Kertokaa minulle perheelliset äidit, mistä kaikesta jään paitsi kun en löydä ikinä miestä ja saa lapsia?

Kukaan kommentoija ei hehkuta miestä. Mikseiköhän...

Riippuu lapsista, osalla tuottaa aikuisinakin enemmän murhetta kuin lainkaan iloa. Äitiys on jatkuvaa syyllisyyttä ja häpeää toisille. Välttämättä aikuiset lapsesi eivät pätkääkään välitä sinusta, jos olet ollut huono äiti tai vaikket olisi ollutkaan. Aina on lasten ollessa pieniä asetettava heidän tarpeensa ykköseksi ja luovuttava omista toiveista.

Olen samaa mieltä siinä, että parisuhde voi tuoda paljon enemmän iloa. Aina seuraa, jos haluaa, joku on aina sun puolella, kivempi tehdä juttuja kaksin ja rahatilanne usein parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäät paitsi siitä tunteesta kun sydän pakahtuu onnesta. Lasten kanssa on niin paljon hauskoja ja onnellisia hetkiä jolloin vian haluaisi pysäyttää ajan ja jäädä siihen hetkeen ikuisesti. Mutta toisaalta sitä odottaa aina mielenkiinnolla tulevaa ja sitä miten lapsi taas kasvaa ja kehittyy.

Jäät tietysti myös paitsi niistä kiukutteluista ja yövalvomisista, mutta kun vaakakupissa on rakkaus lasta kohtaan ja huonosti nukuttu yö niin kyllä se rakkaus painaa miljoona kertaa enemmän.

Uskomaton kirjoitus. Miten voit sanoa, että henkilö, jolla ei ole lapsia, jää paitsi tunteesta kun sydän pakahtuu onnesta? Minulla on ollut niitä tunteita useita elämäni aikana. Enkä ikinä voisi väittää, ettei joku toinen niitä voi kokea, vain koska elää erilaista elämää kuin minä. Miten joku äiti voi olla noin lapsellinen?

Viittasin tässä sydämen pakahtumiseen onnesta lapsen takia. Lapsistahan tässä puhuttiin.... Pahoittelut jos loukkaantunnuit, ei ollut tarkoitus. Silti ei tarvitse alkaa nimitellä lapselliseksi..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäät paitsi roikkutisseistä, laskeumista ja monista huolirypyistä. Sekä muutaman vuoden unettomuudesta. Myös suurimmasta rakkaudesta mitä voi tuntea.

Suurin rakkaus mitä voi tuntea voi toteutua muuhunkin kuin omaan lapseen. Tuo on vain yleinen harhaluulo.

Näinhän se on. Jostain syystä kuitenkin näin sanotaan ja sen oletetaan olevan itsestään selvää sekä tulevan luonnostaan. Ihminen voi rakastaa mitä tahansa ihan täysiä ei se aina ole lapsi.

Tapasin mieheni 34-vuotiaana ja sain lapsen 40-vuotiaana. Aika aikaisin olet toivosi heittänyt. Nykyään kai ihan yleistä tavata vielä vanhempanakin ja laittaa heti lapsi tulille.

Ei voi tietää etukäteen menettääkö vai voittaako saamalla lapsia. Itselleni lapset olivat itsestäänselvyys mutta nykyisin kun on enemmän vapaaehtoista lapsettomuutta olen miettinyt että miten suhtautuisin jos lapsettomuus olisi yleistä ja olisin vielä lastentekoiässä. Varmaan silti tekisin, kyllä lapset ovat minulle olleet kaikissa ikävaiheissaan rakkain ja tärkein ihmissuhde. Toisaalta jos elämässä on jokin tärkeä oma juttu, työ tai harrastus, niin siihen ei koskaan pääse syventymään sillä tavalla jolla haluaisin. Samoin jos kaipaa paljon omaa aikaa. Aplle sanoisin, että olet vasta 30, sinulla on vielä vuosia aikaa saada lapsi. Jos talous on kunnossa ja tukiverkot edes jonkinlaiset ja olet itsekin suhteellisen hyvässä kunnossa, et tarvitse miestä. Täälläkin palstalla ikävä kyllä huomaa että monessa perheessä mies on suurin ongelma naiselle, ei ne lapset. Hyvä mies tietenkin on ihana asia ja sellaisen kanssa on mukavaa elää perhe-elämää, mutta pelkkä äiti ja lapset on myös hyvä perhe.

Lapset on elämän suola. Maailman paras asia.

Vierailija kirjoitti:

Lapset on elämän suola. Maailman paras asia.

Ei kaikille. Muutenkaan lastensa kautta ei kannata elää, ei kukaan kaipaa takertuvaa äitiä (tai isää).

Olen ollut aina todella lapsirakas. Sopivaa puoliskoa ei vaan löytynyt. Asia kuitenkin kaihersi. Sitten noin 30v iässä puoliso löytyi. Nyt 3 lasta yhdessä. Ja olen sitä mieltä että ihmisen elämän onnellisuus riippuu kaikista eniten ihmisestä itsestään. Ei siitä onko hänellä puolisoa tai lapsia.

Kun sinkkuna hoidin sisarusten lapsia nautin niistä hetkistä todella paljon. Ajattelin että vanhemmilla on tätä tunnetta aina. No ei ole. Omien lasten kanssa menee niin paljon aikaa kaikkeen arjen pyöritykseen että oli aivan eri asia hakea lapset silloin tällöin viikonlopuksi kylään. Toki vanhempanakin oli niitä hetkiä kun nautit lasten kanssa uimahallissa, ravintolaruuasta tai vaikka pulkkamäessä. Mutta arki painaa aika paljon. Lainalapsien kanssa oli vaan sitä juhlaa ja hauskaa tekemistä.

Rakastan omia lapsiani. He ovat tärkeintä maailmassa minulle. En kadu lapsiani.

Mutta lapset muuttivat elämäni täysin. Fyysinen kuntoni kärsi todella paljon. Ilman lapsia olisin todennäköisesti paljon terveempi.

Minusta ilman lapsia voi elää ihan yhtä hyvän ja onnellisen elämän kuin lasten kanssa. Monia kokemuksia jää kokematta kuten raskaus, synnytys, imetys jne jne. Mutta todella paljon voi kokea ilman lapsia muuta. Ja muiden lapsia hoitaessa kokee kuitenkin paljon lapsien kanssa tehtäviä asioita melkein samaan tapaan kuin omien lasten kanssa.

Eli kannattaa keskittyä elämään hyvin. Jos puolisoa ja lapsia ei tule niin on ollut muuten mukava ja hyvä elämä. Jos ne tulevat niin sittenkin voi elää hyvän elämän.

Omasta asenteesta asiat on pääosin kiinni. Omaa onnellisuutta ei voi ulkoistaa toisen ihmisen vastuulle. Ei puolison eikä lapsen.

Tsemppiä kaikille niin lapsellisille kuin lapsettomille. Jokaisen elämä on tärkeä. Tehdään tänään jotain joka tekee meidät ja ehkä muutkin onnelliseksi.

Eipä kukaan voi sitä sulle sanoa. Se riippuu sinusta. Ihmiset kokee niin eri tavalla asiat.

Minua surettaa kun sanot, että olet menettänyt toivosi. Älä ikinä menetä toivoasi!

Jos toivot lasta, niin voit saada sen myös yksin. Älä jää odottamaan täydellistä miestä ja täydellistä hetkeä, niitä ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäät paitsi roikkutisseistä, laskeumista ja monista huolirypyistä. Sekä muutaman vuoden unettomuudesta. Myös suurimmasta rakkaudesta mitä voi tuntea.

Rakkaus lapseen on jotain ainutkertaista, ja lasten lasten kanssa kokemus on huikea. Omaan kokemukseen perustuen täytyy kyllä sanoa, että kaksi lasta tehneenä ei ole laskeumia, ei roikkutissejä, ei ainuttakaan raskausarpea (odottaessani painoni nousi liki 3, söin varalta viiden edestä 😂), paino palasi lähtölukemaan helposti, koska imetin molempia vuoden.

Olet nyt 67 v kolmen pienen mummu, luulisi, että nuo laskeumat ja roikkutissit jo näkyisivät vähitellen kun kuopuskin on täyttänyt 40 v.

Ei isovanhemmuuden ihanuuskaan mikään yleismaailmallinen kokemus ole. Siskollani on 2-vuotias poika, ja äitimme on tavannut lapsenlapsensa noin 6 kertaa ja silloinkin melko kylmän etäisesti käyttäytyy. Ei koskaan ole ollut mitenkään tohkeissaan tai onnesta sykkyrällä tai hoitanut tai tehnyt lapsen kanssa mitään.

Käy koulusi hyvin, huolehdi terveydestäsi, kerää omaisuutta, tee itseäsi miellyttäviä juttuja. Elä itsellesi. Ole hyvin katsiva miesten suhteen. Odota niitä hyviä miehiä, jotka vapautuvat nelikymppisinä edellisistä suhteista. Sinulla on vielä liki 10 vuotta aikaa valmistautua. Muista! Älä huoli huonoa

Karsiva

Mua ihmetyttää, kun 30-vuotiaat puhuvat, että ei ole vieläkään löytynyt miestä tai että viimein 30-vuotiaana löysin. Siis itse olen kohta 38-vuotias lapseton sinkku, niin mitä minun sitten pitäisi ajatella? Itse uskon, että peli ei ole minunkaan osaltani vielä menetetty. 30. ikävuoden jälkeen olen tavannut muutamankin, jonka kanssa olisin halunnut olla, mutta asiat eivät ole menneet niin. 30 on mielestäni vielä todella nuori löytämään kumppanin.

Vauvat on ihania, jos ovat ns helppoja. Uhmaikäiset lapset ovat raskaita. Jonka jälkeen tulee mukava vaihe, kunnes uusi uhmaikä nostaa päätään. Noista olisin mielelläni rauhaa rakastavana jäänyt paitsi. Mutta en haluaisi jäädä paitsi siitä kaikesta rakkaudesta, ilosta, onnesta ja sydämen pakahtumisesta, jota koen lasten kanssa. Omaan muuttuneeseen kehoon tottuu ja hyväksyy sen iän myötä. Omien lasten jutut ovat mielenkiintoisia ja oivaltavia. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut aina todella lapsirakas. Sopivaa puoliskoa ei vaan löytynyt. Asia kuitenkin kaihersi. Sitten noin 30v iässä puoliso löytyi. Nyt 3 lasta yhdessä. Ja olen sitä mieltä että ihmisen elämän onnellisuus riippuu kaikista eniten ihmisestä itsestään. Ei siitä onko hänellä puolisoa tai lapsia.

Kun sinkkuna hoidin sisarusten lapsia nautin niistä hetkistä todella paljon. Ajattelin että vanhemmilla on tätä tunnetta aina. No ei ole. Omien lasten kanssa menee niin paljon aikaa kaikkeen arjen pyöritykseen että oli aivan eri asia hakea lapset silloin tällöin viikonlopuksi kylään. Toki vanhempanakin oli niitä hetkiä kun nautit lasten kanssa uimahallissa, ravintolaruuasta tai vaikka pulkkamäessä. Mutta arki painaa aika paljon. Lainalapsien kanssa oli vaan sitä juhlaa ja hauskaa tekemistä.

Rakastan omia lapsiani. He ovat tärkeintä maailmassa minulle. En kadu lapsiani.

Mutta lapset muuttivat elämäni täysin. Fyysinen kuntoni kärsi todella paljon. Ilman lapsia olisin todennäköisesti paljon terveempi.

Minusta ilman lapsia voi elää ihan yhtä hyvän ja onnellisen elämän kuin lasten kanssa. Monia kokemuksia jää kokematta kuten raskaus, synnytys, imetys jne jne. Mutta todella paljon voi kokea ilman lapsia muuta. Ja muiden lapsia hoitaessa kokee kuitenkin paljon lapsien kanssa tehtäviä asioita melkein samaan tapaan kuin omien lasten kanssa.

Eli kannattaa keskittyä elämään hyvin. Jos puolisoa ja lapsia ei tule niin on ollut muuten mukava ja hyvä elämä. Jos ne tulevat niin sittenkin voi elää hyvän elämän.

Omasta asenteesta asiat on pääosin kiinni. Omaa onnellisuutta ei voi ulkoistaa toisen ihmisen vastuulle. Ei puolison eikä lapsen.

Tsemppiä kaikille niin lapsellisille kuin lapsettomille. Jokaisen elämä on tärkeä. Tehdään tänään jotain joka tekee meidät ja ehkä muutkin onnelliseksi.

_Ihana_ kommentti. Kiitos!

No sen miehen kohdalla et menetä yhtään mitään, päin vastoin voitat!

Lapset sitten. Lapsia voi hankkia yksin jos niin kovasti heitä tahtoo. Edellytyksenä tietysti että sinulla on varaa siihen.  Itse päädyin tähän ratkaisuus ja minulla on kaksi lasta poika joka on vanhempi ja tyttö. Sama isä molemmilla, joten samat vanhemmat.

Onhan lapsista valtavasti vastuuta, työtä, huolta. Lapsiin on sidottu pitkään ja heidän tarpeensa pitää asettaa etualalle. Toisaalta meillä ainakin on ollut ja on tosi läheinen ja mukava perhe. Lapset on avoimia ja sosiaalisia, menestyvät koulussa ja kavereita riittää.  Meillä isovanhemmat eivät osallistu lasten elämään joten yksin olen heidät elämään luotsannut. Mielestäni onnistunut hyvin.

Koska en halua miestä koen itseni etuoikeutetuksi. En menetä yhtään mitään. Paitsi ehkä kaiken sen väännön ja ristiriidat ja tappelut ja mitä sitä nyt onkaan kun tätäkin palstaa lukdee. Siihen en todellakaan vapaaehtoisesti lähtisi! 

Mutta onhan sinulla ap. vielä aikaa saada kaikki tuo jos se todella on sinulle tärkeää. Älä kuitenkaan tyydy mihinkä tahansa miehenkuvatukseen, ole tarkka! Sinun pitää ajatella myös niitä potensiaalisia lapsia, he ovat syyttömiä ja he eivät saa joutua kärsimään. Mieti mikä on tärkeysjärjestys. Itselleni on ehdottomasti lapset ja heidän hyvinvointinsa ja tasapainoinen turvallinen kasvu.

Vierailija kirjoitti:

Jäät paitsi sellaisesta rakkaudesta mitä on vain lapsen ja äidin välillä. Vaikka on huolia,murheita välillä, suurinta on rakkaus,syvää ja niin aitoa. Paljon enempi heistä on iloa ja onnea kuin murheita.

Kommentin lienee kirjoittanut yh. Lapsen ja vanhemman välinen rakkaus ja suhde on se mistä yleensä puhutaan, ja mistä todellisuudessa on kyse. Suhde ja rakkaus kehittyy siihen ihmiseen, joka on lapsen elämässä läsnä. Joskus se on isä, joskus äiti, joskus molemmat, ja joskus vaikka lastenhoitaja tai isovanhempi.

Mutta näin korjattuna, niin lapsen ja vanhemman välinen rakkaus on jotain, jota ei voi kokea oikein mitenkään muuten. Se on äärettömän palkitsevaa ja suorastaan voi antaa tarkoituksen omaankin elämään, mutta kolikon toisena puolena tuo elinikäisen huolen siitä että lapsi pysyy terveenä ja pärjää elämässä ja on onnellinen.

Parisuhteen osalta (ja lapsenkin saamisen kannalta) 30v on vielä melko nuori. Nainen voi melko turvallisin mielin synnyttää vielä nelikymppisenä. Se on toinen juttu kokonaan onko lapsesta kiva, jos vanhemmat lähestyy kuuttakymppiä kun lapsi on itse teini-iässä. Saati jos hankkii lapsia sitten neljän-viidenkympin välissä.

Parisuhde voi tulla eteen koska vaan missä vaan, jos on avoin ja aktiivinen ja antaa mahiksia. Jos on kovin tiukat kriteerit kumppanille, ja odottaa itse että se täydellinen ehdokas ottaa yhteyttä, niin joutuu venaamaan aika pitkään. Tietenkään ei pidä tyytyä mihinkään mikä ei nappaa ja missä ei ole kipinää, mutta kannattaa tutustua ihmisiin ja antaa kipinälle mahis. Lapsia ei kyllä kannata hankkia ennekun on melko varma että parisuhde toimii. Lapsiarki vie voimia ja tuo haasteita parisuhteeseen, joten se ei ole parisuhteen liima. Eroaminen siinä vaiheessa kun on lapsia, on kaikille raskasta ja erityisesti lapsille jää siitä yleensä aina jonkunlainen trauma.

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, kun 30-vuotiaat puhuvat, että ei ole vieläkään löytynyt miestä tai että viimein 30-vuotiaana löysin. Siis itse olen kohta 38-vuotias lapseton sinkku, niin mitä minun sitten pitäisi ajatella? Itse uskon, että peli ei ole minunkaan osaltani vielä menetetty. 30. ikävuoden jälkeen olen tavannut muutamankin, jonka kanssa olisin halunnut olla, mutta asiat eivät ole menneet niin. 30 on mielestäni vielä todella nuori löytämään kumppanin.

Kannattaisi hakeutua hedelmöityshoitoihin, jos lapsia haluat. Sulla loppuu kohta aika kesken.