En ole ikinä kateellinen kenellekään - Mitä se kertoo minusta?
Minä en tunnista kateuden tunnetta itsessäni. Jos jollakin läheisellä menee hyvin, olen tosi iloinen hänen onnestaan ja onnistumisestaan, en ikinä vertaile itseäni heihin ja kadehdi asioita, joita heillä on. Jos luen lehdestä jostakin lääkäripariskunnasta jolla on 100 lasta ja 5 sijoitusasuntoa, kateus on todella kaukainen tunne, päinvastoin olen innostunut ja kiinnostunut ja selvitän, miten he ovat sen tehneet.
Olen aikuisiällä ollut ehkä kerran hiukan kateellinen ystävälleni. Se liittyi tilanteeseen, jossa itselläni on tapahtunut tosi iso elämänmuutos, jonka kanssa kipuilin ja ystäväni osti asunnon, joka oli minun unelmakotini, sellainen josta olin itse aina haaveillut. Silloin muistan olleeni hiukan kade - ja tästä on nyt yli 10 vuotta.
Nyt olen ruvennut miettimään, että mistä tämä johtuu? Kuuluisiko ihmisen normaalisti kadehtia muita? Joissakin lehtijutuissahan kateutta väläytellään jopa supervoimana ja hyvänä keinona huomata, mitä itse haluaa ja arvostaa. Puuttuuko minulta jokin palanen, kun en ole koskaan kateellinen?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Se kertoo että tyydyt vähään.
Pelkäätkö itse jämähtäväsi paikoilleen jos et kilpaile muiden kanssa? Jotkut eivät tarvitse toisia kimmokkeeksi vaan sisäinen palo ja halu kehittyä löytyy sisäsyntyisesti muista riippumatta. Aika jännä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kateellinen. Ihmisille, joilla on normaalisuku. Lapsilla normaalit serkut ja isovanhemmat. Sedät ja tädit. Tukiverkkoja joiden kanssa voisi olla ihan normaalia, että lapset joskus menisi yökylään, joku joskus olisi hakenut vanhempien puolesta päiväkodista aiemmin tai käyttänyt leikkipuistossa tai uimassa. Olet todella kateellinen.
Miksi? No mieheni vanhemmat ovat alkoholisteja ja sukunsa niin kieroa ja sekaisin, ettemme ole yhteyksissä. Minun vanhempani eivät juuri tuosta kummene ja sisarukseni ovat mt-porukkaa (eli se niistä enoista ja tädeistä). Heidän lapsensa (eli omien lasteni serkut) ovat pahalla tavalla sekaisin ja huostassa. Kaikki.
Olen tyytyväinen siihen, että omat lapseni ovat terveet ja normaalit, taloudellinen tilanteeni on hyvä, olen menestynyt työelämässä, minulla on autot ja kiva koti jne. Nämä kaikki asioita, joihin olen voinut itse vaikuttaa sinnikkäästi opiskelemalla ja hakemalla jalansijaa työmarkkinoilta. Sinänsä en materiaalista ja mammonasta välitä. Tavallinen elämä riittää enemmän kuin hyvin.
Niin mitäkö kertoo, ettet ole kenellekään mistään kateellinen. Luultavasti siitä, että moni asia elämässäsi, mihin et voi itse vaikuttaa (mm. perhesuteet, lapsuus, suku, kiusatuksi joutuminen jne) on mennyt sulla harvinaisen nappiin.
Ei pidä paikkaansa. Mulla ei ole mennyt mikään nappiin, enkä ole silti kateellinen. Koin väkivaltaisen lapsuuden, minua on kiusattu, ei ole ollut rahaa, ei läheisiä, ei oikeastaan mitään. Joskus olen vihainen mutta niinhän me lähes kaikki, mutta en kateellinen tai ahne.
Vierailija kirjoitti:
Hyveposeeraaminen on aika yleinen ilmiö. Minusta vähän ällöttävää.
Minäkin olen ollut joskus syvästi onneton ja nähnyt onnellisen elämän teeskentelynä, kulissina. Muistan ajat jolloin en voinut käsittää, että postikorttielämä voisi olla oikeasti aitoa. Mutta nyt oman kokemuksen kautta tiedän paremmin! Toivottavasti sinäkin tulet näkemään saman.
On ollut riittävän hyvä elämä. Itsellä on ollut aivan käsittämättästi huonoa tuuria ja olen mm. menettänyt terveyteni ja suuria määriä rahaa ja mahdollisuuteni esimerkiksi lisääntymisen suhteen. Olen kateellinen, kun toiset pystyvät harrastamaan mitä haluavat, ei tarvitse kamppailla kipujen, hankalien vaivojen ja terveyskulujen kanssa, ja on normaalit mahdollisuudet omaisuuden kartuttamiseen ja kumppanien saamiseen. Jos kaikki peruspalikat elämässä, tai ainakin suuri osa niistä ovat ok niin ei kai sitä tarvitsekaan olla kateellinen mistään.
Vierailija kirjoitti:
Pyhimykset kiillottamassa sädekehiään :D
Anonyymisti tuskin sellainen on kellekään tarpeen.
Se kertoo että tyydyt vähään.