Lue keskustelun säännöt.
Mä pelkään, että kuolen tähän syömishäiriöön
18.09.2015 |
Olen jo muutamaan otteeseen aiemminkin tänne kirjoitellut. 18-vuotias kolmannen vuoden lukiolainen olen, neljässä vuodessa aion suorittaa. Eli kirjoitusrupeama alkaa keväällä. Mä oon ollut osastoilla ja sairaalassa niin monesti lukiossa, että kursseja ei ole ollut mahdollista nopeampaa tahtia suorittaa. En todellakaan halua olla poissa lukiosta enempää kuin olen jo ollut, sillä rakastan opiskelua enkä ole surkea siinä.
Sairastan kuitenkin syömishäiriötä ja masennusta. Viitisen vuotta tätä on jo takana, eikä syömishäiriölle näy loppua. Masennus ja itsetuhoisuus ovat todella paljon parempaan päin. Keskivaikeaksi on masennus lieventynyt, enkä ole tänä vuonna viillellyt kuin kolmesti. Itsemurhayritykset ovat myös jääneet historiaan. Lääkkeitä mulla ei ole ollut käytössä masennukseen (seronil-kokeilun jälkeen), ainoastaan Ketipinor ja Mirtazapin tarvittaessa unettomuuteen.
Oksennan joka päivä ja syöminen on helvettiä. Koulun jatkuessa liikunta on lisääntynyt huimasti (viiden kilometrin matka asemalta koululle) ja lukion ohessa tehtävät työt vaikuttavat myös (eläintenhoitamista monesti viikossa, fyysistä hommaa). Painoindeksini keikkuu tällä hetkellä 13:n ja 14:n välillä (172/40-41), ja alemmas heikosta yrityksestä huolimatta ollaan menossa. Kaksi vuotta sitten painoin vielä 85-90 kiloa... Päivittäin olen yrittänyt syödä ja pitää sisällä runsaskalorisempia pieniä ruokia, kuten tietynlaisia viinikumikarkkeja, noin 50 grammaa, ja se on onnistunut. Loput kalorit tulevat ruuista, joita oksentamista ennen on ehtinyt imeytyä. Tämä on ihan sairasta.
Käyn ihanalla psyk. sairaanhoitajalla, mikä on auttanut mielialaani, sekä ravitsemusterapeutilla ja kehonkuvanhäiriöihin erikoistuneella terapeutilla. Sydänoireita on kamalasti (pulssi 40-45, rytmihäiriöitä), ja ne tässä eniten pelottavat. Mä en tiedä, mitä pystyisin enää tekemään, enkä edes tiedä, miksi tämän tänne kirjoitin. Olisiko kellään neuvoja tai kokemuksia? Miten parannutaan? Kuolenko mä tähän....
Kommentit (29)
Kognitiivinen käyttäytymisterapia.
Suosittelen hakeutumaan TERAPIAAN.
Tee joka päivä ainakin kerran joku juttu mikä tukee parantumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 19:15"]Kannattaa hakea apua ihan asiaan perehtyneeltä psykologilta.
[/quote]. Syömishäiriöpoliklinikoilla on ihan asiaan perehtyneitä psyk.sairaanhoitajia.
tiedän miltä tuntuu leikkiä kuoleman kanssa. Olen käynyt siellä. Psykoterapiaa ei ole? Outoa! Miksi?. Lääkityksestä sanon että, miksi? Vain tarvittaessa mielialalääke. Onko sinun vanhemmilla rahaa? Mene yksityisen nuorisopsykiatrin konsultaatioon. Kuoleman kanssa on vain yksi vaihtoehto. Joko-tai. Ja tiedät itse kumpi. Ja toivon että valitset elämän. Viinikumeja? Kokeile puuroa. Ei rasvaa. Ja maitoa joukkoon. Sinä päätät. Menee pitkään saada elämä ok. Rajalla tulee paniikki: päätä fiksusti.
[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 20:14"]Kognitiivinen käyttäytymisterapia.
Suosittelen hakeutumaan TERAPIAAN.
Tee joka päivä ainakin kerran joku juttu mikä tukee parantumista.
[/quote]. Kela ei harmi vaan oikein korvaa noin hankalassa vaiheessa olevan syömishäiriön psykoterapiaa,pitäisi olla kuntoutusvaiheessa.
Oletko saanut oikean diagnoosin ja sopivaa hoitoa? Mieleen tulee, että perimmäinen ongelmasi voi olla persoonallisuushäiriö (epävakaa persoonallisuus eli entinen rajatila). Yksittäisten oireiden (syömishäiriö, itsensä vahingoittaminen, masennus) hoitaminen on hyvä asia, mutta tarvitsisit ehkä laajempaa vinkkeliä. Epävakaaseen persoonallisuuteen on omat toimivat terapiamuotonsa, jos sellaista sairastat. Yritä vaatia itsellesi kokonaisvaltaista diagnoosia ja hoitoa! (Terveisiä eräältä, joka on käynyt samaa läpi. Nyt jo nelikymppinen, elossa ja kohtalaisen hyvässä kunnossa!) Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 20:12"]
[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 20:03"]
Tämä on vain minun kokemukseni ja kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille. Paljon on myös kiinni terapeutin ja potilaan kemioista. Mutta, mä en saanut mitään irti kognitiivisista ja muist terapioista. Ne oli sellaista " hengitä, anna ahdistuksen tulla ja mennä, kuulostele sitä" -tyyppistä huttua (sori, että sanon näin, joillekin voi toimia!), joka ei toiminut mulle ollenkaan. Ainoastaan pitkäkestoinen psykodynaaminen terapia auttoi ja todella lämmin, empaattinen, äidillinen terapeutti. Ja ei, terapia ei ollut ikuista lapsuuden kaivelua, vaan syvällistä sukeltamista omaan mieleen ja oppimista rakastamaan itseään. Hengittely ja "hyväksy itsesi sellaisina kuin olet, elä hetkessä"-mantrat ei mulle vaan toimineet eikä riittäneet.
Syömishäiriöstä voi parantua. Mieleen tulvahti omat lukiomuistot ja tuo aika, joka oli aika puhdasta helvettiä ahdistuksen, masennuksen ja sh:n kanssa. Ensin oli anoreksia, sitten pamahti päälle ahmiminen ja se vasta kamalaa olikin. Ahmin itseni lähes tajuttomuuksiin joka ilta, olin täysi zombi, sanomattakin oli selvää, että entisestä kympin tytöstä tuli lintsaaja. Häpesin itseäni, elämänhalu oli ihan poissa.
Mun vinkki on se, että hae apua. Kokeile, mikä tuntuu omalta. Ryhmäterapia? Taideterapia? Se kognitiivinen, psykodynaaminen vai jokin muu?
Haluaisin myös kysyä sinulta, mitä luulet, mikä pitää sinua kiinni syömishäiriössä? Voit kysyä sitä itseltäsi. Tällä en tarkoita, että sairaus olisi millään tavalla sinun syytäsi, mutta uskon, että usein syömishäiriöisillä häiriö myös tuo elämään jotain, mitä ilman ei uskalla elää. Minulle se oli tapa rangaista itseäni, olin oppinut vihaamaan itseäni. Se oli myös puskuri minun ja maailmanvälillä. Anorektisuus toi jonkinlaista olemassaolon oikeutusta, ahminen taas kuin kännit tai huume, joka turrutti valtavan yksinöisyyden, hädän ja ahdistuksen.
Voimia, rakkautta ja tsemppiä. Tuosta helvetistä on ulospääsy, etsi omia polkujasi siihen, niitä on saatavilla. <3
[/quote]
Kirjoituksesi sai minut itkemään, kiitos kiitos! Ihanaa (ja kamalaa), että joku tajuaa, miltä minusta tuntuu. Kyseisenlaiset harjoitteet eivät minullakaan toimi. Mulle ei ole koskaan ehdoteltu taideterapiaa tai edes muuta terapiaa kehonkuvahäiriöön kohdistetun hoidon lisäksi. Olen ollut aina toimintakykyinen ja joka paikassa (työt, lukio, kerhonohjaus, koulun lehti, vapaaehtoistyö), enkä ilmeisesti ole tarvinnut.
Mulla ei ole enää muuta elämää kuin syömishäiriö. Tarkoitan, että syömishäiriö on numero yksi, työt ja koulu tehdään parhaani mukaan sen vierellä. Tää on kauheaa, mulla ei ole yhden yhtä kaveria enkä ole koskaan ollut bileissä tai edes maistanut alkoholia (ei sillä että alkoholia haluaisin juoda). Koko nuoruushan tässä menee. Sairauteni on ilmeisesti kroonistunut. Haluan tästä eroon niin paljon! ap
[/quote]
Jatkan vielä (olen tämä sama kommentoija), että tosiaan, kannattaa kokeilla eri terapioita ja terapeutteja, jos se suinkin on mahdollista. Olisiko vanhempiesi mahdollista kustantaa terapiaasi? Siten pääsisit mahdollisimman äkkiä hoitoon. Se, että on älykäs ja pärjäävä ei tarkoita sitä ettetkö tarvisi nyt kipeästi apua. Entisenä syömishäiriöisenä kuulostaa myös siltä, että tarvitset empatiaa ja ymärrystä. Muistan kuinka kipeästi silloin toivoin, että joku olisi vaikka halannut minua. Syömishäiriö on todellakin kuin pimeä vankila, jonka itse itselleen rakentaa joka ikinen päivä, koska ei muuta voi (mikä on ihan kamalinta kaikesta! Se tunne ettei hallitse omaa käytöstään ollenkaan!) Muista, että sairaus ei ole sinun vikasi ja se ei tee sinusta millään tavalla huonoa!
Toivottavasti saat pian apua. Itselläni tosiaan psykodynaaminen terapia auttoi, mutta se on ihan persoonakohtaista mistä tykkää. On tosi tärkeää löytää mukava terapeutti. Minusta terapeutin vastaanotto oli kuin lämmin syli, jossa sain taantua lapseksi. En tiedä millaista oma elämäsi on ollut, mutta minä en ollut koskaan saanut olla pieni lapsi, vaan olin joutunut kantamaan perheen huolia harteillani liian pienenä. Mutta se onkin jo toinen stoori...:)
Sydämestäni oikeasti toivon sinulle niin paljon kaikkea hyvää ja tervehtymistä. Muista, että vaikka sairaus on nyt täyttänyt sinut et ole yhtä kuin sairautesi. Toivon, että vuosien päästä (itse olen nyt 30v) muistelet lukioaikaasi ja se on vain kaukainen muisto. Olet aikuinen ja onnellinen. Sinulla on ehkä perhe, olet mielenkiintoisessa työssä tai matkustelet ympäri maailmaa erilaisia paikkoja nähden. Elämällä voi olla vaikka mitä annettavaa vielä, pidä kiinni. Kokeile miltä tuntuu, jos yhden kerran et oksentaisikaan. Katso mitä elämällä on annettavaa, sehän on sulla vasta ihan alussa! <3
Syömishäiriöön auttaa kannabis, usko pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten luulet, että paranisit? Minkä asian elämässäsi/ajatuksissasi pitäisi muuttua SINUN mielestäsi? <3
[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 20:03"]
Tämä on vain minun kokemukseni ja kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille. Paljon on myös kiinni terapeutin ja potilaan kemioista. Mutta, mä en saanut mitään irti kognitiivisista ja muist terapioista. Ne oli sellaista " hengitä, anna ahdistuksen tulla ja mennä, kuulostele sitä" -tyyppistä huttua (sori, että sanon näin, joillekin voi toimia!), joka ei toiminut mulle ollenkaan. Ainoastaan pitkäkestoinen psykodynaaminen terapia auttoi ja todella lämmin, empaattinen, äidillinen terapeutti. Ja ei, terapia ei ollut ikuista lapsuuden kaivelua, vaan syvällistä sukeltamista omaan mieleen ja oppimista rakastamaan itseään. Hengittely ja "hyväksy itsesi sellaisina kuin olet, elä hetkessä"-mantrat ei mulle vaan toimineet eikä riittäneet.
Syömishäiriöstä voi parantua. Mieleen tulvahti omat lukiomuistot ja tuo aika, joka oli aika puhdasta helvettiä ahdistuksen, masennuksen ja sh:n kanssa. Ensin oli anoreksia, sitten pamahti päälle ahmiminen ja se vasta kamalaa olikin. Ahmin itseni lähes tajuttomuuksiin joka ilta, olin täysi zombi, sanomattakin oli selvää, että entisestä kympin tytöstä tuli lintsaaja. Häpesin itseäni, elämänhalu oli ihan poissa.
Mun vinkki on se, että hae apua. Kokeile, mikä tuntuu omalta. Ryhmäterapia? Taideterapia? Se kognitiivinen, psykodynaaminen vai jokin muu?
Haluaisin myös kysyä sinulta, mitä luulet, mikä pitää sinua kiinni syömishäiriössä? Voit kysyä sitä itseltäsi. Tällä en tarkoita, että sairaus olisi millään tavalla sinun syytäsi, mutta uskon, että usein syömishäiriöisillä häiriö myös tuo elämään jotain, mitä ilman ei uskalla elää. Minulle se oli tapa rangaista itseäni, olin oppinut vihaamaan itseäni. Se oli myös puskuri minun ja maailmanvälillä. Anorektisuus toi jonkinlaista olemassaolon oikeutusta, ahminen taas kuin kännit tai huume, joka turrutti valtavan yksinöisyyden, hädän ja ahdistuksen.
Voimia, rakkautta ja tsemppiä. Tuosta helvetistä on ulospääsy, etsi omia polkujasi siihen, niitä on saatavilla. <3
[/quote]
Kirjoituksesi sai minut itkemään, kiitos kiitos! Ihanaa (ja kamalaa), että joku tajuaa, miltä minusta tuntuu. Kyseisenlaiset harjoitteet eivät minullakaan toimi. Mulle ei ole koskaan ehdoteltu taideterapiaa tai edes muuta terapiaa kehonkuvahäiriöön kohdistetun hoidon lisäksi. Olen ollut aina toimintakykyinen ja joka paikassa (työt, lukio, kerhonohjaus, koulun lehti, vapaaehtoistyö), enkä ilmeisesti ole tarvinnut.
Mulla ei ole enää muuta elämää kuin syömishäiriö. Tarkoitan, että syömishäiriö on numero yksi, työt ja koulu tehdään parhaani mukaan sen vierellä. Tää on kauheaa, mulla ei ole yhden yhtä kaveria enkä ole koskaan ollut bileissä tai edes maistanut alkoholia (ei sillä että alkoholia haluaisin juoda). Koko nuoruushan tässä menee. Sairauteni on ilmeisesti kroonistunut. Haluan tästä eroon niin paljon! ap