en kyllä haluaisi tuntea ketään kohtaan mitään arvostelevaa tunnetta, mutta jotenkin tullut olo, että eikö riitä ihan vaan se lapsi ja lenkillä olo ja hetki.. Ettei jotenkin osattaisi enää olla ollenkaan yksin..

ap

Mun mies ei osaa oll yksin. siis ihan vain omien ajatusten ja itsensä kanssa. hänellä on koko ajan kaverina joko tv, radio, musiikki, some, tai iltapaska  tabletilla. Kun ajaa autolla soittelee kavereille ja perheenjäsenille, sama pyöräillessä. Ruokaakin laittaa aina nappi korvassa. Ei tätä itse tajua, ettei osaa/uskalla/halua olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa, vaan kuulemma vain tykkää siitä että on koko ajan jotain ärsykettä ja/tai vuorovaikutusta.

Itse en ole vielä koskaan saanut vastausta ilmiöön että puhutaan puhelimeen pitämällä sitä suun edessä kaiuttimella. Ymmärtäisin jos olisi videopuhelu, mutta ei, puhelimeen huudetaan, ja vastapuoli huutaa kaiuttimessa. MIKSI NÄIN???? Kertokaa! Sama asia olisi pitää korvalla kuin naaman edessäkin. Onko tämä kännykkäaika 2.0? Ennen ihmteletiin kun ihmiset kulkivat luuri korvalla huutaen niin että ympärillä olijat kuulivat hänen asiansa, ja nyt halutaan että ympäistö kuulee myös sen vastapuolen asiat? :D

Minä olen nähnyt vain teinien ja ulk omaa laisten miesten harrastavan tätä. Ärsyttävää todellakin. Käytän itse kuulokkeita vaunulenkillä kun juttelen jonkun kanssa. Kyse ei ole siitä etten osaisi olla yksin ajatusteni kanssa vaan siitä että vaunulenkki on ainoa aika päivästä kun pystyn rauhassa juttelemaan jonkun kanssa ilman että tarvitsee antaa vaualle huomiota. Toki jos hän herää ja kitisee niin lopetan puhelun. Vanhemmat ja sisarukset asuvat kaukana ja tottakai haluan pitää heihin yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä outoa, että aina puhuisi puhelimeen. Itse ainakin jutustelen omalle lapselleni hänen ollessaan hereillä, ja sitten kun hän nukkuu annan hänen nukkua rauhassa ja uppoudun omiin ajatuksiini.

Lol. Tuskin kukaan _aina_ puhuu puhelimeen, mutta moni elää eri tavalla kuin sinä ja omaa eri tavat kuin sinä, eikä siinä ole mitään outoa.

Jos lapsi on hereillä, niin rattaissa työnteleminen ja ulos vieminen voi olla lapsen hupia (tykkää olla liikkeessä ja katsella mitä ympärillä tapahtuu) ja äiti/isä voi puhua rauhassa puhelimessa, vaikka lapsi onkin hereillä.

Huomaa, että ollaan Suomessa, kun jopa äidit ovat noin epäsosiaalisia möllejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily lastenrattaita työntäen ja puhelimeen puhuen on suorittamista surkuhupaisimmillaan.

Tältä ehkä itsestä näyttänyt.. Siis vaikka en kyllä haluaisi tuntea ketään kohtaan mitään arvostelevaa tunnetta, mutta jotenkin tullut olo, että eikö riitä ihan vaan se lapsi ja lenkillä olo ja hetki.. Ettei jotenkin osattaisi enää olla ollenkaan yksin..

ap

Oletko kateellinen? Itselläni on jo leikki-ikäiset lapset ja olen taas työelämässä, mutta vauva-aika voi olla tosi yksinäistäkin aikaa. Minulle itselleni vauva-aikana erityisesti oli tosi tärkeää saada soitella ystäville/äidille/siskolle/sukulaisille, kun muutoin aikuiskontaktit vähissä, ku vain vauvan kanssa kotona. Ja lenkkeily paras hetki soittaa, kun silloin jopa kerkesi keskittyä jutteluun, ku vauva nukkui! :D se oli win-win tilanne kaikille! :)

VaahtoVasara kirjoitti:

Ennen kaikki oli paremmin.

Oikeasti, en voi tajuta, kuinka paljon lätistävää voi elämässä olla, että pitää lenkkeillessä puhua puhelimeen.

Itse luokittelen tälläisen ihmisen sekundaksi. Ei onnistuisi parisuhde.

Sama niiden kärryäitien kanssa, huomio pitäisi olla lapsessa eikä kaverin sisustuksessa maratonpuheluna.

Miten ennen kaikki oli paremmin?

Kotiäidit näkivät enemmän toisiaan ja elämä oli yhteisöllisempää, puhelut hoidettiin lankapuhelimella paikallaan juoruillen eikä päässyt samalla liikkumaan?

En tiedä miksi edes kommentoin, vaikutat niin typerältä että taidat vain trollata.

Mutta jos oikeasti kuvittelet, että se on hyvää kasvatusta kun huomio on aina ja ikuisesti vain lapsessa, ja lapsen vanhemmat kökkii epäsosiaalisina yksinään jalustalla olevan lapsen jalustan reunoilla, niin voi voi…

Oikeasti harvoin lukee noin älyvapaata tekstiä kuin sinun aivopierusi kaikkineen :D

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi äitiyslomalla ollessa voi olla suuri aikuiskontaktien kaipuu kun ei ole töissä, ja tukiverkot voivat asua kaukana, jolloin lapsen nukkuessa vaunuissa voi olla paras ja rauhallisin hetki purkaa omia mietteitä jollekin. Äidiksi tulossa on paljon työstettävää. Itse olen pienten lasten äiti, ja otan usein aikaa ystäville juuri tuolla tavalla: sopimalla että lähden kävelylle ja soittelen ystävälle. Monia ystäviä en juuri ehdi nähdä ja tuo on tärkeä tapa pitää yhteyttä. Minusta ei ole kyse siitä että en nauttisi myös yksinolosta tai että en osaisi ulkoilla ilman puhumista, mutta ulkona vain on usein paras rauha pitää yhteyttä tärkeisiin, muualla asuviin läheisiin.

Äitiyslomalaisen aikuiskontaktien puutteen ymmärtää, mutta ovatko ne luurin päässä olevat ystävät yhtä puutteessa ja joutilaita käymään pitkiä puhelinkeskusteluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily lastenrattaita työntäen ja puhelimeen puhuen on suorittamista surkuhupaisimmillaan.

Tältä ehkä itsestä näyttänyt.. Siis vaikka en kyllä haluaisi tuntea ketään kohtaan mitään arvostelevaa tunnetta, mutta jotenkin tullut olo, että eikö riitä ihan vaan se lapsi ja lenkillä olo ja hetki.. Ettei jotenkin osattaisi enää olla ollenkaan yksin..

ap

Oletko kateellinen? Itselläni on jo leikki-ikäiset lapset ja olen taas työelämässä, mutta vauva-aika voi olla tosi yksinäistäkin aikaa. Minulle itselleni vauva-aikana erityisesti oli tosi tärkeää saada soitella ystäville/äidille/siskolle/sukulaisille, kun muutoin aikuiskontaktit vähissä, ku vain vauvan kanssa kotona. Ja lenkkeily paras hetki soittaa, kun silloin jopa kerkesi keskittyä jutteluun, ku vauva nukkui! :D se oli win-win tilanne kaikille! :)

Kateellinen mistä? Päinvastoin. Muistan kyllä yhä parin kymmenen vuoden takaiset vauva-ajat ja yksinäistä oli. Itse en olisi jaksanut edes olla kontaktissa koko ajan muihin. Kunhan vaan kysyin ihan ystävällisesti että kenen kanssa ihmiset puhuu... Siis hyvä heille, että jaksaavat ja on kontakteja. Mutta minä joka en ole yhtä sosiaalinen, enkä omista paljon ystäviä tai sukua, olen siis kommentoijien mielestä tyhmä ja kateellinen? Selevä.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi äitiyslomalla ollessa voi olla suuri aikuiskontaktien kaipuu kun ei ole töissä, ja tukiverkot voivat asua kaukana, jolloin lapsen nukkuessa vaunuissa voi olla paras ja rauhallisin hetki purkaa omia mietteitä jollekin. Äidiksi tulossa on paljon työstettävää. Itse olen pienten lasten äiti, ja otan usein aikaa ystäville juuri tuolla tavalla: sopimalla että lähden kävelylle ja soittelen ystävälle. Monia ystäviä en juuri ehdi nähdä ja tuo on tärkeä tapa pitää yhteyttä. Minusta ei ole kyse siitä että en nauttisi myös yksinolosta tai että en osaisi ulkoilla ilman puhumista, mutta ulkona vain on usein paras rauha pitää yhteyttä tärkeisiin, muualla asuviin läheisiin.

Eli terapeuttia tarviit ” purkaa omia mietteitä jollekin”

Minäkin olen ihmetellyt tätä! Ei minullakaan ole ihmisiä, joille voisin soitella noin usein ja vain huvikseni pitkiä puheluja jotakin jutelleksani. Inhoan puhelimessa puhumista muutenkin, laitan paljon mieluummin viestin ja tapaan ihmiset sitten kasvotusten.

Tiedän pari tuttua, jotka harrastavat tätä. Toinen soittaa äidilleen aina lenkkeillessään ja saattaa puhua tunninkin puhelimessa. En tiedä, mistä heillä riittää asiaa noin paljon ja useita kertoja viikossa.

Toinen tuttu soittelee äitinsä ja siskonsa kanssa. Heillä on tällainen erikoinen (mielestäni) tapa, että saattavat soitella useita kertoja päivässä lyhyitä puheluita tyyliin "hei, näin tosi hauskan näköisen koiran äsken, juu olen täällä keskuspuistossa, semmonen valkoinen, vähän samannäköinen kuin naapurin musti, okei, joo, moi!". 

Vierailija kirjoitti:

BMW kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhun äidin tai siskon kanssa useita pitkiä puheluita päivän aikana.

Eikö ole mitään oikeaa tekemistä ?

En ole tuo kelle vastasit, mutta miten perheen kanssa soittelu sulkee pois muun tekemisen? Ja mikä on se "oikea tekeminen", mitä pitäisi tehdä sen sijaan että puhuu rakkaimmilleen? Ja miksi?

Ei ole normaalia joka päivä puhua tuntikaupalla äidin / siskon kanssa. Itsellä ainakin  on ollut töitäkin