Mitä tuli sinusta joka et ala-asteikäisenä saanut kutsuja

Tajusin nyt vasta, etten saanut synttärikutsuja ala-asteella. Ala- ja yläaste olivat elämässäni rankkaa aikaa. Kotiolot olivat kamalat. Moni syrjäänvetäytyvistä lapsista ei mieti synttärikutsuja tai sitä, onko kavereita. He yrittävät vain selvitä päivästä toiseen.

Viittomakielen ohjaaja

Työtön, kait syrjäytynyt.

Olen edelleen hyvin varautunut ihmisten parissa ja vältän viimeiseen asti sosiaalisia tilanteita. 

Sosiaalityöntekijä. Ensimmäisen kerran minulla oli oikeasti ystäviä yliopistossa. Ne ystävyyssuhteet ovat onneksi kantaneet sieltä eteenpäinkin. 

Miksi et ole saanut kutsuja AP?

Insinööri suunnittelualalle. Mutta en minä itsekään luokkakavereita kutsunut. En edes muista, että koulussa olisi kutsuja jaettu. Itse tosin olen syntynyt elokuun alussa, joten eipä ollut kouluakaan synttäreideni aikaan. Meillä päin ja meidän aikaan oli tapana kutsua suullisesti vain ne omat parhaat kaverit ja/tai naapurin lapset ja synttäreiden vietto lopetettiin 10-vuotiaana. 

Minulla ei kyllä ole ystäviä nykyään, kouluaikana oli aina joku, mutta tiet erkanivat ja yhteydenpito jäänyt aika niukaksi viime aikoina. Olen aika varautunut ja minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin muuten kuin pinnallisesti. Juttelen kyllä naapureiden yms. kanssa ja olen aktiivinen harrastuksissani, mutta en juurikaan ystävysty. Työkavereina on vain pari miestä, eikä minulla heidän kanssaan ole mitään sellaista yhteistä, että voisin ystäyvystyä. 

Kouluaikoina en muista, että se paras kaverikaan olisi mitään isoja synttäreitä pitänyt koskaan, mutta muistan hämärästi niillä käyneeni lähes ainoana suvun ulkopuolisena. Häntä ei kukaan kuitenkaan kiusannut. En tätä varsinaisesti laske että olisin saanut luokkakaverina kutsun, vaan parhaana kaverina hän aina mainitsi, että on synttärit. 

Sain kutsuja synttäreille ja "bileisiin" joita jotkut piti kotonaan 5 ja 6 luokilla. Niissä siis kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin hitaita poikien kanssa :)
Kukaan ei kiusannut ja oli aina tosi mukavia. Koulussa jäin aina kumminkin aina ulkopuolelle, olin yksin ja tunsin itseni kiusatuksi. Hoitaja minusta tuli.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 23:02"]Tajusin nyt vasta, etten saanut synttärikutsuja ala-asteella. Ala- ja yläaste olivat elämässäni rankkaa aikaa. Kotiolot olivat kamalat. Moni syrjäänvetäytyvistä lapsista ei mieti synttärikutsuja tai sitä, onko kavereita. He yrittävät vain selvitä päivästä toiseen.
[/quote]
Niin totta. Kotiolot eivät tosin olleet niin kamalat, kuin koulussa. Eikä ne koulunvaihdot auttaneet, siis kun lähdin toiselle puolelle suomea opiskelemaan niin olin jo niin huonoitsetuntoinen, että kiusaaminen jatkui vaan julmempana ja minuun jopa kajottiin seksuaalisestikin. En varmaan koskaan ole ollut niin lähellä itsemurhaa kuin silloin.

Mikä minusta sitten tuli? Minusta tuli ihminen joka inhoaa itseään syvästi, vaikka olen kovalla työllä nostanutkin sen katseen kengän kärjistäni ja opetellut käyttämään ääntä puhuessani (ne ovat aivan äärettömän vaikeita asioita oikeasti), inho itseäni kohtaan ei ole koskaan lakannut. Haluaisin niin olla kuka tahansa muu, kuin minä olen. Töissä olen matalapalkka-alalla, koska yllättäen en osaa opiskella.

Yläkoulun aineopettaja.

Tutkija. Yliopistolle tullessani koin ensimmäisen kerran olevani kotona ja ehkä osittain sen vuoksi yliopistollinen ura alkoikin kiehtoa. Tiedän myös, etten ole (ainakaan omalla alallani) ainoa laatuaan, vaan aika monella on kokemuksia siitä, miten sosiaalinen elämä alkaa kukoistaa vasta opiskeluaikana.

Mäkin olen tutkija ja siinä suhteessa menestyn oikein hyvin. Ja minäkin solahdin oimaan lokerooni vasta yliopistossa. Ei mun sosiaalinen elämäni silloinkaan tosin varsinaisesti kukoistanut, mutta sitä kuitenkin oli, koska opiskelijoissa oli muitakin samalla lailla elämään suhtautuvia ihmisiä kuin minä. Mulle oppiminen oli aina se henkireikä, joka oli kivaa, vaikka sosiaalisesti olikin hirveää.

Ei mulla hirveästi kavereita nytkään ole, mutta tarpeeksi. Parasta on se, että oma perhe on ihana, ei sen lisäksi paljon muuta sosiaalista suhdetta tarvitsekaan. Kotona mulla oli kaikki hyvin lapsenakin, ehkä se korostaa kodin ja perheen sosiaalista merkitystä nyt aikuisenakin.

Mä oon ollut lapsi 70-luvulla ja ei silloin mitään kaverisynttäreitä juuri edes pidetty. Muistelen että yhdet juhlat olisi ollut päiväkotikaverilla, 6v synttärit eli vuosi on ollut -77.  Parhaan kaverin kanssa toki "juhlittiin", mutta se yhtä aikaa kun sukulaisetkin oli kylässä. Asiantuntijahommissa oon.. 

Suosittu. Tajusin ala-asteen jälkeen, kuinka peliä pelataan. Lukioon mennessä kiusaaja oli jo freeks n geeks osastolla ja tein kaikkeni, että tiesi paikkansa.

nosto

Amk-ope

Ensin toimittaja, myöhemmin esimies IT-alalla. 

Syrjäytynyt

Tein itsemurhan

Sairaanhoitaja, psykiatrian erikoisalalle.En muista käyneeni -80 luvulla yhdenkään kaverin synttäreillä! Kovin oli pienimuotoiset aina itsellänikin, vain perheen kesken. En pitänyt sitä tuolloin edes mitenkään kummallisena!

Virkamies. Minua itse asiassa ahdisti, jos joku kutsui jonnekin syntymäpäiville tms. Meluava lapsilauma tuntui mielestäni häritsevältä jo silloin, kun olin itse lapsi.