Lue keskustelun säännöt.
Miten pystytte jättämään lapsen itkemään päiväkotiin??
21.09.2015 |
Meidän 3-vuotias aloitti elokuussa päiväkodin ja lapsen sinne jättäminen on ihan hirveää. Lapsi itkee lohduttomasti ja takertuu kaulaani, ja mun täytyy yrittää pitää itseni kasassa siihen asti että pääsen nurkan taakse nielemään omia kyyneleitäni. Hoitajien mukaan päivät on yleensä menneet ihan hyvin, mutta kotona ollessa lapsi usein miettii, millon on seuraava hoitopäivä ja toistelee, ettei halua mennä hoitoon vaan olla kotona. Ja mulla on koko ajan vähän kurja olo, kun tuntuu siltä, että olisi pitänyt keksiä joku muu ratkaisu kuin toi päiväkoti. Vaikka pk on siis ihan ok paikka ja hoitajat vaikuttaa mukavilta.
Olemme miehen kanssa saaneet järjestettyä työvuorot niin, että lapsi on vain 3 päivää viikossa hoidossa ja niistäkin osa lyhyitä päiviä, mutta välillä tuntuu, että sopeutumisen kannalta on melkein huonompi juttu se että hoitoa on harvemmin.
Kauankohan nämä aamuitkut kestää? Miten sen voi kestää, kun täytyy jatkuvasti jättää itkevä lapsi hoitoon?? Mietin jatkuvasti, miten voisimme järjestää arjen jotenkin niin, ettei lapsi saisi olla kaikki päivät kotona ja käydä vain kerhossa pari kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan.
Kommentit (68)
Joo, pahempaa on se tekourheus...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 13:43"]
Ja tosta itkusta, lapsen itku on ihan aitoa, ei teatteria (sen tunnistan kyllä). Usein lapsi koittaa pidätellä itkua, mikä tuntuu musta tietysti vielä pahemmalta, kun pieni yrittää olla urheana vaikka on kurja olo.
ap
[/quote]
Sille lapselle tulee elinikäiset traumat joista ei pääse koskaan eroon. Mulle kävi niin kun väkisin vietiin tarhaan :( en vieläkään luota ihmisiin, ja pelkään jatkuvasti hylkäämistä. Olen henkisesti riippuvainen miehestäni, ja itken hädissäni jos uhkaa edes jättää minut päiväksi yksin. Huoh ja olen jo 32, muka normaali työssäkäyvä aikuinen, kuotenkin aivan hajalla.
Ap, olet saanut monenlaisia viestejä. Itse olen sitä mieltä, että jos tilanne tuntuu todella, todella pahalta niin voisitko miettiä vaihtoehtoja? Voisitko jäädä kotiin vaikka puoleksi vuodeksi? Ryhtyisitkö perhepäivöhoitajaksi joksikin aikaa? Joskus päiväkodin aloittamisen siirtäminen on kaikille osapuolille helpompaa. Muutama kuukausi lisää ikää voi auttaa lasta sopeutumaan hoitoon. Jokainen osaa itse parhaiten arvioida omaa tilannettaan. Tarkoitan tällä viestillä siis kannustaa ajattelemaan luovasti. Ei aina ole pakko viedä päiväkotiin jos ei halua. On olemassa vaihtoehtoja. Esim. hoitorinki tai hoitaja kotiin, perhepäivähoito-muoto. Lapset on todella erilaisia siinä, miten tottuvat hoitoon, ja siinä, minkälaisen jäljen väkisin hoitoonsa vieminen jättää. Toiset sopeutuvat, toiset alistuvat ja masentuvat. Päiväkodeissa on isoja eroja. Toisissa päiväkodeissa lapsen reipastaminen on tärkeä tavoite, toisissa päiväkodeissa lapsen herkille tunteille on enemmän tilaa. Se riippuu pitkälti henkilökunnasta ja siitä, miten väsyneitä ja vähin resurssein joutuvat työskentelemään. Mieti, mitä kadut eniten kun istut keinutuolissa mummu-ikäisenä. Kuuntele lastasi, kuuntele itseäsi, pohdi luovasti. Tsemppiä! Ja voit varmasti sanoittaa tunteitasi lapsellesi. Jos itse olet aivan rikki niin voit kertoa lapsellesi, ettei tämä ole sinulle helppoa, mutta äidin on pakko mennä töihin. Ei sun tarvitse esittää lapsellesi sellaista mitä et todellisuudessa tunne. Kerro hänelle, että hyvästelet lapsen päiväkodissa pikaisesti, koska pidemmät hyvästit vaikeuttaisivat tilannetta. Lapset on tosi fiksuja ja ymmärtävät tunnetiloja loistavasti. Mutta surusi voit näyttää kyllä, eri tilanteessa tosin.
Eräs äiti kertoi lapsestaan joka jäi itkun kanssa päiväkotiin ja miten pahalta se hänestä tuntui. Mutta vielä pahemmalta tuntui se, kun lapsi lähti sieltä itkun kanssa takaisin kotiin. Eli tsemppiä ap, toivotaan että ajan kanssa helpottaa.
Meillä samaa, laosi ei edes lopeta itkua missään vaiheessa. Nukahtaa välillä itkun lomassa lattioille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää viekö lapsianne noihin kamaliin laitoksiin jos yhtään rakastatte lapsianne. Nykyajan masennukset, syömishäiriöt, uni- ja itsetunto-ongelmat erityisesti nuorilla on seurausta tuosta varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksesta!
Miettikääpä joku teidän mielestänne normaali aikuinen, joka ei koskaan ole syönyt mitään mielenterveyslääkkeitä, eikö olekin niin että juuri tämä ihminen on saanut olla kotihoidossa esikouluun asti? Miettikääpä sitten joku ihminen kenen elämä on mennyt huonommin, lähes poikkeuksetta ne ovat näitä tarhaan jo vauvana heitettyjä raukkoja. Jos pieni ihminen ei puhu tai kävele, niin ei sitä voi jättää vieraiden armoille!
Olen ymmärtänyt tämän syy-seuraus suhteen ja päässyt sitä kautta käsittelemään omia traumoja.
Rakastakaa lapsianne ja hoitokaa niitä kotona, viekää mummolaan, mutta älkää hylätkö sinne täiden ja kohimatojen ja muiden hylättyjen lapsien sekaan! Mikään raha ei korvaa menetettyä lapsuutta.
Minua ei ainakaan auta se että vanhemmat on aikuisiällä yrittäneet paikata lapsuudentraumojani rahalla! Olin juuri tuollainen hylätty lapsi joka itki lohduttomasti, eikä pystynyt syömään tai toimimaan mitenkään normaalisti päiväkodissa. Kärsin siellä kuusi vuotta, sitten jouduin kouluun ja kärsin lisää. Nykyään kärsin joka hetki, kun en saa olla turvallisten kotiseinien sisällä :(
Heh, juuri tämän takia meidän tyttö menikin jo 11 kk ikäisenä tarhaan. Mitään ongelmia ei ole ollut. Nyt tyttö 3 v, ja jää ilomielin tarhaan! Viikonlopun jälkeen jo kyselee, milloin näkee kavereita. En itse jättäisi päiväkodin aloittamista noin myöhälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa äitiäni riipaisi sydämmestä kun jo toisena tai kolmantena hoitopäivänä juoksin iloisesti tarhatädin syliin suoraan ovelta. Että ei se kuulemma ole helppoa toisinkaanpäin :D Olin tuolloin puolitoistavuotias.
Hrelposti, Sen jälkeen kun ikkunasta seurasin, että poika lopetti itkemisen heti kun suljin oven ja lähti kavereiden kanssa leikkimään. Tän oli kyllä tarhan henkilökunta kertonut jo aiemmin, että poika itkee vaan niin kauan kun minä "itken" sen kanssa eteisessä. Monella lapsella sama, ettäparkuvat vanhempien paikalla ollessa, mutta tyyntyvät heti heidän lähdettyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse itkin jokaikinen aamu päiväkotiin vietäessä ja sieltä haettaessa. Eskari-ikään saakka. Omalla kohdallani se ei ollut mitään teatteria vaan päiväkotiin oli kurja jäädä. En pitänyt hoitajista ja varsinaisia kavereita minulla ei tarhassa ollut. Pikkusiskoni oli myös samassa päiväkodissa, mutta emme saaneet leikkiä yhdessä, että tutustuisimme muihin lapsiin (ajatuksena hyvä, toteutuksena ei, koska olin uhan hirveän ujo ja arka lapsi.) Eskarissa tilanne muuttui, koska ryhmään tuli uusi tyttö ja meistä tuli kaverit. Ja eskariopettajastammekin pidin. Olimme siskoni kanssa juurikin pari päivää viikossa hoidossa ja myöhemmin olen ajatellut, että ehkä jokapäiväinen hoito olisi ollut minulle parempi ratkaisu tai pienempi ryhmäkoko, uskon, että olisin viihtynyt perhepäivähoitajalla paremmin. Jokatapauksessa, ei se itkeminen niin vaarallista ollut, ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö minustalin kehittyi, vaikka päiväkodista en pitänytkään.
- vm. -95
Kamalaa luettavaa, oikein ammattikasvattajia myöten lapsen itkuun suhtaudutaan teatterina, aikuisen pompottamisena ja tadaa, ylläri - itkusta syytetään äitiä. Tavoitteena alistaa lapsi niin ettei näytä negatiivisia tunteitaan. Ah, suomalainen kulttuuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 13:25"]Se on lapsen " teatteria" joka loppuu kun äiti poistuu näkyvistä. Olen ollut tarhassa töissä ja samoin on omat lapset toimineet :)
[/quote]
Juuri näin tuon osaa reilusti alle 3 vuotias ja kun tullaan hakemaan, niin ei millään tahtoisi pois js jos ensimmäisten jokossa haetaan niin itkuksi pistetään siinäkin vaiheessas.
Kyllä löytyy kaikenlaisia lapsia -ja vanhempia. Itse vein lapseni hoitoon 3pv/viikko 6 h kerrallaan jo 1v 3kk. Tänäkin päivänä tunnen itseni hiukan hölmistyneeksi kun jotkut lapset roikkuvat vanhemman puntissa itkien ja oma pilttini juoksee leikkimään huutaen mennessään heippaa.. Lapseni on kyllä sosiaalinen ja tietää että pidän tarhaa hyvänä paikkana jossa on kivoja ihmisiä ja hauskaa tekemistä mutta että jäisin lapseni kanssa hymistelemään? Ei ole ikinä itkenyt tai tarrannut kiinni. Tarhan aloitus osui kohtaan jossa vierastelu oli loppunut eikä lapsi koskaan tottunut nyhjäämään koko aikaa äitinsä helmoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.09.2015 klo 07:42"]
Älkää viekö lapsianne noihin kamaliin laitoksiin jos yhtään rakastatte lapsianne. Nykyajan masennukset, syömishäiriöt, uni- ja itsetunto-ongelmat erityisesti nuorilla on seurausta tuosta varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksesta!
Miettikääpä joku teidän mielestänne normaali aikuinen, joka ei koskaan ole syönyt mitään mielenterveyslääkkeitä, eikö olekin niin että juuri tämä ihminen on saanut olla kotihoidossa esikouluun asti? Miettikääpä sitten joku ihminen kenen elämä on mennyt huonommin, lähes poikkeuksetta ne ovat näitä tarhaan jo vauvana heitettyjä raukkoja. Jos pieni ihminen ei puhu tai kävele, niin ei sitä voi jättää vieraiden armoille!
Olen ymmärtänyt tämän syy-seuraus suhteen ja päässyt sitä kautta käsittelemään omia traumoja.
Rakastakaa lapsianne ja hoitokaa niitä kotona, viekää mummolaan, mutta älkää hylätkö sinne täiden ja kohimatojen ja muiden hylättyjen lapsien sekaan! Mikään raha ei korvaa menetettyä lapsuutta.
Minua ei ainakaan auta se että vanhemmat on aikuisiällä yrittäneet paikata lapsuudentraumojani rahalla! Olin juuri tuollainen hylätty lapsi joka itki lohduttomasti, eikä pystynyt syömään tai toimimaan mitenkään normaalisti päiväkodissa. Kärsin siellä kuusi vuotta, sitten jouduin kouluun ja kärsin lisää. Nykyään kärsin joka hetki, kun en saa olla turvallisten kotiseinien sisällä :(
[/quote]
Omille lapsilleni, 3, tarha oli ehdottomastri hyvä vaihtoehto. Kaikki sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita. Kaverit tärkeitä. Viikonlopun jälkeen oikein odottivat kavereiden tapaamista. Kaikilla meni peruskoulu ja teini-ikä hyvin. Korkeakoulututkinnot takana ja töissä jokainen. Osa tarha aikaisista kavereista edelleen läheisinä ystävinä ( ja yllätys yllätys, hekin kaikki elämässään onnistuneita, mitattiin millä mittareilla tahansa. Vaikka eihän sitä toki tiedä, vaikka ne kuvaamasi tarhatraumat pilaavat keski-iän ja elämän ehtoopuolen, kun ovat vasta kolmen- ja neljänkympin välissä :)
Sanoisin, että tuo kuvauksesija nuo oletuksesi eivät ole yleispäteviä. Minun ja monien muiden lapsille tarha oli erittäin hyvä vaihtoehto.
Nähtyäni myös niitä lapsia, joita äidit hoitivat kouluikään asti kotona (näitä on sekä minun, että vaimoni suvussa), niin pakko todeta, että nämä lapset olivat vaikeuksissa koulutien alettua. Huolestuttavan moni heistä on nyt 30 täytettyään syrjäytyneitä, peräkammaripoikia ja tyttöjä, tai vielä pahemmissa vaikeuksissa. Yleinen diagnoosi kuuluu olevan sosiaalisten tilanteiden pelko. Toinen alkoholismi ja huumeet. Mutta ei tämä toki kaikkiin kotona hoidettuihin päde. Osa sopeutuu porukkaan alakoulussa ja menestyy elämässään siinä kun l"laitostuneet" tarhakonkarit.
Tänä päivänä elämä vaatii henkistä joustavuutta, jatkuvasti uusiin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista ja heidän kanssaan työskentelyä. Tähän oppii jo pienestä tarhassa. Vaikeamman tien kautta vasta ala-asteella tällaiseen ympäriströön joutuessaan.
Sanoisin, että lapsen menestys tai vaikeudet korreloivat enemmän sen kanssa, että minkälainen koti heillä on, kuin sen kanssa, että ovatko he tarha vai kotihoidossa ensimmäiset vuotensa.
Olen siis jyrkästim eri mieltä esittämistäsi näkökulmista. Oma mielipiteeni on, että useimmille lapsille tarha on parempi vaihtoehto kuin kotihoito kun mietitään nyky-yhteiskunna vaateita ihmisille.
Meillä kohta 3-vuotias on ollut päiväkodissa 1-vuotiaasta lähtien ja taas syksyllä kesäloman jälkeen oli itkut kun piti jäädä päiväkotiin. Välillä on ollut pitkiä hyviä kausia mutta lapsi reagoi todella voimakkaasti jos paikalla on vieras aikuinen. Jos joku omista hoitajista on pois ja tilalla vieras sijainen niin lapsen saa raahata väkisin huoneeseen. Itku on ikävää kuunneltavaa mutta onneksi lapsi tosiaan yleensä lopettaa sen heti kun poistuin paikalta. Lapsi ei todellakaan näyttele vaan jo kotona puhuu ettei halua mennä. Nyt itku on vaihtunut alistuneeseen olemukseen ja unirätin halailuun ja se on minusta vielä paljon pahempaa. Lapsi ymmärtää että tänne on nyt jäätävä ja alistuu siihen surullisena. Ei todellakaan halua päivän päätteeksi jäädä yhtään ylimääräistä päiväkotiin vaan juoksee aina äidin syliin.
[quote author="Vierailija" time="22.09.2015 klo 10:59"]
[quote author="Vierailija" time="22.09.2015 klo 07:42"]
Älkää viekö lapsianne noihin kamaliin laitoksiin jos yhtään rakastatte lapsianne. Nykyajan masennukset, syömishäiriöt, uni- ja itsetunto-ongelmat erityisesti nuorilla on seurausta tuosta varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksesta!
Miettikääpä joku teidän mielestänne normaali aikuinen, joka ei koskaan ole syönyt mitään mielenterveyslääkkeitä, eikö olekin niin että juuri tämä ihminen on saanut olla kotihoidossa esikouluun asti? Miettikääpä sitten joku ihminen kenen elämä on mennyt huonommin, lähes poikkeuksetta ne ovat näitä tarhaan jo vauvana heitettyjä raukkoja. Jos pieni ihminen ei puhu tai kävele, niin ei sitä voi jättää vieraiden armoille!
Olen ymmärtänyt tämän syy-seuraus suhteen ja päässyt sitä kautta käsittelemään omia traumoja.
Rakastakaa lapsianne ja hoitokaa niitä kotona, viekää mummolaan, mutta älkää hylätkö sinne täiden ja kohimatojen ja muiden hylättyjen lapsien sekaan! Mikään raha ei korvaa menetettyä lapsuutta.
Minua ei ainakaan auta se että vanhemmat on aikuisiällä yrittäneet paikata lapsuudentraumojani rahalla! Olin juuri tuollainen hylätty lapsi joka itki lohduttomasti, eikä pystynyt syömään tai toimimaan mitenkään normaalisti päiväkodissa. Kärsin siellä kuusi vuotta, sitten jouduin kouluun ja kärsin lisää. Nykyään kärsin joka hetki, kun en saa olla turvallisten kotiseinien sisällä :(
[/quote]
Omille lapsilleni, 3, tarha oli ehdottomastri hyvä vaihtoehto. Kaikki sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita. Kaverit tärkeitä. Viikonlopun jälkeen oikein odottivat kavereiden tapaamista. Kaikilla meni peruskoulu ja teini-ikä hyvin. Korkeakoulututkinnot takana ja töissä jokainen. Osa tarha aikaisista kavereista edelleen läheisinä ystävinä ( ja yllätys yllätys, hekin kaikki elämässään onnistuneita, mitattiin millä mittareilla tahansa. Vaikka eihän sitä toki tiedä, vaikka ne kuvaamasi tarhatraumat pilaavat keski-iän ja elämän ehtoopuolen, kun ovat vasta kolmen- ja neljänkympin välissä :)
Sanoisin, että tuo kuvauksesija nuo oletuksesi eivät ole yleispäteviä. Minun ja monien muiden lapsille tarha oli erittäin hyvä vaihtoehto.
Nähtyäni myös niitä lapsia, joita äidit hoitivat kouluikään asti kotona (näitä on sekä minun, että vaimoni suvussa), niin pakko todeta, että nämä lapset olivat vaikeuksissa koulutien alettua. Huolestuttavan moni heistä on nyt 30 täytettyään syrjäytyneitä, peräkammaripoikia ja tyttöjä, tai vielä pahemmissa vaikeuksissa. Yleinen diagnoosi kuuluu olevan sosiaalisten tilanteiden pelko. Toinen alkoholismi ja huumeet. Mutta ei tämä toki kaikkiin kotona hoidettuihin päde. Osa sopeutuu porukkaan alakoulussa ja menestyy elämässään siinä kun l"laitostuneet" tarhakonkarit.
Tänä päivänä elämä vaatii henkistä joustavuutta, jatkuvasti uusiin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista ja heidän kanssaan työskentelyä. Tähän oppii jo pienestä tarhassa. Vaikeamman tien kautta vasta ala-asteella tällaiseen ympäriströön joutuessaan.
Sanoisin, että lapsen menestys tai vaikeudet korreloivat enemmän sen kanssa, että minkälainen koti heillä on, kuin sen kanssa, että ovatko he tarha vai kotihoidossa ensimmäiset vuotensa.
Olen siis jyrkästim eri mieltä esittämistäsi näkökulmista. Oma mielipiteeni on, että useimmille lapsille tarha on parempi vaihtoehto kuin kotihoito kun mietitään nyky-yhteiskunna vaateita ihmisille.
[/quote]
Jatkan vielä, että osalle lapsista, jotka ovat erityisen herkkiä, tai muuten erityislapsia, kotihoito tai hyvä pervepäivähoito on varmaankin parempi kuin tarha. Mutta he vaatinevat tukea myös koulua aloittaessaan.
Yksi kysymys, jonka erittäin ujon ja aran vanhemman lapsen vanhempi voisi esittää itselleen on, että mikä osuus omalla arkuudellani on lapsen ongelmiin. ja että minä minun pitäisi muuttaa omassa käytöksessäni tai toiminnassani, jotta en periyttäisi (siis välittäisi omalla esimerkilläni) omia ongelmiani lapselleni.
Hei ap!
Itsekin olen hoitanut lapset pitkään kotona ja tuo on kyllä ihan puppua että joku 10 kk on hyvä ikä aloitaa päiväkoti. Kaverini on LTO ja sanoo etä häntä säälittää ne vauvasta asti pitkää päivää tehneet lapset jotka haluavat mieluummin olla päiväkodissa kuin kotona. Lomillakin hinkuvat päiväkotiin kun eivät vaan viihdy kotona kun eivät koskaan ole saaneet siellä olla.
Omani ovat alottaneet pk n 4 v ja 3 v iässä. 4 v ei itkenyt kertaakaan, kerran käytiin yhdessä tutustumassa pari tuntia ja sen jälkeen on huutanut heipat eteisestä ja mennyt leikkimään. Kakkosviikon jälkeen kaverit alkoi iloisena huutamaan " hei *matti* tuli jee tuu mukaan leikkiin" tyylisä juttuja kun tultiin eli pääsi porukoihinkin mukaan ihan hetkessä.
3 v on itkenyt. Pari ekaa päivää jäi itkutta ja oli tosi ylpeä kun oli iso ja pääsi päiväkotiin. Sitten oli 2 viikon jakso jolloin jäi melkein joka päivä itkemään ja sitten ihan ok. Sai myös kavereita ja pääsi ryhmään sisälle, vähän hitaammin kuin vanhempi sisarus joka on supersosiaalinen kutta n kuukaudessa kuitenkin
Me tehtiin myös pehmeää laskua ja oltiin alkuun vaan kolmen päivän viikkoja mutta mielestäni se vaan pahensi itkuja. Siirryttiin sitten siihen että oli täydet 5 päivää mutta vain 5 h päivä ja se toimi paljon paremmin. nyt voisi olla jo koko päivätkin varmaan mutta meille tämä on töiden puolesta mahdollista ja aiotaan jatkaa näin.
Niin ja nyt kun oli lakon takia 3 päivää vapaata niin itketti taas aamulla vähän kotona ( ei pk ssa enää kyllä)
Eli varmaan se säännöllinen rutiini olisi parempi varsinkin aremmalle lapselle että pääsee juttuun sisään, voisittekohan tekin lyhentää hoitopäiviä niiden vapaapäivien sijaan?
Aikuisen ihmisen sosiaaliset ongelmat tuskin johtuvat (ainakaan pääasiassa ja pelkästään) siitä, että on "joutunut" päiväkotiin lapsena. Useimmiten, jos hoitoon jääminen on koko monivuotisen päiväkotiuran ajan vaikeaa ja päivät itkuisia tai muuten vaikeita ja täynnä konflikteja, lapsella on jokin tunne-elämän, sosiaalistentaitojen, perhesuhteiden tai oppimisen ongelma, jonka vuoksi lapsi ei pärjää ryhmässä ja siihen ei ole osattu kotona / päiväkodissa reagoida ja antaa tukea, vaikka se ammattikasvattajan ammattitaitoon ja velvollisuuksiin kuuluukin.
Kuitenkin esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai tunne-elämän haasteisiin johtaa todennäköisemmin esim. turvaton koti, pitkäaikainen koulukiusaaminen, vanhempien riitaisa ero tai muu pitkittynyt syy, joka luo lapselle ja nuorelle henkisesti / fyysisesti / sosiaalisesti turvattoman kasvuympäristön.
En yhtään vähättele sitä, eikö päiväkotikin voisi olla jollekin lapselle traumatisoiva ja ikävä paikka. Päivähoidon laatu vaihtelee ja on aiemminkin vaihdellut Suomessa anteeksiantamattoman paljon. Parhaat päiväkodit ovat todella huippuja ja henkilökunta ammattitaitoista sekä tervettä ammattiylpeyttä tuntevaa. Lapset kohdataan joka aamu ja päivä lämmöllä, samoin vanhemmat. Lasten sosiaalisista suhteista, kasvusta ja oppimisesta huolehditaan, lapsille järjestetään monipuolista ja laadukasta toimintaa, josta he nauttivat. Jokainen lapsi nähdään yksilönä, joka tarvitsee yksilönä tietynlaisia virikkeitä, tukitoimia tai hoivaa. Asteikon toisessa päässä ovat päiväkodit, joissa henkilökunta ei ole ajantasaisesti koulutettua, motivoitunutta ja joka tulee töihin vain, koska on pakko. Heikoimmantasoisissa päiväkodeissa ei todellakaan suunnitella toimintaa, kehitetä oppimis- ja leikkiympäristöjä tai edes toteuteta "vapaata leikkiä" kummempaa toimintaa. Lasten tunnetiloja ei havaita, niihin ei haluta / osata vastata, lapsille ei pystytä vapaan leikin ohella tarjoamaan muuta kuin vain aivan perushoito (= ruoka, vessarutiinit, vaatetus, lepo), ei edes päivittäistä ulkoilua.
On toki totta, että päiväkodilta ei lähtökohtaisesti voi odottaa lapsen yksilöllisintä hoitoa. Jos 3-vuotias lapsi on vain yksi 20 muun joukossa, on täysin mahdotonta, että hänet priorisoitaisiin joka hetki. Joillekin lapsille olisi varmasti parempi kasvaa toisenlaisessa hoitopaikassa kotona / perhepäivä- tai ryhmäperhepäivähoidossa jne. Toivoisin, että vanhemmat miettisivät avarakatseisemmin erilaisia vaihtoehtoja. En pidä ajatuksesta, että päiväkoti on patenttiratkaisu kenen tahansa 10-kuisen tai 3- tai 5-vuotiaan hoitopulmaan. Lapsi ei osaa itse pyytää pääsyä pienempään ryhmään. Lapsi ei osaa haaveilla sellaisesta, jota ei ole itse kokenut. On kuitenkin tuhannen tosi, että kellekään lapselle ei ole optimaalista olla 21 lapsen päiväkotiryhmässä. Vika ei ole lapsissa tai päiväkodissa sinänsä, mutta pienempi ryhmä olisi suurimmalle osalle parempi ratkaisu. Esim. jotkut yksityiset päiväkodit, jotka voivat päättää ryhmäkooistaan itse, säätävät yli 3-vuotiaidenkin ryhmässä lapsimääräksi 15 tai 16. Se on merkittävästi vähemmän kuin tämänhetkinen lakisääteinen 21 lasta, jos ryhmässä on 3 kasvatusvastuullista aikuista. Jotkut lapset osaavat jopa sanoittaa, että ikävintä päiväkodissa on melu ja (oman vuoron jatkuva) odottaminen.
Mutta vielä itkuasiaan. Lapsen itkuun voi olla vaikka mitä syitä. Lapsen tottumattomuus, pitkä loma, kurja päiväkoti, jossa pelkää jotain aikuista tai lasta, kurja päiväkoti, jossa ei saa huomiota eikä leikkikaveria tai on liian kova meteli. On mahdollista, että myös vanhemmat omalla käytöksellään lisäävät lapsen itkua, ja lapsen itku aamulla erotilanteessa saattaa pilata äidin / isän koko työpäivän, vaikka se ei lapsen päivää pilaisikaan. On mainiota seurata myös niitä tilanteita, joissa lapsi tulee reippaasti hoitoon ja juoksee tottuneesti leikkiin tai aamupalapöytään vanhemman yrittäessä vilkutella. Se tuntuu monesta vanhemmasta aivan yhtä pahalta kuin lapsen itkukin. Eikö se mun pieni enää olekaan se vauva, jolle minä olin koko maailma.
32
Meilläkään ei ollut teatteria, vaikka lopettivatkin kun lähdin. Miksi ihmeessä lapsi itkisi tuntemattomalle? Itkut itketään äidille, ihan kuin kiukutkin kiukutellaan turvalliselle henkilölle.
Aidosti inhosivat päiväkodissa oloa. Ilkeät tätit kuulemma jotka ovat pahoja eikä puhu lapselle mitään, ja äitiä ikävä.
Tuo teidän teatterin hokeminen on vain teidän keino helpottaa teidän omaa oloa, tiedätte sen itsekin.
Ei ne kauaa itke.