Tuleeko teille ikinä tunnetta, että tässäkö tämä elämä oli?

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 13:46"][quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 13:38"]

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 13:23"]

Tässä tämä nyt sitten oli. Kaikki on lyöty lukkoon. Elämän ratkaisevat valinnat ovat takanapäin. Edessä on tylsää puurtamista eläkeikään asti. Työntekoa, lapsen kasvattamista, omakotitalon kunnossapitoa, terveenä pysymistä, kivun välttämistä ja kuoleman odotusta.

[/quote]No voi helvetti. Kuka pakotti hankkimaan lapsen, valitsemaan turvallisen mutta tylsän työn, hankkimaan omakotitalon ja vetäytymään sinne ruuhkavuosikuplaan? Itse olen skipannut kaikki nuo asiat, koska totta kai tuollainen elämä olisi täysin kamalaa!

[/quote]

Ei kukaan ole pakottanut. Olen hankkinut edellä mainitut asiat ilomielin. Viihdyn työssäni, rakastan lastani, viihdyn talossamme, jonka saamme muutaman vuoden kuluttua maksettua. Elämässäni on kaikki hyvin. Tuntuu vain siltä, että valinnanvapaus on kaventunut huomattavasti. Valinnat on tehty, ja seuraavat vuodet ja jopa vuosikymmenet on jo viitoitettu.

[/quote]

Tämä! Elämää eletään nyt niiden valintojen kanssa, jotka on aikanaan tehty. Jollain tasolla olisi mahtavaa, jos voisi olla taas se 25-vuotias, jolla on kaikki kortit kädessä ja portit auki. Voi tehdä mitä vain!

ap
[/quote]
En ole kirjoittaja, mutta minä valitsisin nuo kaikki asiat uudelleen. Olen 25v ja minulla on kaikkea. Kaikki mitä olen ikinä halunnut olen saavuttanut, mutta mitä minä nyt teen? Odottelen kuolemaa. Jos saisin uuden tilaisuuden, en valitsisi toisin koska sitten en saisi näitä asiota jotka halusin. En ikinä ajatellut että elämäänsä voisi leipiintyä, mutta olisi kamalaa menettää tämä kaikki, en voi kuvitella elämääni ilman näitä asioita, kokisin epäonnistuneeni elämässäni jos en olisi saanut tätä kaikkea. Siksipä tuntuukin hölmölle, että välillä tulee olo: ylisuoritinko elämässäni ja sain kaiken liian helpolla ja liian nopeasti, tässäkö tämä nyt olikin?

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 15:11"]

Selvästi se, että on lyöty jo varsin nuorena lukkoon monia loppuuelämää koskevia valintoja, aiheuttaa monelle ahdistusta. Ymmärrän tämän ihan hyvin. Itsekään en haluaisi 35-vuotiaana olla tilanteessa, jossa seuraavan 20 vuoden suunnitelmat ovat jo selvillä. Jos elämä on itselle hyvää, siihen ei liity ajatusta siitä, että tätäkö se loppuelämä nyt on. Vai kuinka usein kuulette jonkin voivottelevan, että hän on jumissa elämässä, jossa on paljon vaihtelua ja valinnanvapautta?

[/quote]

Minä en tiedä miten nuorena omat valintani tein. Naimisiin menin 27 vuotiaana, esikoisen sain 31 vuotiaana. Kuopus syntyi kun olin 36. Tein tietoisen valinnan lapsista, perhe-elämästä. Tiesin mitä tuleman pitää, se ei ollut yllätys. Halusin sitä. Mutta se ei silti kumoa sitä, että kun valinnat (ne mieluisatkin) on tehty ja niitä eletään, etteikö tulisi jonkinlaista kriisiä asiasta. Aika pitkälti elämä menee tähän ikään asti suurien valintojen äärellä. Naimisiin, koulut, ammatinvalinta, perhettä vai ei, missä asutaan...? Sen jälkeen voi tulla mitäs sitten-tunne. Mulle ainakin tuli.

ap

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 15:11"][quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 14:16"]

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 14:11"]

Onpa masentavaa luettavaa. Tässäkö kunnossa Suomen äidit ovat psykologisesti?

t. lapseton

[/quote]

Onpa outo kysymys. Esim. kolmekymppinen on valinnut jo uransa (kouluttautunut tietyn pääaineen mukaisesti), monilla on lapsia ja mies sekä asunto. Nämä ovat kaikki valintoja, mutta tietenkin myös monille kaikkein tärkeimpiä asioita koko elämän aikana. Kun esim. lapset ovat pieniä, on liikkumatilaa vähän, mutta silti sitä usein pidetään elämän onnellisempana aikana. Aivan normaalia käydä näitä ajatuksia läpi, mitä turvallisessa ja seesteisessä elämässä voi tulla. Ei se tarkoita sitä, että haluaisi vaihtaa elämän johonkin toisenlaiseen.

[/quote] Selvästi se, että on lyöty jo varsin nuorena lukkoon monia loppuuelämää koskevia valintoja, aiheuttaa monelle ahdistusta. Ymmärrän tämän ihan hyvin. Itsekään en haluaisi 35-vuotiaana olla tilanteessa, jossa seuraavan 20 vuoden suunnitelmat ovat jo selvillä. Jos elämä on itselle hyvää, siihen ei liity ajatusta siitä, että tätäkö se loppuelämä nyt on. Vai kuinka usein kuulette jonkin voivottelevan, että hän on jumissa elämässä, jossa on paljon vaihtelua ja valinnanvapautta?
[/quote]
Olen kuullut monenkin parikymppisen voivottelevan kun ei ole vakituista työtä eikä varaa asuntoon, olen kuullut monen kolmekymppisen voivottelevan kun ei saa lapsia vaikka on vuosia yrittänyt jne jne. Heille pitäisi siis sanoa - ole onnellinen että sinulle on kaikki ovet auki ja sinulla on vapaus valita. Jos se lapsi sitten saadaankin vuosien yrittämisen jälkeen tai siihen asuntoon saadaan ne rahat niin onhan ne semmoisia asioita mitä on kovasti toivottu ja haluttu ja saavutettu, mutta entäs sitten?? Sitten siirrytään haluamaan jotain muuta ja taas jotain muuta jne. Sitten kun on KAIKKI mitä on halunnut, sitten ollaan pisteessä; mitäs hittoo minä nyt teen? Katsos kun toiset valinnat sulkee pois toisia, koko maailma ei pysy avoimena koko ikää. Jos haluat matkustella ja huomaat 40v että haluat myös lapsia niin hups -se ei ole mahdollista enää. Tai jos olet jo teini-iästä asti haaveillut äitiydestä ja talosta maalla ja kaiken saat siinä 28v niin sitten et voi ihan lähiaikoina alkaa haaveilemaan rantabaareissa kiertelystä ja yksin olemisesta. Se että olet johonkin asiaan tyytyväinen kun sen olet saavuttanut ja jopa onnellinen tilanteeseesi, ei tarkoita sitä, että se tunne kantaa hautaan asti.

Hyppää oravanpyörästä ja muuta maailmaa.

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 15:19"]

Samat oli ajatukset joskus. Sitten koin valaistuksen yksi yö - jos on käytettävissä vain yksi elämä, niin miksi tuhlata se siihen, että on koko ajan paska olla. Panin ranttaliksi ja nyt olen onnellinen ja oikein tyytyväinen elämääni.

[/quote]

Ihan uteliaisuudesta, mitä teit kun laitoit kaiken ranttaliksi?

ap

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 15:34"]

[quote author="Vierailija" time="28.09.2015 klo 15:11"]

Selvästi se, että on lyöty jo varsin nuorena lukkoon monia loppuuelämää koskevia valintoja, aiheuttaa monelle ahdistusta. Ymmärrän tämän ihan hyvin. Itsekään en haluaisi 35-vuotiaana olla tilanteessa, jossa seuraavan 20 vuoden suunnitelmat ovat jo selvillä. Jos elämä on itselle hyvää, siihen ei liity ajatusta siitä, että tätäkö se loppuelämä nyt on. Vai kuinka usein kuulette jonkin voivottelevan, että hän on jumissa elämässä, jossa on paljon vaihtelua ja valinnanvapautta?

[/quote]

Minä en tiedä miten nuorena omat valintani tein. Naimisiin menin 27 vuotiaana, esikoisen sain 31 vuotiaana. Kuopus syntyi kun olin 36. Tein tietoisen valinnan lapsista, perhe-elämästä. Tiesin mitä tuleman pitää, se ei ollut yllätys. Halusin sitä. Mutta se ei silti kumoa sitä, että kun valinnat (ne mieluisatkin) on tehty ja niitä eletään, etteikö tulisi jonkinlaista kriisiä asiasta. Aika pitkälti elämä menee tähän ikään asti suurien valintojen äärellä. Naimisiin, koulut, ammatinvalinta, perhettä vai ei, missä asutaan...? Sen jälkeen voi tulla mitäs sitten-tunne. Mulle ainakin tuli.

ap

[/quote]Oletat, että kaikki tehdyt valinnat sulkevat yhtä paljon ovia. Näinhän ei suinkaan ole. Olen nyt kolmikymppinen, ja minulla on enemmän vapautta ja valinnanmahdollisuuksia kuin koskaan aikaisemmin. Se ei ole sattumaa vaan aikaisempien elämänvalintojeni tulosta. Jos olisin hankkinut lapsia ja remonttikuntoisen omakotitalon, joutuisin varmasti itsekin tuskailemaan kadotettua vapauttani.

Meille tuli jossain vaiheessa "liian asettunut" olo, kumpikin irtisanoi työpaikan, myytiin asunto ja muutettiin ulkomaille. Meillä oli siinä vaiheessa jo kaksi lasta eli pystyy niitä elämän isoja muutoksia tekemään vähän myöhemminkin. :)

Ennen kyllä tuli, useinkin. Silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja elin sellaisessa yltäkylläisyyden kuplassa. No, sitten muutama läheinen sairastui vakasti ja itse jouduin irtisanotuksi. Kummasti nämä pikku vastoinkäymiset ovat antaneet vähän perspektiiviä. Nyt olisin onnellinen, jos loppuelämäni olisi tasapaksua arkea.

Tuttu tunne! Ja ikä mulla vähän yli kuukauden päästä 20 :/

Eipä ole viime aikoina tullut. Saan tehdä työtä, joka on kutsumus ja samalla opiskelen lisää. Lapset alkavat olla jo niin isoja etteivät kaipaa koko ajan välitöntä hoivaa ja lasten isä jakaa hoitovastuuta kanssani, vaikka olemme eronneet. Maailma on melko lailla auki ja kaikkea ihanaa tapahtuu koko ajan, samoin myös tavallista arkea. Lapsia en kuskaa harrastuksiin, menevät itse, kotitöistä hoidan välttämättömät, en koe niistä stressaamista tarpeelliseksi.

Joo, o. Itse 60v ja eronnut sinkku. Lapsi jo 40v. Vanhemmat, isä 89, äiti 83. Vapaa, mutta ainoana lapsena kahlittu hoitamaan vanhempia.

Niin, tässäkö tämä oli.?

Täh, mikset muka voi tehdä mitä haluat? Me pantiin omakotitalo vuokralle ja muutettiin ulkomaille töihin pariksi vuodeksi. Lapsia on kolme. Oppivat vieraan kielen kaupan päälle. Reppureissattiin lasten (ja koiran) kanssa pikkubudjetilla muutamia reissuja saman tien kerran maailmalla oltiin. Ei se vaadi kuin rohkeutta lähteä toteuttamaan unelmiaan.

Sama koskee kyllä heitäkin joilla ei ole lapsia. Kuulee kysyttävän, mihin maahan muuttaisit jos voisit? Aika harvalla on kyse siitä ettei oikeasti voisi. Pitää vaan tehdä jotain eikä aina haaveilla - tai sitten todeta että onkin ihan tyytyväinen siihen arkiseen elämäänsä Suomessa.

Mulla muuten oli vähän tuollainen tässäkö tää oli -tunne ennenkuin saimme ensimmäisen lapsen. Että töihin matkustelurahaa tienaamaan, kaupan kautta kotiin ja eläkettä osotellessa. Lisääntymisen jälkeen en ole ehtinyt miettiä mokomia.

Kirjoitin tuonne johonkin toiseenkin ketjuun, että tuntuu siltä, että aika moni on saanut ja saavuttanut jo tosi paljon nuorena, ja nyt elämä on ns. "valmis", ja alkaa tylsistyttää. Tosi monella oli jo parikymppisenä hirveä kiire saada ne "oikeat" asiat "oikeassa" järjestyksessä, ja sitten kun ne on saatu, tulee joku tyhjyys, että mitäs nyt. Ei ehkä muisteta aina pysähtyä miettimään, mitä itse oikeasti haluaa, vaan moni menee niiden normien mukaan. En sano että tässä olis mitään väärää, mutta elämä tuntuu monelle olevan joku ihme suoritus. Äkkiä ura, lapset, hieno talo ja edustava mies ja HUH, nyt ne on saatu, mitäs sitten tapahtuu? Vaikea kuvitella, että itselle kävisi noin. On niin paljon saavutettavaa ja unelmoitavaa vielä, vaikka oon jo 40. Vastoinkäymisiä toki on, mutta kaikilla muillakin niitä on. Asenne ja miten elämään suhtautuu tuntuu vaikuttavan aika paljon. 

Mielestäni on hyvä, ap, että uskalsit ottaa pohdintaan varsin perustavan kysymyksen elämän sisällöstä ja merkityksestä.

Itse ajattelen, että ihminen aika ajoin joutuu enemmän pohtimaan ns elämän syviä kysymyksiä. Joskus ne aktivoituvat vaikka elämänkriisin tai menetyksen yhteydessä, joskus taas juuri silloin kun elämä on muuten hyvin, koska silloin on ikään kuin varaa mennä myös arkista elämänrytmiä pidemmälle.

Kysymys elämäntarkoituksesta koskettaa kaikkia sukupolvia, kaikkia kulttuureita, uskontoja ja yhteiskuntia. Itse ajattelen, että kysyminen on tärkeämpää kuin vastaus, jota ei tyhjentävästi voikaan saada. Pinnalliset kliseemäiset lauseet elämän tarkoituksesta eivät koskaan tee oikeutta elämän monimuotoisuudelle ja arvokkuudelle.

Kun uskaltaa kysellä itseltään asioita juurta jaksaen, on ehkä myös valmiimpi ymmärtämään juurikin sitä, miten monenlaista elämä on, ei ehkä niin helposti anna toisillekaan valmiita vastauksia ja neuvoja. 

Aika monille yksi elämän oivalluksista on se, että eletään jollain lailla muitakin kuin itseä hyödyttäen. Moni löytää vapaaehtoistyöstä ja toisten auttamisesta jotain sellaista ulottuvuutta, jota ei saavuta, jos etsii vain omaa etuaan.  Jos sinulla itselläsi juuri nyt on oma elämä kunnossa, kuten kuvailit, riittäisikö ajastasi ja voimistasi jonkin verran toisten tukemiseen? Mahdollisuuksia on vaikka kuinka: olla jonkun nuoren tukihenkilönä, vanhukselle ystävänä, tehdä juttuja ympäristön hyväksi tai vetää jotain ryhmää/kerhoa.  Kotipaikkakunnallasi on monenlaisia yhdistyksiä, toimijoita, joiden kautta voi tehdä hyvää, silloin kun itsellä on siihen resursseja. 

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin tuonne johonkin toiseenkin ketjuun, että tuntuu siltä, että aika moni on saanut ja saavuttanut jo tosi paljon nuorena, ja nyt elämä on ns. "valmis", ja alkaa tylsistyttää. Tosi monella oli jo parikymppisenä hirveä kiire saada ne "oikeat" asiat "oikeassa" järjestyksessä, ja sitten kun ne on saatu, tulee joku tyhjyys, että mitäs nyt. Ei ehkä muisteta aina pysähtyä miettimään, mitä itse oikeasti haluaa, vaan moni menee niiden normien mukaan. En sano että tässä olis mitään väärää, mutta elämä tuntuu monelle olevan joku ihme suoritus. Äkkiä ura, lapset, hieno talo ja edustava mies ja HUH, nyt ne on saatu, mitäs sitten tapahtuu? Vaikea kuvitella, että itselle kävisi noin. On niin paljon saavutettavaa ja unelmoitavaa vielä, vaikka oon jo 40. Vastoinkäymisiä toki on, mutta kaikilla muillakin niitä on. Asenne ja miten elämään suhtautuu tuntuu vaikuttavan aika paljon. 

Minä olen kohta 40 eikä ole mitään noista mainitsemistasi, silti on sama tunne kuin aloittajalla. En haluaisikaan noita asioita vaan haluaisin olla multimiljonääri eli vapaa tekemään mitä milloinkin huvittaa.

Oletteko sitten odottaneet elämältä jotain erityisen hohdokasta ja loisteliasta, mikä aiheuttaa pettymyksen tunteen?

Mulla on se onni, että oon pienestä asti ollut pessimisti. En ikinä uskonut, että mulla tulisi olemaan esim. työtä tai perhettä. Yllättäin vain tähän mennessä elämä on ollut paljon parempaa kuin olisi nuorena kuvitellut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin tuonne johonkin toiseenkin ketjuun, että tuntuu siltä, että aika moni on saanut ja saavuttanut jo tosi paljon nuorena, ja nyt elämä on ns. "valmis", ja alkaa tylsistyttää. Tosi monella oli jo parikymppisenä hirveä kiire saada ne "oikeat" asiat "oikeassa" järjestyksessä, ja sitten kun ne on saatu, tulee joku tyhjyys, että mitäs nyt. Ei ehkä muisteta aina pysähtyä miettimään, mitä itse oikeasti haluaa, vaan moni menee niiden normien mukaan. En sano että tässä olis mitään väärää, mutta elämä tuntuu monelle olevan joku ihme suoritus. Äkkiä ura, lapset, hieno talo ja edustava mies ja HUH, nyt ne on saatu, mitäs sitten tapahtuu? Vaikea kuvitella, että itselle kävisi noin. On niin paljon saavutettavaa ja unelmoitavaa vielä, vaikka oon jo 40. Vastoinkäymisiä toki on, mutta kaikilla muillakin niitä on. Asenne ja miten elämään suhtautuu tuntuu vaikuttavan aika paljon. 

Minä olen kohta 40 eikä ole mitään noista mainitsemistasi, silti on sama tunne kuin aloittajalla. En haluaisikaan noita asioita vaan haluaisin olla multimiljonääri eli vapaa tekemään mitä milloinkin huvittaa.

No juuri siksi kirjoitinkin että monella se onkin asenteesta kiinni. Ei mullakaan oo noita asioita (no mies on ja ura alussa) mutta esim lapsia en haluakaan, joskus jonkun kivan talon, siihen asti teen muita juttuja. pelkkä haahuilu ja haaveilu ei kuitenkaan riitä, täytyy jotain tehdäkin. niin ja ehkä tietty myös se, että olen ihan tyytyväinen hiukan vähempäänkin. Jos vain multimiljonääriys tekis onnelliseksi, ois aika kurja elämä.