Mitä lapsistanne on tullut ja millä metodilla?

En osaa vastata... Olen 28-vuotias ja mulla on elämä mennyt aika kehnosti. Ei ollut mitenkään hirveä lapsuus enkä syytä vanhempiani - ehkä korkeintaan geenejä. Olet varmasti parhaasi yrittänyt, voimia!

Ihan tyhmää tuollainen itsesyyttely on. Siihen kuinka ihmisille käy elämässä vaikuttavat myös monet muut vaikutteet kuin vanhemmilta saadut (näin käy sitä useammin, mitä vanhemmaksi jälkikasvu varttuu), paljon on ihan sisäsyntyistä ja iso osa myös ihan puhdasta sattumaa.

Jos et kerran keksi, miten olisit jollain merkittävällä tavalla laiminlyönyt pojan kasvatuksen, niin hyvin epätodennäköistä se on, että sinun toiminnallasi ja pojan tuolla elämänkululla olisi joku yhteys.

Jos lapsellani olisi joku sairaus (mielenterveydellinen tai muu), niin ei ensimmäinen ajatus kyllä olisi, että miten minä olen sen aiheuttanut. Sairaus on sairaus, ja sellaista sattuu.

Kyllä se on ihmisen omasta luonteesta ja myös geeneistä kyse, ei kasvatuksella voi kaikkea korjata.

Kenellä tahansa menestyjälläkin voi elämä mennä väärälle raiteelle, ja sieltä voi päästä takaisin, alkoholismi on geeneissä ja sen vastustaminen voi olla vaikeaa, mutta ihmisiä raitistuu joka päivä. Masennus voi aiheuttaa alkoholin liikakäyttöä, ja alkoholi aiheuttaa masennusta. Alkoholihan vaikuttaa aivosoluihin, ja masennus on aivojen kemiallinen häiriötila.

Minun 21v. esikoiseni on pärjännyt hyvin, on fiksu, itsenäinen ja kunnianhimoinen, mutta en ota siitä itselleni juurikaan osaa tai arpaa, olen laiska äiti, en ole lapsia koskaan leikittänyt, enkä kuskannut muskariin ja vauvauintiin, en ole vaatinut erikoisesti mitään, mutta koulu on pitänyt hoitaa, ja se on tyttärelle ollut aina helppoa. Olen jotenkin itsekin olettanut että tytär saa kokeista hyviä numeroita, sain itsekin melko helpolla, en panostanut kuitenkaan niin paljon että olisin peruskoulussa ollut luokan paras kun kerran helppolla sai aina vähintään kasin. Myös tytär itse on sanonut että on aina olettanut että saa kokeista ysejä ja kymppejä. 

Ap, oletko tietoinen, että alkoholismin takaa löytyy erittäin usein jotain mielenterveysongelmia? Monet alkoholistit ovat alkaneet "lääkitä" itseään alkoholilla, eli väärällä ja vielä vahingollisemmalla lääkkeellä. Sama juttu on usein narkkareilla.

Onko lapsesi koskaan saanut sille puolelle apua? Monia mt-ongelmia ei edes lähipiiri tunnista, koska ne usein pyritään salaamaan lähipiiriltä.

Olen 24-vuotias, naimisissa, vakitöissä ja reilu puolivuotiaan lapsen äiti. Siskoni on 20, syömishäiriöinen narkomaani joka on yrittänyt muutaman kerran itsemurhaa. Meillä on samat vanhemmat ja ainakin minun muistikuvieni mukaan koko lapsuus oli perusonnellinen ja minun silmissäni vanhemani kohtelivat meitä mahdollisimman tasa-arvoisesti.

Varsinkin äitini soimaa paljon itseään, miten hän oli kasvattajana huono ja siskoni peri huonot geenit ja kaikki voisi olla toisin jos hän olisi tehnyt asioita X, Y ja Z (tai jättänyt tekemättä tai tehnyt eri järjestyksessä tai sanonut näin tai jättänyt sanomatta noin...). Äidin osa on siitä epäkiitollinen, että jollei lähipiiri rivien välistä tai suoraan syyllistä, niin äiti syyllistää itseään. En usko että olisit voinut toimia mitenkään toisin nyt jo aikuisen poikasi kanssa. Voimia sinulle!

Minusta tuntuu, että isät paljon harvemmin kokevat tuon tyyppisiä syyllisyyden tunteita.

Toistaiseksi parikymppisellä tyttärelläni menee hyvin. Hän opiskelee yliopistossa ja harrastaa taiteita. Olen kyllä hiukan huolissani, sillä hänen lapsuudessaan sattui todella ikäviä asioita, joille en mitään kyllä voinut. Hänellä on taipumusta ahdistukseen ja toisaalta jonkinmoiseen maanisuuteen. Hän on älykäs ja ihana tyttö, mutta toivon totisesti, ettei hirveitä kolhuja tule. En tiedä, kestäisikö hänen psyykensä. Näin on, vaikka hän on hyvin hoidettu, toivottu ja rakastettu lapsi. 

Ap älä syyllistä itseäsi! Kaikkeen ei voi vaikuttaa vaikka rakastaisi tai kasvattaisi kuinka...

Olen siinä suhteessa onnellinen että 3 lasta on jo aikuisia, töissä ja vahvasti kiinni omassa elämässä. Esimerkin voimalla ja välittämällä on  kasvatettu, ei mulla mitään muita keinoja ole ollut. Ovat jo teininä olleet vahvatahtoisia ja tienneet mitä haluavat, jokainen on hankkinut itselleen töitä 15v:nä ja sillä tiellä ovat yhä - välillä toki opiskelleet kuka missäkin.

Suurin suruni on yhden lapsen paniikkihäiriö jonka alkuperästä ja syystä ei ole tietoa (alkanut vasta kun oli jo 18v), antaisin mitä tahansa kun saisin vahvistettua ja tuettua häntä tarpeeksi. Lääkkeet toki auttaa mutta vielä on asioita joihin nekään ei tehoa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 19:32"]Olen 24-vuotias, naimisissa, vakitöissä ja reilu puolivuotiaan lapsen äiti. Siskoni on 20, syömishäiriöinen narkomaani joka on yrittänyt muutaman kerran itsemurhaa. Meillä on samat vanhemmat ja ainakin minun muistikuvieni mukaan koko lapsuus oli perusonnellinen ja minun silmissäni vanhemani kohtelivat meitä mahdollisimman tasa-arvoisesti.

Varsinkin äitini soimaa paljon itseään, miten hän oli kasvattajana huono ja siskoni peri huonot geenit ja kaikki voisi olla toisin jos hän olisi tehnyt asioita X, Y ja Z (tai jättänyt tekemättä tai tehnyt eri järjestyksessä tai sanonut näin tai jättänyt sanomatta noin...). Äidin osa on siitä epäkiitollinen, että jollei lähipiiri rivien välistä tai suoraan syyllistä, niin äiti syyllistää itseään. En usko että olisit voinut toimia mitenkään toisin nyt jo aikuisen poikasi kanssa. Voimia sinulle!
[/quote]

Tämä on yleinen harhaluulo että saman perheen lapsia kohdeltaisiin samalla tavalla

Olen sairastanut masennusta aika ajoin koko aikuisikäni ja osa syystä on kasvatuksessani. En kuitenkaan syytä äitiäni, koska se ei ole hänen vikansa. Suvussamme on kulkenut sukupolvien ajan häpellä kasvatus sekä sen iskostaminen lapsiin ettei "susta ole kuitenkaan mihinkään". Tiedän ettei äitini olisi halunnut saada minua ajattelemaan että olen kaikkia muita ihmisiä huonompi, mutta niin silti kävi. 

Omat lapseni ovat nyt alle kouluikäisiä ja pelkään tosissani, mitä haitallisia käytösmalleja siirrän heille tiedostamattani.