Miten turvattomuuden tunteesta eroon?

Vierailija kirjoitti:

Mulla melkein täsmälleen sama tilanne. Mietin että onkohan juuri tuo asioiden patoaminen osaltaan johtanut lopulta itselläni fyysisiin oireisiin, jotka sitten taas johtavat siihen että murehdin aiempaakin enemmän kaikkia mahdollisia sairauksia.

Terapiaan en pääse joten aika lailla yritän vain olla miettimättä negatiivisia asioita kunnes jossain vaiheessa huoli yltyy ylitsepääsemättömäksi enkä tiedä mitä tehdä sen kanssa. Toinen vaihtoehto on antaa sen murehtimisen tapahtua, mutta ei sekään sen enempää auta. Mindfulness tuntuu toimivan juuri päinvastoin kuin pitäisi, "elän tässä hetkessä ja lopullinen tuho on nurkan takana".

Just tuo hetkessä olo on vaikea sisäistää mindfullnesissa. Asiat on juuri tällä hetkellä hyvin, piste. Muitakin oppeja siihen tietysti kuuluu, kuten ajatukset on vain ajatuksia, ne eivät itsessään ole vaarallisia. Ahdistavienkin tunteiden voi antaa rauhassa vaan tulla, niitä voi ajatella pilvinä, jotka tulee ja menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käänny Jumalan puoleen.

Eli käytännössä oman itsen puoleen tilanteessa jossa ei tiedä miten se tehdään.

Olisikin se niin helppoa kuin joillekin tuntuu olevan.

Ei, rukoile apua.

Ei se auta kun ei ole ketään keltä rukoilla. Ei vain pysty pakottamaan uskoa asiaan johon ei usko.

Jos taustalla on ajatusvinoumia (esim. katastrofiskenaarioiden rakentelua), niistä voi yrittää opetella pois esimerkiksi terapian avulla.

Jos taas kyse on epämääräisestä, jatkuvasta ahdistuksen tunteesta, jolle ei tunnu löytyvän mitään järjellistä syytä, voi tilanne olla mutkikkaampi.

Esimerkiksi minulla oli epäilty niin masennusta kuin ahdistuneisuushäiriötäkin, mutta sen enempää terapia kuin oireiluun tyypillisesti käytettävät lääkitykset eivät auttaneet minua lainkaan.

Vasta keski-iässä diagnoosiksi varmistui AD(H)D. Aloitin stimulanttilääkityksen, joka normalisoi pääni ja käytännössä poisti epämääräisen ahdistuneisuuden välittömästi. Minulla oli aivoissani viestintä sekaisin reaktiivisten "liskoaivojen" ja tietoisen ajattelun välillä. Lääkityksen avulla pystyn hallitsemaan tunnereaktiivisuuttani, enkä enää koe sitä jäytävää "muljahtelua" ja kuormittavien asioiden luuppaamista päässäni. Asioiden joista varsin hyvin TIEDÄN, ettei niissä ole pelättävää. Aikaisemmin tuo tietoisuus ei auttanut kontrolloimaan tukalaa olotilaa käytännössä yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kääntyä yksityisen psykiatrin puoleen. Älä tee samaa virhettä kuin minä. Kerroin ahdistuksestani julkisessa terveydenhuollossa. Ainoa mitä siitä seurasi, oli "huoli" lapsista, joka tietenkin todettiin turhaksi, mutta tällä saatiin oma ahdistukseni potenssiin sata. Ahdistus jäi "avusta" huolimatta, mutta laimeni ajanoloon. Tilalle tuli välinpitämättömyys ja katkeruus. Näitä tunteita olen koittanut käsitellä yksityisen terapeutin kanssa.

Minusta yhteiskunnan pitäisi korvata täysimääräisesti tuo yksityinen hoito, kun on valittu tämä huolilinja. Ei pitäisi olla mahdollista tehdä tuhoja ihmisten päänupille ja paeta aiheutettua vahinkoa kuin varas yöhön. Ja hoitoa on oltava mahdollista hakea ilman, että siitä jää mitään jälkeä julkisiin rekistereihin. Tämä on vähimmäisvaatimus. Muuten tämä ei ole minkäänlainen sivistysvaltio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kääntyä yksityisen psykiatrin puoleen. Älä tee samaa virhettä kuin minä. Kerroin ahdistuksestani julkisessa terveydenhuollossa. Ainoa mitä siitä seurasi, oli "huoli" lapsista, joka tietenkin todettiin turhaksi, mutta tällä saatiin oma ahdistukseni potenssiin sata. Ahdistus jäi "avusta" huolimatta, mutta laimeni ajanoloon. Tilalle tuli välinpitämättömyys ja katkeruus. Näitä tunteita olen koittanut käsitellä yksityisen terapeutin kanssa.

Minusta yhteiskunnan pitäisi korvata täysimääräisesti tuo yksityinen hoito, kun on valittu tämä huolilinja. Ei pitäisi olla mahdollista tehdä tuhoja ihmisten päänupille ja paeta aiheutettua vahinkoa kuin varas yöhön. Ja hoitoa on oltava mahdollista hakea ilman, että siitä jää mitään jälkeä julkisiin rekistereihin. Tämä on vähimmäisvaatimus. Muuten tämä ei ole minkäänlainen sivistysvaltio.

Näin pitäisi olla, mutta käytönnössä ei sinnepäinkään. Aluksi kelan tukemaan psykoterapiaan tarvitsee lääkärinlausunnon, joka minulle maksoi muutamaa euroa vaille 100 e, vaikka tehtiin julkiselta puolelta. Sen jälkeen kela käsittelee ja hyväksyy tai ei terapian. Sitten yksityisen terapeutin etsiminen, tutustumiskäynnitkin sopivaa terapeutti etsiessä maksavat normaalikäyntitaksan, n. 100 e ja näihin tutustumiskäynteihin ei saa kelan tukea, eli tässävaiheessa voi mennä useampi satanen!  Sitten kun sopiva terapeutti on löytynyt, niin siltikin jokaisesta 45 minuutin käyntikerrasta jää kelan korvausten jälkeen itselle maksettavaksi useampi kymppi.

Vierailija kirjoitti:

Käytä kahta maskia päällekkäin (FFP2)

Jätä kommentoimatta, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Samat sanat näille "käänny jumalan puoleen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kääntyä yksityisen psykiatrin puoleen. Älä tee samaa virhettä kuin minä. Kerroin ahdistuksestani julkisessa terveydenhuollossa. Ainoa mitä siitä seurasi, oli "huoli" lapsista, joka tietenkin todettiin turhaksi, mutta tällä saatiin oma ahdistukseni potenssiin sata. Ahdistus jäi "avusta" huolimatta, mutta laimeni ajanoloon. Tilalle tuli välinpitämättömyys ja katkeruus. Näitä tunteita olen koittanut käsitellä yksityisen terapeutin kanssa.

Yritetäänkö julkisessa edes auttaa vai mikä tuo lasuvimma on, jos hake apua ITSELLEEN? Eli siis pitää väittää olevansa perheetön??

Tosiaan ihmettelen miksi avun hakeminen itselle tehdän näin vaikeaksi. Karsitaan näin "turhia" avunpyyntöjä?? Ja pahimmat tapauksethan eivät hae apua, sehän tiedetään. Ois kyllä hieman ja vähän enemmänkin tässä asiassa parantamisen varaa.