Haen tässä kohta jatkoa kuntoutustuelle...

Olen nuorehko aikuinen ja näin on menty lähes koko aikuisikä. Aina vain uusi päätös vireille enintään kahden vuoden välein. Monesti olen toivonut sen olevan viimeinen asiointi, mutta sitä siitä ei sitten ole tullut.

Mistäkö se johtuu? Osittain kai siitä että lähomaiseni ovat olleet tärkein tiedonlähde näissä asioissa ja painottaneet ettei ko.turvaverkosta kannata kieltäytyä. Kun nyt meinasin jättäytyä ulos ja jättää hakematta uusintaa, lähiomainen kertoi soittaneensa virkailijoille, jotka olivat ihmetelleet miksei pysyvää eläkettä ole jo myönnetty ja että tuen jatkamista ei todellakaan kannata heittää vapaaehtoisesti kesken, koska takaisin pääseminen tulisi olemaan vaikeaa tai mahdotonta.

Lopulta nuo jutut alkoivat pelottaa sen verran paljon, että päätin taas nöyrtyä keskustelemaan asiasta lääkärin kautta, vaikka omanlainen stigma asiaan liittyy ja itseluottamustani se ei paranna. Useampaa koulutusta tässä on yritetty myös vuosien varrella käydä, mutta mitätön kannustus ja joskus jopa opettajien painostus lopettamiseen on saanut ne jäämään kesken. Epäsosiaalinen tai vaikea en ole kuitenkaan ollut.

Nyt opiskelen ammattiopistossa mahdollisesti melko lyhyttä perustutkintoon johtavaa koulutusta ja opettajat vakuuttelevat töitä olevan tarjolla. Tietysti sitä toivoisi että se työ sitten kannattaisi ja siitä jäisi jotakin käteenkin suhteessa kotona oloon, sillä sen myötä asumistuki joko poistuu tai huononee ja voidaan olla siinä tilanteessa, että saa tehdä raskasta työtä, mutta taloudellinen tilanne ei parane siitä mitä sitä kuntoutuksella oli. Sen verran pitkään on vain tätä aikaa mennyt, että yliopistokaupunkiin muuttaminen, pikkuasunto, kärvistely ja opintolainan ottaminen moneksi vuodeksi tuntuu aika hurjalta haasteelta myös. Ainut juttu joka takaisi mielekkään mahdollisuuden pitempiaikaiseen ja omat lahjakkuudet yhteiskunnan käyttöön saattavaan koulutukseen olisi eläkkeen pysyväksi muuttaminen, jolloin ei tarvitsisi pelätä byrokratiaa, rahaa olisi edes vähän ja voisi sitten siirtyä työelämään turvallisesti JOS työtä on.

Myös tämä hallituksen leikkauspolitiikka ja muu pelottelu on vaikuttanut päätökseen eli kaikista kovimmilla näyttävät olevan ne, joiden on pakko olla työmarkkinoiden armoilla ja siihen lasketaan myös työttömät.

En tiedä tuntisinko itseni paremmaksi ihmiseksi jos saisin käteen jonkun satasen vähemmän kuussa ja olisin siellä työttömien listoilla sairaiden sijaan. Tavallaan koen olevani työkykyinen, vaikka useampi diagnoosi on taustalla ja elämänilo ei ole huipussaan. Työttömien listoille heittäytyminen olisi kyllä kaiketi omien intressien vastaista byrokratian ja mahdollisten huuhaakurssien ja palkattomien töiden vaaran takia. Vapaaehtoistyötä kun tulee jo tehtyä ja työhakemuksia on tullut moneen paikkaan jätettyä täältä turvaverkosta käsin, mutta koskaan ei ole oikein tärpännyt.

Jollakin tavalla olen ollut onnekas, että olen saanut kokeilla monta eri alaa ilman opintotuella kärvistelyä tai työkkärin mielivaltaa ja siinä mielessä elänyt turvallisen nuoruuden. Toisaalta taas olo ei ole muuten ollut siitä parhaasta päästä ja hirveän monesta asiasta olen jäänyt paitsi; ystävät, seksi, parisuhde, matkustelu, ylpeyttä aiheuttava CV yms. Jos olisi ollut pakko mennä tiettyihin juttuihin enemmän, olettaen että voimat riittävät, olisi voinut kokea myös enemmän mukavia asioita. Ajalla on taipumusta kullata myös ne hirveät muistot.