15 vuotiaan pojan äitinä oleminen on ihan kamalaa

Ihanaapas! Sä et vain osaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on 15-vuotias poika, joka on aivan ihana. Ysin pinnassa numerot, ei ryyppää, viihtyy kotona, urheilee tavoitteellisesti jne.

Mutta suuri osa kavereistaan ei tällaisia ole. On ryyppyreissuja, viritettyjä mopoja, känniajeluita, heikot numerot eikä vanhemmilla hajuakaan, missä lapsi luuhaa viikonloput. Hirveän vaikea on tajuta, miksi vanhemmat tuon kaiken kustantavat. On mopot, iphonet, laskettelureissut ja etelänmatkat, uusimmat muotivaatteet ja jatkuvasti rahaa bensaan, alkoholiin jne. Moni täällä on kuvaillut minua natsiäidiksi, kun lapseni ei saa kaikkea mahdollista vain hengittämällä. Paljon toki saa, esim. pelaamiseen liittyviä juttuja ja harrastukseen liittyviä juttuja, mutta aina on sanottu, että koulun pitää sujua, jotta saa etuuksia. Ja niinhän se sujuu.

Toisaalta tämä 15v poika on varmaan ns. helppo tapaus, meillä on myös tulinen 12v jonka kanssa väännetään aivan kaikesta. On todella jäärä ja huutamiset on tulleet tutuiksi. Silti on säännöt, joista pidetään kiinni, ja on tosi vaikea kuvitella, etten parin vuoden päästä muka tietäisi, missä hän on lauantai-iltana. Se hyvä puoli natsiäitiydessä on, että lapsi on turvassa. Menettää tietokoneen, kännykän, peliaikaa jne. jos hommat ei suju. Tietää sen, joten huutamalla on vielä selvitty.

Heh, vanhemmuuden kupla on ihana. Meilläkin esikoinen poika ja voi kuinka hyvänä äitinä olen itseäni pitänyt! Meinaatko, että niissä ei perheissä ei ole sääntöjä, joissa on hankaluuksia? Otetaanpa ajatusleikki. Jos nyt kävisikin niin, että tyttäresi alkaisi liikkumaan väärissä paikoissa. Otat kännykän pois ja lapsi lähtee silti. On uudella kaverilla etkä tiedä yhteystietoja tai kaverit ei kerro olinpaikkaa. Laitat lapsen kotiarestiin. Pystytkö viemään ja hakemaan hänet aina koulusta, ettei lähde omille teilleen? Pystytkö vahtimaan 24/7? Nimittäin, niitä ongelmia voi tulla hyvillekin perheille ja silloin se vanhemmuus vasta punnitaan. Harva pystyy edes kuvittelemaan millaisia ongelmia voi tulla rakkaudesta, säännöistä ja hyvistä väleistä HUOLIMATTA. Mutta niin, mitä tekisit noissa tilanteissa?

Naulan kantaan. Sitten, kun nuorella ei ole natsisääntöjä ja hän liikkuu paljon kavereiden kanssa nuoruudestaan nauttien, mutta silti tulee kotiin silloin kun on sovittu eikä koulumenestys tule palkkion perässä vaan siksi, että lapsi tajuaa, miksi koulun eteen kannattaa tehdä hommia, voisi EHKÄ puhua onnistuneesta kasvatuksesta. Ehkä. Tämäkin tosin pitkälti tuuria ja lapsen luonteesta kiinni. Se, että koiraksi alistettu lapsi tottelee, ei kerro muuta kuin että hän pelkää vanhempiaan eikä taatusti ole heille koskaan rehellinen ja voi hyvinkin vielä tehdä tyhmyyksiä, kunhan tilaisuus siihen aukeaa.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, ettei mammat suostu yhtään katsomaan omaa kasvatustyyliään, vaan aina vika on siinä lapsessa?

Koska jo lähtökohtaisesti vain itsekkäät ihmiset lisääntyvät. Muut ovat liian empaattisia pakottamaan toista kuolemaan.

Pitää vielä kirjoittaa, että arvostan itse sitä, että nuori voi tulla aina kotiin oli tilanne mikä vaan. Ja että nuorta kuunnellaan ja kertoa asiostaan. Se on tärkeää. Liian monet kerrat vahinkoja sattuu (tai jopa nuori saattaa kuolla) jos ei uskalla tulla kotiin. Olin itse kiltti nuori ja en juonut, mutta jos olisin juonut tai elenyt villiä nuoruutta niin olisin kuulunut siihen ryhmään joka ei olisi voinut kotiin kännireissulta mennä. Oli sen verran vaikeaa elää jo sitä tavallista elämää perheessäni ja voinut puhua mistään. Katsoin surullisen dokumentin kouluamp*misista ja siinäkin eräs äiti sanoi, että katuu eniten sitä ettei ollut sellainen äiti jolle nuori pystyi puhumaan. Ei kuunnellut nuorta. Kauheaa ajatella sitä kaikkea silti.

Vierailija kirjoitti:

Mä en olisi ikinä uskaltanut puhua mun vanhemmille noin. Sulla ei ole tarpeeksi auktoriteettia.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

No parempi kuitenkin noin kuin, että istuisi vain kotona koneella? 

Ei ehkä äiteen tämänhetken kannalta, mutta pojan tulevaisuuden kannalta. 

Koneella istumisessa ei ole mitään pahaa, varkaissa ei muuta ole kuin pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en olisi ikinä uskaltanut puhua mun vanhemmille noin. Sulla ei ole tarpeeksi auktoriteettia.

Tämä!

Miksi ette? Mitä olisi tapahtunut?

Itsekään en uskaltanut ja myöhemmin olen tajunnut, että suhteeni vanhempiin ei ollut terve vaan hyvinkin vinoutunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on 15-vuotias poika, joka on aivan ihana. Ysin pinnassa numerot, ei ryyppää, viihtyy kotona, urheilee tavoitteellisesti jne.

Mutta suuri osa kavereistaan ei tällaisia ole. On ryyppyreissuja, viritettyjä mopoja, känniajeluita, heikot numerot eikä vanhemmilla hajuakaan, missä lapsi luuhaa viikonloput. Hirveän vaikea on tajuta, miksi vanhemmat tuon kaiken kustantavat. On mopot, iphonet, laskettelureissut ja etelänmatkat, uusimmat muotivaatteet ja jatkuvasti rahaa bensaan, alkoholiin jne. Moni täällä on kuvaillut minua natsiäidiksi, kun lapseni ei saa kaikkea mahdollista vain hengittämällä. Paljon toki saa, esim. pelaamiseen liittyviä juttuja ja harrastukseen liittyviä juttuja, mutta aina on sanottu, että koulun pitää sujua, jotta saa etuuksia. Ja niinhän se sujuu.

Toisaalta tämä 15v poika on varmaan ns. helppo tapaus, meillä on myös tulinen 12v jonka kanssa väännetään aivan kaikesta. On todella jäärä ja huutamiset on tulleet tutuiksi. Silti on säännöt, joista pidetään kiinni, ja on tosi vaikea kuvitella, etten parin vuoden päästä muka tietäisi, missä hän on lauantai-iltana. Se hyvä puoli natsiäitiydessä on, että lapsi on turvassa. Menettää tietokoneen, kännykän, peliaikaa jne. jos hommat ei suju. Tietää sen, joten huutamalla on vielä selvitty.

Heh, vanhemmuuden kupla on ihana. Meilläkin esikoinen poika ja voi kuinka hyvänä äitinä olen itseäni pitänyt! Meinaatko, että niissä ei perheissä ei ole sääntöjä, joissa on hankaluuksia? Otetaanpa ajatusleikki. Jos nyt kävisikin niin, että tyttäresi alkaisi liikkumaan väärissä paikoissa. Otat kännykän pois ja lapsi lähtee silti. On uudella kaverilla etkä tiedä yhteystietoja tai kaverit ei kerro olinpaikkaa. Laitat lapsen kotiarestiin. Pystytkö viemään ja hakemaan hänet aina koulusta, ettei lähde omille teilleen? Pystytkö vahtimaan 24/7? Nimittäin, niitä ongelmia voi tulla hyvillekin perheille ja silloin se vanhemmuus vasta punnitaan. Harva pystyy edes kuvittelemaan millaisia ongelmia voi tulla rakkaudesta, säännöistä ja hyvistä väleistä HUOLIMATTA. Mutta niin, mitä tekisit noissa tilanteissa?

En ole ikinä pitänyt mistään kotoisin olevina vanhempia, jotka ottavat puhelinta tms. pois. Te ette ole mitään. Itselläni on 22- ja 18-vuotiaat pojat, joten ihan osaan lapsia kasvattaa ja tiedän siitä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Rakkautta ja rajoja teema on ihan shaibaa. Sillä toki voi yrittää pärjäillä,mutta tosiasiassa on sattumaa, miten teinin elämä lutviutuu.

Aina on ollut niitä suht kilttejä teinejä ja niitä, joilla valtava elämännälkä ja teiniangsti ajaa kokeilemaan rajojaan liian rajusti. Ja, voi sitä tietämisen ja oikeassa olemisen määrää. Ei taida muissa elämänvaiheissa löytyä sama moista uhoa kaikkeen.

Se, että lapsi rämpii läpi haastavien vuosien kunnialla ilman lasuja tms ei ole yksin onnistuneen kasvatuksen tulosta, siinä on myös onnea matkassa. Kaikki voi luiskahtaa pieleen niin moninaisista syistä. Niihin syihin vanhemmat ei voi aina vaikuttaa. Kyllä näitä rakkautta ja rajoja besserwissereitä aina piisaa. Kokemusasiantuntijat tietävät teini-ikä karmeuden kaikkine suruineen ja huolineen.

Tämä toi ajatuksia mieleen omasta nuoruudesta. Olin kiltti ja en oikeastaan käynyt missään. Myöhemmin kiusattiin ja jäin yksin. Itsellä tuo kirjoittamani teiniangsti näkyikin vaan siinä kuinka surullinen olin. Välillä toivoin kuolevani ja masentunut varmasti olin. Vanhemmat eivät huomanneet tai halunneet huomata ja kiusaamisen ei puututtu vaikka kerroin ja sitä ei saanut puhua. Olin aina yksin. Pahimmat ajat varmaan oli kun katselin jotain muistoideoita netistä nuorista jotka olivat päättäneet elämänsä ja mietin, että täytyykö minunkin kuolla etten tuntisi tuskaa enää. Olin todella näkymätön nuori. Helppo ja kiltti joka itki sitten yksin niitä suruja.

Nyt vuosikymmen myöhemmin olen osittain vieläkin hukassa elämäni kanssa ja toivon kaikesta. Näin tuo on totta, että sattumalla on suuri vaikutus. On paljon kiinni kaikesta pienestäkin miten nuoruus menee ja se voi vaikuttaa elämään myöhemminkin paljon. Joillakin on enemmän onnea matkassa. On ystäviä, ei kiusata, kotona hyvä olla yms. Sillä on paljon vaikutusta. Toisaalta kotona voidaan tehdä paljon virheitä myös. Sori kun kirjoitan itsestäni niin paljon.

Tuliko hän kotiin?

Vierailija kirjoitti:

Voit vaihtaa poikasi meidän poikaan. Ikää 17v, ei tee muuta kuin istuu kotona, syö ja pelaa. Vakavasti masentunut ja syrjäytyy kovaa vauhtia. Koko ikänsä ollut kiltti ja pärjännyt koulussa hyvin, mutta jokin meni pieleen silti. Ei ole kavereita, ei ole mitään unelmia eikä halua tehdä mitään. Omat voimat eivät enää riitä patistamaan poikaa ja olen lähes luovuttanut jo.

Lopeta itsesi kuppaaminen ja hae apua lastensuojelusta. On tärkeää toimia niin kauan kuin poikasi on alaikäinen.

Se on myös velvollisuutesi. Muu on laiminlyömistä ja heitteillejättöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkautta ja rajoja teema on ihan shaibaa. Sillä toki voi yrittää pärjäillä,mutta tosiasiassa on sattumaa, miten teinin elämä lutviutuu.

Aina on ollut niitä suht kilttejä teinejä ja niitä, joilla valtava elämännälkä ja teiniangsti ajaa kokeilemaan rajojaan liian rajusti. Ja, voi sitä tietämisen ja oikeassa olemisen määrää. Ei taida muissa elämänvaiheissa löytyä sama moista uhoa kaikkeen.

Se, että lapsi rämpii läpi haastavien vuosien kunnialla ilman lasuja tms ei ole yksin onnistuneen kasvatuksen tulosta, siinä on myös onnea matkassa. Kaikki voi luiskahtaa pieleen niin moninaisista syistä. Niihin syihin vanhemmat ei voi aina vaikuttaa. Kyllä näitä rakkautta ja rajoja besserwissereitä aina piisaa. Kokemusasiantuntijat tietävät teini-ikä karmeuden kaikkine suruineen ja huolineen.

Tämä toi ajatuksia mieleen omasta nuoruudesta. Olin kiltti ja en oikeastaan käynyt missään. Myöhemmin kiusattiin ja jäin yksin. Itsellä tuo kirjoittamani teiniangsti näkyikin vaan siinä kuinka surullinen olin. Välillä toivoin kuolevani ja masentunut varmasti olin. Vanhemmat eivät huomanneet tai halunneet huomata ja kiusaamisen ei puututtu vaikka kerroin ja sitä ei saanut puhua. Olin aina yksin. Pahimmat ajat varmaan oli kun katselin jotain muistoideoita netistä nuorista jotka olivat päättäneet elämänsä ja mietin, että täytyykö minunkin kuolla etten tuntisi tuskaa enää. Olin todella näkymätön nuori. Helppo ja kiltti joka itki sitten yksin niitä suruja.

Nyt vuosikymmen myöhemmin olen osittain vieläkin hukassa elämäni kanssa ja toivon kaikesta. Näin tuo on totta, että sattumalla on suuri vaikutus. On paljon kiinni kaikesta pienestäkin miten nuoruus menee ja se voi vaikuttaa elämään myöhemminkin paljon. Joillakin on enemmän onnea matkassa. On ystäviä, ei kiusata, kotona hyvä olla yms. Sillä on paljon vaikutusta. Toisaalta kotona voidaan tehdä paljon virheitä myös. Sori kun kirjoitan itsestäni niin paljon.

Tuo oli oikein hyvä analyysi elämästäsi, etkä kirjoittanut millään tavalla liikaa. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa normaalilta teini-iältä. Ei teini halua olla pakotettu koko ajan kaikkeen (kouluun), vaan vapautta vähän. Ja poikahan on oikein kiva. Sano jotain positiivista joskus, toinen ilahtuu.

Kaukana normaalista! Mulla on useampi lapsi, teini-iän ohittaneita eikä oo ollu tommosta. Ei yhtään oven paiskausta tai mulle kiroilua. Puhumattakaan varastamisesta tai kännäilystä. Kasvatus pitää aloittaa, kun laps syntyy. ESairaudet on asia erikseen.

Kannattaa vähän katsoa missä ghetossa pesueensa kasvattaa. Ei se ole kuin puoli evästä mitä vanhempi voi antaa lapsensa kasvatukselle. Loput määrää ympäristö jolle lapset on alati alttiita.

Vierailija kirjoitti:

Me pääsimme pojan kanssa helpolla. Mutta tytön kanssa on käyty täysi helvetti läpi, aloitti sekoilut jo 12 vuotiaana.

Onneksi saimme lasusta ja terapiasta apua ja nyt on ollut "rauha maassa" vajaa pari vuotta, tytöllä ikää nyt 17v.

Samoilla linjoilla. Pojan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Tytön kanssa väännetään joka ikinen päivä. Ei onneksi sentään päihteitä tms. Mutta raivoa, huutoa ja muuta sekoilua ihan koko ajan. Koulu menee päin helvettiä, eikä mikään puhe auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sua täysin AP, tsemppiä.

Itse lasken päiviä siihen, että teinit olisi täysi-ikäisiä. Välillä päiviä lasketaan sekunti kerrallaan huokaillen. En olisi ikinä voinut uskoa, millaista antipatiaa omia lapsia kohtaan voi tuntea. Nii tyttö kuin poika ovat perseilleet huolella ja mun kärsivällisyys aivan loppu. Ei enää kiinnostele, mitä tekevät. Nyt tahtiaan siitä, saako aiemmin ihan fiksu tyttö edes peruskoulua käytyä kunnialla loppuun....

t. Kasvatusalan ammattilainen, jolla todellisuuden taju horjunut vuosikymmenten lastensuojelutyössä. Muiden tenavien olen osannut kasvattaa ja ohjata hyvin, omia en.

Luulisi "ammattilaisen" tietävän, että heti kun teini tajuaa olevansa oman onnensa nojassa, käytös käy yhäkin epätoivoisemmaksi ja perseily vain kiihtyy. Ei teinistä ole ottamaan itsestään täyttä vastuuta. Sinä ne rajat asetat.

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä saati paljon jalkojakaan tällaisissa tapauksissa. Ammattilainen osaa hakea apua vaikka toiselta kaltaiseltaan, ja tietää mitä laiminlyönnistä seuraa, myös vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me pääsimme pojan kanssa helpolla. Mutta tytön kanssa on käyty täysi helvetti läpi, aloitti sekoilut jo 12 vuotiaana.

Onneksi saimme lasusta ja terapiasta apua ja nyt on ollut "rauha maassa" vajaa pari vuotta, tytöllä ikää nyt 17v.

Samoilla linjoilla. Pojan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Tytön kanssa väännetään joka ikinen päivä. Ei onneksi sentään päihteitä tms. Mutta raivoa, huutoa ja muuta sekoilua ihan koko ajan. Koulu menee päin helvettiä, eikä mikään puhe auta.

Koulupsykologi, kuraattori?

Jo oven takaa kuuluu räkänauru vahingonilosta, ainoasta ilosta täällä.

Mun lapset ovat vielä pieniä, mutta kerron rohkaisevan tarinan puolisoni teini-iästä. Hän oli teininä kovapäinen jullikka, joka oli nokat vastakkain autoritäärisellä otteella poikaansa kasvattaneen isänsä kanssa.

Välit tulehtuivat niin pahasti, että poika muutti omaan asuntoon ala-ikäisenä. Tämän jälkeen elämä meinasi luisua aivan raiteiltaan, oli alkoholia, meinasi ajautua rikoksen poluille ja hurjapäisyyttään päätyi vaaratilanteisiin. Äitinsä sai olla huolesta suunniltaan.

Mutta niin vaan kävi, että armeijassa kaveri miehistyi, alkoi ottaa vastuuta itsestään, meni opiskelemaan, sai työpaikan. Nyt elää aika tasaista elämää perheenisänä ja yrittäjänä ja välit vanhempiinsa ovat lämpimät.

Toisinkin olisi voinut toki käydä, mutta raisujenkin teinivuosien jälkeen pojastasi voi kuoriutua ihan kelpoyksilö.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa, että arvostan itse sitä, että nuori voi tulla aina kotiin oli tilanne mikä vaan. Ja että nuorta kuunnellaan ja kertoa asiostaan. Se on tärkeää. Liian monet kerrat vahinkoja sattuu (tai jopa nuori saattaa kuolla) jos ei uskalla tulla kotiin. Olin itse kiltti nuori ja en juonut, mutta jos olisin juonut tai elenyt villiä nuoruutta niin olisin kuulunut siihen ryhmään joka ei olisi voinut kotiin kännireissulta mennä. Oli sen verran vaikeaa elää jo sitä tavallista elämää perheessäni ja voinut puhua mistään. Katsoin surullisen dokumentin kouluamp*misista ja siinäkin eräs äiti sanoi, että katuu eniten sitä ettei ollut sellainen äiti jolle nuori pystyi puhumaan. Ei kuunnellut nuorta. Kauheaa ajatella sitä kaikkea silti.

Oikein. Ja vielä vinkiksi, että ottakaa selvää onko nuorella mitään kiinnostuksen kohdetta tai kykyä, jota voisi ohjailla harrastuksen suuntaan. Nyt kun voidaan taas järjestää massatapahtumia, on paljon erilaisia messuja ja ns. coneja netin ja sarjakuvan ympärillä. Käyn niissä itse ja otan mukaan jokaisen halukkaan (viimeksi jo kotoa muuttaneen poikani, jolla on ollut stressiä työnsaannin ja ympäristönsä vuoksi). Niissä näkee paljon ihmisiä, joille tällaiset kokoontumiset ovat tärkeä henkireikä. Siellä voi olla oma itsensä.

Näistä happeningeista saa myös asiallista opastusta taideopintoihin ja vaikka nettisarjakuvan aloittamiseen. Usein ne ovat maksuttomia. Suosittelen lämpimästi.

Sen sijaan, jos ei jaksa "enää" kasvattaa reilusti alaikäistä lasta, tekee karhunpalveluksen koko yhteiskunnalle ja tuottaa poikani naapurien kaltaisia työttömiä, joilla on pelkästään vuorokausirytmi vinossa ja häätö tiedossa.