Lue keskustelun säännöt.
Tämä "Sain lapsen, joka särki sydämeni" -juttu. Miten tarina on päätynyt lehtiin? Paljon muitakin kysymyksiä herää
17.04.2022 |
Kommentit (382)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö siinä jutussa tuotu esille, että jotenkin surua aiheuttaa sekin, että ei voi paistaa makkaraa nuotiolla tai ajaa pyörällä. Se jäi vähän avoimeksi, että miksi ei. Ymmärtäisin, jos olisi kyse moniraajahalvauksesta… Voimia erityislapsen kanssa, se on raskasta, mutta onkohan tässä vedetty nyt hieman liioitellen. Mitä sitten lapsen kuullen puhutaan näistä ja mustamaalataanko kaikki. Se ei ainakaan vaikuta mitenkään myönteisesti mihinkään.
Tuo äiti on ilmeisesti itsekin kirjolla. Luonut ideaalikuvan ”normaalista elämästä”, ja kun todellisuus iski, on hänen ”sydämensä särkynyt”. Kukaan ei ole luvannut ruusutarhaa. Menkää Ukrainaan katsomaan kun unelmat tallotaan.
Tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, miksi äiti on antanut tarinansa lehtiin? Haluaa vain julistaa, miten vaikeaa hänellä on.
Oletko jotenkin kateellinen, vai?
Kerropa logiikka kommenttisi takana.
Se, että koet jotain katkeruutta siitä, että ihminen kertoo nimettömänä Kodin kuvalehdessä, miten vaikeaa hänellä on erityislapsen kanssa. Mikä tunnetila sitä ajaa? Voit nyt kertoa, mikä se on, jollei kateus.
Saisi keskittyä lapseen eikä tilanteesta kertomiseen lehtien palstoilla. Se on huomionhakuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, miksi äiti on antanut tarinansa lehtiin? Haluaa vain julistaa, miten vaikeaa hänellä on.
Oletko jotenkin kateellinen, vai?
Kerropa logiikka kommenttisi takana.
Se, että koet jotain katkeruutta siitä, että ihminen kertoo nimettömänä Kodin kuvalehdessä, miten vaikeaa hänellä on erityislapsen kanssa. Mikä tunnetila sitä ajaa? Voit nyt kertoa, mikä se on, jollei kateus.
Saisi keskittyä lapseen eikä tilanteesta kertomiseen lehtien palstoilla. Se on huomionhakuista.
Eli siis olet kateellinen hänen nimettömänä saamastaan huomiosta?
Miten tämä kääntyy aina niin, että kun jotakin sitkeästi kauan jaksanut lopulta uskaltaa avautua, niin kas, heti hänet tuomitaan.
Onko teistä kovin moni jättänyt oman elämänsä jutun äidin tavoin syrjään vastaavanlaisen lapsen kanssa? Niinpä. Ei joku nelivuotiaan itkupotkuraivari oikein käy nyt vertauskokemuksena tuohon hommaan.
Itse ajattelen niin, että perhe on jaksanut ja yrittänyt ihan liikaa. Tytöllä pitäisi olla esim. joka toinen viikonloppu jokin tukipaikka, missä hän saisi olla. Näin hän, sekä muu perhe saisivat hengähtää.
Onko teistä kukaan lukenut kirjaa Nancy? Jotenkin muistui jutusta se kirja mieleen, vaikka olen lukenut sen parkymmentä vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Minua aina vähän mietityttää, jos päiväkodissa tai koulussa ei ole ongelmia, vaikea ajatella että lapsi pystyisi piilottamaan erityisyytensä kahdeksan tuntia päivässä. Ja varmasti noin massiiviset sosiaaliset ongelmat olisivat näkyneet siellä ja niihin olisi puututtu.
Itse uskon rutiineihin kaikkien lasten kohdalla, ne tuovat turvaa. Ja monet sanoo, että kotona tarkat rutiinit, mutta todellisuus kuitenkin ihan muuta.
Ihmettelen, että äiti antaa tuollaiselle lapselle maksalaatikkoa, vaikka on sovittu makaronilaatikosta. Menköön kauppaan hakemaan makaronilaatikkoa.
Ja toinen juttu, miksi lähtee kauppaan lapsen kanssa, kun se tietää vain ongelmia ja asia on ennustettavissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, miksi äiti on antanut tarinansa lehtiin? Haluaa vain julistaa, miten vaikeaa hänellä on.
Oletko jotenkin kateellinen, vai?
Kerropa logiikka kommenttisi takana.
Se, että koet jotain katkeruutta siitä, että ihminen kertoo nimettömänä Kodin kuvalehdessä, miten vaikeaa hänellä on erityislapsen kanssa. Mikä tunnetila sitä ajaa? Voit nyt kertoa, mikä se on, jollei kateus.
Saisi keskittyä lapseen eikä tilanteesta kertomiseen lehtien palstoilla. Se on huomionhakuista.
Eli siis olet kateellinen hänen nimettömänä saamastaan huomiosta?
Tulee ainakin selväksi, että tällä kommentoijalla kateus on suuri osa elämää, kun siitä noin puhuu...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö siinä jutussa tuotu esille, että jotenkin surua aiheuttaa sekin, että ei voi paistaa makkaraa nuotiolla tai ajaa pyörällä. Se jäi vähän avoimeksi, että miksi ei. Ymmärtäisin, jos olisi kyse moniraajahalvauksesta… Voimia erityislapsen kanssa, se on raskasta, mutta onkohan tässä vedetty nyt hieman liioitellen. Mitä sitten lapsen kuullen puhutaan näistä ja mustamaalataanko kaikki. Se ei ainakaan vaikuta mitenkään myönteisesti mihinkään.
Tuo äiti on ilmeisesti itsekin kirjolla. Luonut ideaalikuvan ”normaalista elämästä”, ja kun todellisuus iski, on hänen ”sydämensä särkynyt”. Kukaan ei ole luvannut ruusutarhaa. Menkää Ukrainaan katsomaan kun unelmat tallotaan.
Tämä.
Eli teidän kahden mielestä ruusunpunaista kuvitelmaa on esim. se, että kuvittelee, ettei vanhempi lapsi pyri koko ajan vahingoittamaan nuorempaa, että lapsella olisi normaaleja kaverisuhteita ja että vanhemmat voisivat nukkua yönsä vierekkäin samassa parisängyssä sen sijaan, että kumpikin nukkuu yhden lapsen vieressä?
Miettivätköhän ukrainalaiset nyt keskustelupalstoilla toisten ihmisten perheisiin liittyviä asioita, ja jos eivät, niin tarvitseeko teidänkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, miksi äiti on antanut tarinansa lehtiin? Haluaa vain julistaa, miten vaikeaa hänellä on.
Oletko jotenkin kateellinen, vai?
Kerropa logiikka kommenttisi takana.
Se, että koet jotain katkeruutta siitä, että ihminen kertoo nimettömänä Kodin kuvalehdessä, miten vaikeaa hänellä on erityislapsen kanssa. Mikä tunnetila sitä ajaa? Voit nyt kertoa, mikä se on, jollei kateus.
Saisi keskittyä lapseen eikä tilanteesta kertomiseen lehtien palstoilla. Se on huomionhakuista.
Eli siis olet kateellinen hänen nimettömänä saamastaan huomiosta?
Tulee ainakin selväksi, että tällä kommentoijalla kateus on suuri osa elämää, kun siitä noin puhuu...
No kerro sitten, mikä se tunnetila on, jos ei kateus. Selvästikin olet hirveän harmissasi siitä, että joku nimettömänä lehdessä esiintyvä saa huomiota. Mikä sen harmituksen aiheuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä kääntyy aina niin, että kun jotakin sitkeästi kauan jaksanut lopulta uskaltaa avautua, niin kas, heti hänet tuomitaan.
Onko teistä kovin moni jättänyt oman elämänsä jutun äidin tavoin syrjään vastaavanlaisen lapsen kanssa? Niinpä. Ei joku nelivuotiaan itkupotkuraivari oikein käy nyt vertauskokemuksena tuohon hommaan.
Itse ajattelen niin, että perhe on jaksanut ja yrittänyt ihan liikaa. Tytöllä pitäisi olla esim. joka toinen viikonloppu jokin tukipaikka, missä hän saisi olla. Näin hän, sekä muu perhe saisivat hengähtää.
Onko teistä kukaan lukenut kirjaa Nancy? Jotenkin muistui jutusta se kirja mieleen, vaikka olen lukenut sen parkymmentä vuotta sitten.
Eihän tuollaista lasta voi jättää mihinkään. Lue juttu. Ja edes isovanhemmat eivät pystyneet olemaan hänen kanssaan yhtä iltaa.
Joskus ihmettelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä kääntyy aina niin, että kun jotakin sitkeästi kauan jaksanut lopulta uskaltaa avautua, niin kas, heti hänet tuomitaan.
Onko teistä kovin moni jättänyt oman elämänsä jutun äidin tavoin syrjään vastaavanlaisen lapsen kanssa? Niinpä. Ei joku nelivuotiaan itkupotkuraivari oikein käy nyt vertauskokemuksena tuohon hommaan.
Itse ajattelen niin, että perhe on jaksanut ja yrittänyt ihan liikaa. Tytöllä pitäisi olla esim. joka toinen viikonloppu jokin tukipaikka, missä hän saisi olla. Näin hän, sekä muu perhe saisivat hengähtää.
Onko teistä kukaan lukenut kirjaa Nancy? Jotenkin muistui jutusta se kirja mieleen, vaikka olen lukenut sen parkymmentä vuotta sitten.
Nancy oli piruhu@ra! Jotakin rajaa nyt tähän! Tuolla jutun lapsella on normaali ADHD-Asperger-kombo - ei mitään sen ihmeempää. Ja ilmeisesti äiti myös kirjolla.
Ai Nancy oli tuota mielestäsi jo lapsena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, miksi äiti on antanut tarinansa lehtiin? Haluaa vain julistaa, miten vaikeaa hänellä on.
Oletko jotenkin kateellinen, vai?
Kerropa logiikka kommenttisi takana.
Se, että koet jotain katkeruutta siitä, että ihminen kertoo nimettömänä Kodin kuvalehdessä, miten vaikeaa hänellä on erityislapsen kanssa. Mikä tunnetila sitä ajaa? Voit nyt kertoa, mikä se on, jollei kateus.
Saisi keskittyä lapseen eikä tilanteesta kertomiseen lehtien palstoilla. Se on huomionhakuista.
Eli siis olet kateellinen hänen nimettömänä saamastaan huomiosta?
Tulee ainakin selväksi, että tällä kommentoijalla kateus on suuri osa elämää, kun siitä noin puhuu...
No kerro sitten, mikä se tunnetila on, jos ei kateus. Selvästikin olet hirveän harmissasi siitä, että joku nimettömänä lehdessä esiintyvä saa huomiota. Mikä sen harmituksen aiheuttaa?
Kommentoijalle huomion saaminen on näköjään mannaa.
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.
Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö siinä jutussa tuotu esille, että jotenkin surua aiheuttaa sekin, että ei voi paistaa makkaraa nuotiolla tai ajaa pyörällä. Se jäi vähän avoimeksi, että miksi ei. Ymmärtäisin, jos olisi kyse moniraajahalvauksesta… Voimia erityislapsen kanssa, se on raskasta, mutta onkohan tässä vedetty nyt hieman liioitellen. Mitä sitten lapsen kuullen puhutaan näistä ja mustamaalataanko kaikki. Se ei ainakaan vaikuta mitenkään myönteisesti mihinkään.
No voi. Mutta eihän ne kovin mukavia perhehetkiä ole, jos yksi vetää siellä laavullakin kilarit. Pyöräily tälläisen lapsen kanssa voi olla jopa vaarallista. Oma poika ei vielä 9-vuotiaanakaan pysynyt tien reunassa. Kun jouduin siitä useasti sanomaan, sai kilarit. Sit esim. ei suostunut jatkamaan matkaa. Ja siis ei oikeasti suostunut, vaan jäi keskelle maata myttynä makaamaan vaikka muut ois jatkanu matkaa ja kadonnut näkyvistä… kun siskonsa kanssa olivat pienempiä (2v ja 5v) usein meidän reissut esim. lähipuistoon meni niin että isompi sai jossain kohtaa kiukut eikä suostunut enää potkupyöräilemään eikä kävelemään. Kiukutteli ja heittäytyi roikkumaan rattaiden sivuille, niin etten päässyt niillä eteenpäin. Kotiin pääsin sitten kun toisella kädellä työnsin siskoa rattaissa, toisessa kainalossa roikutin jotenkuten riehuvaa veljeä ja potkupyörä jäi sinne jonnekkin pöpelikköön josta mies haki sen myöhemmin.
Ei noita kauhean montaa kertaa tarvi tapahtua, niin tulee olo ettei enää edes jaksa lähteä ja yrittää.
Positiivista kasvatusta meillä on aina ollut paljon. Ollut myös tarrapalkkiosysteemit sun muut. Selkeät rajat. Minä olen tosi rauhallinen ja sen aina minusta sanovat muutkin, mutta edes minulla ei hermot kestä kaikkea.
Raskainta on just tuo kun aletaan epäilemään sun kykyjä vanhempana tai antamaan neuvoina itsestäänselvyyksiä. Tälläisen lapsen vanhemmat tarvitsee vertaistukea ja vahvaa ammattilaisten tukea.
Myöhemmin kouluiässä lapsella todettiin
Kielenkehityksen merkittävä viive
Yliherkkyys kosketukselle ja äänille
Add
Asperger diagnoosi vielä tod.näk. tulossa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Kenen asennoitumisesta mihin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua aina vähän mietityttää, jos päiväkodissa tai koulussa ei ole ongelmia, vaikea ajatella että lapsi pystyisi piilottamaan erityisyytensä kahdeksan tuntia päivässä. Ja varmasti noin massiiviset sosiaaliset ongelmat olisivat näkyneet siellä ja niihin olisi puututtu.
Itse uskon rutiineihin kaikkien lasten kohdalla, ne tuovat turvaa. Ja monet sanoo, että kotona tarkat rutiinit, mutta todellisuus kuitenkin ihan muuta.
Ihmettelen, että äiti antaa tuollaiselle lapselle maksalaatikkoa, vaikka on sovittu makaronilaatikosta. Menköön kauppaan hakemaan makaronilaatikkoa.
Ja toinen juttu, miksi lähtee kauppaan lapsen kanssa, kun se tietää vain ongelmia ja asia on ennustettavissa?
Tervetuloa oikeaan elämään. Kaikki ei mene aina ajatellun kaavan mukaan. Se voi toiset yllättää - näköjään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Kenen asennoitumisesta mihin?
Ihmisen asennoitumisessa elämään. Aina ei voi voittaa, jokaisen ”normaali” on erilainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua aina vähän mietityttää, jos päiväkodissa tai koulussa ei ole ongelmia, vaikea ajatella että lapsi pystyisi piilottamaan erityisyytensä kahdeksan tuntia päivässä. Ja varmasti noin massiiviset sosiaaliset ongelmat olisivat näkyneet siellä ja niihin olisi puututtu.
Itse uskon rutiineihin kaikkien lasten kohdalla, ne tuovat turvaa. Ja monet sanoo, että kotona tarkat rutiinit, mutta todellisuus kuitenkin ihan muuta.
Ihmettelen, että äiti antaa tuollaiselle lapselle maksalaatikkoa, vaikka on sovittu makaronilaatikosta. Menköön kauppaan hakemaan makaronilaatikkoa.
Ja toinen juttu, miksi lähtee kauppaan lapsen kanssa, kun se tietää vain ongelmia ja asia on ennustettavissa?
Tervetuloa oikeaan elämään. Kaikki ei mene aina ajatellun kaavan mukaan. Se voi toiset yllättää - näköjään.
Meillä nepsyillä menee. Deal with it.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Kenen asennoitumisesta mihin?
Ihmisen asennoitumisessa elämään. Aina ei voi voittaa, jokaisen ”normaali” on erilainen.
En vieläkään oikein ymmärrä, miten tuo liittyy siihen pitkään kommenttiin, jonka lainasit.
Minua aina vähän mietityttää, jos päiväkodissa tai koulussa ei ole ongelmia, vaikea ajatella että lapsi pystyisi piilottamaan erityisyytensä kahdeksan tuntia päivässä. Ja varmasti noin massiiviset sosiaaliset ongelmat olisivat näkyneet siellä ja niihin olisi puututtu.
Itse uskon rutiineihin kaikkien lasten kohdalla, ne tuovat turvaa. Ja monet sanoo, että kotona tarkat rutiinit, mutta todellisuus kuitenkin ihan muuta.