Jos joku olisi suhun ihastunut, lähtisitkö hänen kanssaan ulos vaikka et olisi itse kiinnostunut?

En tietenkään! Jos antaa ymmärtää, niin sitten pitää myös ymmärtää antaa…

Vähän riippuu... nyt kävisi laastari kun juuri erosin, mutta toisaalta minulla on pelottava nuori vonkaaja joka haluaa tavata. Eli hänen kanssaan en lähde, mutta jonkun muun kanssa voisin lähteä.

Jos olisin sinkku, eikä mies olisi vastenmielinen, niin saattaisin kerran käydä tutustumismielessä ja sillä tavalla antaa mahdollisuuden miehelle muuttaa mieleni. Jos minkäänlaista kiinnostusta ei syttyisi, niin en alkaisi tapailla sen enempää.

Jos mies olisi selkeästi epämiellyttävä (lähinnä luonteeltaan, ulkonäöllä ei minulle ole niin suurta merkitystä), niin sitten en tapaisi sitä yhtäkään kertaa.

En, kerran läksin ja otin opikseni...

Joo, jos sillä on iso vehje, jykevä leuka, tuuheat hiukset ja pinkeät pakarat, voimakkaat käsivarret, sulava käytös, pehmeä matala ääni ja pilke silmäkulmassa.

Ulos? No olen lähtenytkin. Mutta treffeille? Nääh.

Joku voi olla ihan ok seuraa,vaikka ei olisikaan siinä mielessä kiinnostunut.

Jonkun täysin vastenmielisen kanssa en toki.

Jos en itse olisi kiinnostunut, niin eihän minulla olisi mitään syytä lähteä treffeille. 

Minuun ei tiedettävästi ole kukaan ollut koskaan ihastunut,että hämmästelisin kovasti minkä mielenhärön tämä ihastuja olisi saanut minusta.

Kukaan mies ei siis koskaan ole pyytänyt minua ulos, mutta pidän ihmisistä uteliaisuuttani että voisin löhteäkin jos joku mies lähestyisi asiallisesti.

Saa sano epätoivoiseksikin, mutta lähinnä kahvit jukkisella paikalla sovittaisiin, enkä anna bildeä heti... turha luulo siitä epätoivoisuudesta...että pervo jos olet heti, saat korvatillikan! Arvostan kunnioittavaa ja hyvää käytöstä.

Olisihan se ihminen tsekattava, ihan vaikka ei meistä tulisi kuin hyvänpäivän tuttuja.

Lähesty rohkeasti, sittenhän sen näkee synkkaako.

Joo oon tehnyt näin useammankin kerran teini-iässä. Mulle oli lähes mahdotonta sanoa ei tällaisissa tapauksissa, ihmisille, joille en tahtonut mitään pahaa. Kahden pojan kanssa lukiossa seurustelinkin (eri aikaan) ihan vaan koska en kyennyt osoittamaan, että sori, nyt on aivan yksipuolista tämä kiinnostus. Myöhemmin parikymppisenä kokeilin sit tota tinderiä ja se ei tosiaan kohdallani ollut mikään menestystarin kun en treffikumppaneille pystynyt tavattuani todeta, että hei, pahoittelen, mutta en tahdo jatkaa tapailua kanssasi. Ihan hirveisiin liemiin sitten itseni junailinkin. Huh tulee ihan kylmät väreet kun muistelee monta ei-toivottua suudeltaa ja niistä irti kiemurtelua. Ja kyllä mun on vieläkin vaikea pahoittaa toisen mieltä. Mä kyllä luulen, että se johtuu ihan siitä kuinka paljon pettymyksiä olen itse kokenut ja kuinka jotenkin lapsellisesti kuvittelen toisen siihen suhtautuvan ja asiat tuntevan. Aivan kuin kenenkään maailma siihen romahtaisi, että sanoisin vain, että kiitos, mutta ei kiitos ja onnea sen oikean etsintään... mut nykyisin olen kyllä naimisissa enkä ihan heti lähtisi millekään treffeille jos joskus sinkku olisin. Hyvä puoli tässä on sentään, että musta on paljon oltu kiinnostuneita jos jotain hyvää pitää keksiä. 

Jos joku olisi muhun ihastunut, siinä olisi jo riittämiin syitä olla lähtemättä sellaisen creepyn hullun kanssa yhtään mihinkään.

Kaverina voisin totta kai lähteä, treffeille en.

Kyllä varmaan ellei ihan totaalisen kauhea ole. Ei sitä seksiä kuitenkaan niin usein saa että liian ronkeliksi olisi varaa ryhtyä. Perhettä en kyllä varmaan suunnittelisi sellaisen kanssa, ellei sitten jossain vaiheessa mieli muutu sen naisen suhteen. Eli eli jos näyttää siltä etten tule koskaan parempaakaan saaman.

Tietty. Miksi en lähtisi? Kätevä tapa saada ilmaisia drinkkeja, lounaita jne.

-N24