Lue keskustelun säännöt.
Olen ihminen jota kukaan ei halua
10.04.2022 |
Ei ystäväksi, ei kumppaniksi, ei vanhemmaksi, ei vaimoksi...
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Joo turha kuvitella että parisuhde olisi joku auvo.
Ehkä ei auvo mutta olisi se silti parempaa kuin yksinolo.
Vaikka olen tottunut, niin on se silti musertavaa tulla yksin kotiin, jossa kukaan ei odota. Mennä yksin nukkumaan. Kukaan ei kosketa. Ettekö te kaipaa ikinä toisen ihmisen kosketusta? Minä kaipaan.
Seurustelin pari vuotta nuorena. Se oli ihanaa, kunnes erottiin. Osittain siksi, koska olimme molemmat tyhmiä. Sen jälkeen en ole löytänyt ketään, kenen kanssa olisi ollut sitä jotakin. Silti se nuoruuden rakkaus jätti paitsi haavoja, myös sen pysyvän ja tuskallisen tiedon siitä, miltä tuntuu, kun voi olla jonkun kanssa, joka rakastaa sinua. Miltä läheisyys tuntuu, ja valtavan nautinnollinen rakastelu. Sitä riitti minun elämässäni vain vähän vaille kaksi vuotta.
Luulin, että löydän uuden rakkauden, mutta en löytänyt. Nyt olen jo luopunut toivosta. Ja toivosta saada lapsia. Lapsenlapsia. Tuntuu ihan kauhealta, ja turhalta. Maailma on hylännyt minut. Minulla on toki muutama ystävä ja vanhat vanhemmat 200 km päässä, mutta en silti ole kenellekään Se Tärkein. Enkä tule olemaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo turha kuvitella että parisuhde olisi joku auvo.
Ehkä ei auvo mutta olisi se silti parempaa kuin yksinolo.
Vaikka olen tottunut, niin on se silti musertavaa tulla yksin kotiin, jossa kukaan ei odota. Mennä yksin nukkumaan. Kukaan ei kosketa. Ettekö te kaipaa ikinä toisen ihmisen kosketusta? Minä kaipaan.
Seurustelin pari vuotta nuorena. Se oli ihanaa, kunnes erottiin. Osittain siksi, koska olimme molemmat tyhmiä. Sen jälkeen en ole löytänyt ketään, kenen kanssa olisi ollut sitä jotakin. Silti se nuoruuden rakkaus jätti paitsi haavoja, myös sen pysyvän ja tuskallisen tiedon siitä, miltä tuntuu, kun voi olla jonkun kanssa, joka rakastaa sinua. Miltä läheisyys tuntuu, ja valtavan nautinnollinen rakastelu. Sitä riitti minun elämässäni vain vähän vaille kaksi vuotta.
Luulin, että löydän uuden rakkauden, mutta en löytänyt. Nyt olen jo luopunut toivosta. Ja toivosta saada lapsia. Lapsenlapsia. Tuntuu ihan kauhealta, ja turhalta. Maailma on hylännyt minut. Minulla on toki muutama ystävä ja vanhat vanhemmat 200 km päässä, mutta en silti ole kenellekään Se Tärkein. Enkä tule olemaankaan.
Luuserimiehenä tälläiset viestit lämmittää sydäntä kun en ole ainoa joka on jätetty yksin.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään "kelvannut" naisille. En tosin uskaltanut kauheasti tehdä lähestymisyrityksiäkään.
Kavereita kyllä oli, sekä nais- että miespuoleisia. Mutta kaikki, aivan kaikki, olivat aina parisuhteessa. Olin ainut sinkku kaveripiirissä. Jo lukiossa tuntui, että kaikki seukkaavat. Sitten tuli armeija, ja armeijan jälkeen yliopisto. Yliopistossa opiskelin vieläpä oppiainetta, jossa oli naisopiskelijoita enemmän kuin miehiä. Ja kaikki seurustelivat, moni oli jo pitkässä seurustelusuhteessa. Moni kyllä kehui minua, olin "hyvä tyyppi", ja sain kehuja myös ulkonäöstäni, jopa prsettäni puristeltiin ja sitäkin kehuttiin. Tietenkin vain varatut/"vaan läpällä" -naiset tekivät näin.
Ehkä meidän vuosikurssilla/oppiainejärjestön porukassa saattoi olla muutamia naissinkkuja, mutta suurimmaksi osaksi kaikki seurustelivat koko ajan. Muutaman kerran yritin pyytää paria naista kahville, mutta he kieltäytyivät kohteliaasti. Siinä se. Opiskelin ahkerasti ja keskityin siihen, enkä lähtenyt ryyppäämään hullun lailla, joten ne mahdolliset kännimuhinoinnitkin jäivät väliin.
Nyt on aikuisiällä tullut jonkin verran esimerkiksi naispuoleisilta kollegoilta silmäpeliä, ja oman alan seminaareissa, koulutustilaisuuksissa jne (ennen koronaa) pyydettiin jatkoille, oli flirttailua jne.
Mutta hittoako minä enää mihinkään rupean.
En tosiaankaan halua ruveta kenenkään epätoivoisen 30+ naisen perhetamponiksi, tekemään pättymätöntä määrää kotitöitä, maksamaan ylisuurta asuntolainaa, kasvattamaan lapsia, ja odottamaan sitä, että kahden lapsen syntymisen ja kouluikään ehtimisen jälkeen nainen lähtee jonkun paremman miehen matkaan.
Lol. Tämähän on ihan oma valintasi. Hienoa. Jokaisen pitää tehdä itse omasta elämästään hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo turha kuvitella että parisuhde olisi joku auvo.
Ehkä ei auvo mutta olisi se silti parempaa kuin yksinolo.
Vaikka olen tottunut, niin on se silti musertavaa tulla yksin kotiin, jossa kukaan ei odota. Mennä yksin nukkumaan. Kukaan ei kosketa. Ettekö te kaipaa ikinä toisen ihmisen kosketusta? Minä kaipaan.
Seurustelin pari vuotta nuorena. Se oli ihanaa, kunnes erottiin. Osittain siksi, koska olimme molemmat tyhmiä. Sen jälkeen en ole löytänyt ketään, kenen kanssa olisi ollut sitä jotakin. Silti se nuoruuden rakkaus jätti paitsi haavoja, myös sen pysyvän ja tuskallisen tiedon siitä, miltä tuntuu, kun voi olla jonkun kanssa, joka rakastaa sinua. Miltä läheisyys tuntuu, ja valtavan nautinnollinen rakastelu. Sitä riitti minun elämässäni vain vähän vaille kaksi vuotta.
Luulin, että löydän uuden rakkauden, mutta en löytänyt. Nyt olen jo luopunut toivosta. Ja toivosta saada lapsia. Lapsenlapsia. Tuntuu ihan kauhealta, ja turhalta. Maailma on hylännyt minut. Minulla on toki muutama ystävä ja vanhat vanhemmat 200 km päässä, mutta en silti ole kenellekään Se Tärkein. Enkä tule olemaankaan.
Turha syyttää maailmaa ja muita ihmisiä omien valintojen ja toiminnan seurauksista.
Turha lässuttää muuta, syyllisyyttä Ben tilanteeseesi löytyy peiliin katsomalla . Sinun valintasi, voit tehdä muutoksen tai tyytyä vinkumaan maailman pahuutta.
Oman navan kaivelemaan joilla itsesäälissä kieriskejöillä ei ole mitään annettavaa muille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään "kelvannut" naisille. En tosin uskaltanut kauheasti tehdä lähestymisyrityksiäkään.
Kavereita kyllä oli, sekä nais- että miespuoleisia. Mutta kaikki, aivan kaikki, olivat aina parisuhteessa. Olin ainut sinkku kaveripiirissä. Jo lukiossa tuntui, että kaikki seukkaavat. Sitten tuli armeija, ja armeijan jälkeen yliopisto. Yliopistossa opiskelin vieläpä oppiainetta, jossa oli naisopiskelijoita enemmän kuin miehiä. Ja kaikki seurustelivat, moni oli jo pitkässä seurustelusuhteessa. Moni kyllä kehui minua, olin "hyvä tyyppi", ja sain kehuja myös ulkonäöstäni, jopa prsettäni puristeltiin ja sitäkin kehuttiin. Tietenkin vain varatut/"vaan läpällä" -naiset tekivät näin.
Ehkä meidän vuosikurssilla/oppiainejärjestön porukassa saattoi olla muutamia naissinkkuja, mutta suurimmaksi osaksi kaikki seurustelivat koko ajan. Muutaman kerran yritin pyytää paria naista kahville, mutta he kieltäytyivät kohteliaasti. Siinä se. Opiskelin ahkerasti ja keskityin siihen, enkä lähtenyt ryyppäämään hullun lailla, joten ne mahdolliset kännimuhinoinnitkin jäivät väliin.
Nyt on aikuisiällä tullut jonkin verran esimerkiksi naispuoleisilta kollegoilta silmäpeliä, ja oman alan seminaareissa, koulutustilaisuuksissa jne (ennen koronaa) pyydettiin jatkoille, oli flirttailua jne.
Mutta hittoako minä enää mihinkään rupean.
En tosiaankaan halua ruveta kenenkään epätoivoisen 30+ naisen perhetamponiksi, tekemään pättymätöntä määrää kotitöitä, maksamaan ylisuurta asuntolainaa, kasvattamaan lapsia, ja odottamaan sitä, että kahden lapsen syntymisen ja kouluikään ehtimisen jälkeen nainen lähtee jonkun paremman miehen matkaan.
Lol. Tämähän on ihan oma valintasi. Hienoa. Jokaisen pitää tehdä itse omasta elämästään hyvää.
Näin on. En kyllä tosiaankaan enää haluaisi vaihtaa osiani jonkun perheellistyneen ikäiseni miehen (35) kanssa. Iso osa vanhoista kavereista kärvistelee perhe-elämässä pienten lasten kanssa, osa uusperheissäkin. Ei käy kateeksi.
Minulla on elämässäni mennyt kaikki hyvin. Ura on mennyt hienosti. Elän omannäköistä elämää. Olen nähnyt maailmaa ja saanut tehdä sellaiset elämänvalinnat kuin olen halunnut. Omaisuuttakin on kertynyt oman ja sijoitusasuntojen muodossa mukavasti, ja jossakin vaiheessa, jos siltä tuntuu, voin heittää jäähyväiset työelämälle - omat kiinteät elinkustannukseni ovat naurettavan pienet.
Sen verran olen kokeillut sksiä naisten kanssa, että voin todeta sanonnan "paljon melua tyhjästä" todeksi. Mitä enemmän ikää tulee, sitä mahdottomammalta elämä jonkun naisen kanssa jo ajatuksena tuntuu. Todennäköisesti olisi mahdotonta esimerkiksi asua jonkun ihmisen kanssa, en halua ketään kotiini sotkemaan ympyröitäni.
Minä taas olen ihminen, joka ei halua ketään.
En minäkään "kelvannut" naisille. En tosin uskaltanut kauheasti tehdä lähestymisyrityksiäkään.
Kavereita kyllä oli, sekä nais- että miespuoleisia. Mutta kaikki, aivan kaikki, olivat aina parisuhteessa. Olin ainut sinkku kaveripiirissä. Jo lukiossa tuntui, että kaikki seukkaavat. Sitten tuli armeija, ja armeijan jälkeen yliopisto. Yliopistossa opiskelin vieläpä oppiainetta, jossa oli naisopiskelijoita enemmän kuin miehiä. Ja kaikki seurustelivat, moni oli jo pitkässä seurustelusuhteessa. Moni kyllä kehui minua, olin "hyvä tyyppi", ja sain kehuja myös ulkonäöstäni, jopa prsettäni puristeltiin ja sitäkin kehuttiin. Tietenkin vain varatut/"vaan läpällä" -naiset tekivät näin.
Ehkä meidän vuosikurssilla/oppiainejärjestön porukassa saattoi olla muutamia naissinkkuja, mutta suurimmaksi osaksi kaikki seurustelivat koko ajan. Muutaman kerran yritin pyytää paria naista kahville, mutta he kieltäytyivät kohteliaasti. Siinä se. Opiskelin ahkerasti ja keskityin siihen, enkä lähtenyt ryyppäämään hullun lailla, joten ne mahdolliset kännimuhinoinnitkin jäivät väliin.
Nyt on aikuisiällä tullut jonkin verran esimerkiksi naispuoleisilta kollegoilta silmäpeliä, ja oman alan seminaareissa, koulutustilaisuuksissa jne (ennen koronaa) pyydettiin jatkoille, oli flirttailua jne.
Mutta hittoako minä enää mihinkään rupean.
En tosiaankaan halua ruveta kenenkään epätoivoisen 30+ naisen perhetamponiksi, tekemään pättymätöntä määrää kotitöitä, maksamaan ylisuurta asuntolainaa, kasvattamaan lapsia, ja odottamaan sitä, että kahden lapsen syntymisen ja kouluikään ehtimisen jälkeen nainen lähtee jonkun paremman miehen matkaan.