Lue keskustelun säännöt.
Millainen ihminen kykenee työskentelemään esim. kirurgina, ruumiinavaajana
25.03.2022 |
Tuli vain mieleen. Millainen ihminen kykenee työskentelemään kirurgina. Eikö pelota, että joku vammautuu tai jopa menettää henkensä juuri sinun veitsen alla? Tai ruumiinavaaja. Eikö ahdista olla päivittäin kuolleiden kanssa tekemisissä? Tai vaikkapa krematoriossa?
Kysyn uteliaisuudesta, en ilkeyttäni. Itse olen sen verran herkkä ihminen, etten varmasti ikinä pystyisi tekemään tuollaisia töitä. Jopa työskentely lähihoitajana otti ajoittain koville, kun tunsin niin suurta sääliä esim. sairaita, yksinäisiä vanhuksia kohtaan. Saatoin menettää yöuneni, kun joku vanhus menehtyi vanhainkodissa jossa olin töissä.
Joku joskus esitti, että ihmiset jotka työskentelevät tällaisissa ammateissa, ovat jollakin tapaa mieleltään vajaita. Siis kärsivät jonkinlaisesta tunnekylmyydestä, empatiakyvyn puutteesta tms. Itse pidän näitä ammatteja todella tärkeinä, kiitos heille, jotka nämäkin työt hoitavat. Lujaa hermoa se vähintäänkin vaatii.
Kommentit (50)
Tästä tuli mieleen, ku the sun-lehdessä oli juttu naisesta joka harrasti seksiä ruumishuoneella (oli työntekijä siellä) kuoleiden miesten kanssa ja tuli yhdelle näistä raskaaksi, että miten tuo niinkun on mahdollista? Saiko se ruumis siemensyöksyn? Olen lukenut että periaatteessa tuo on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää lastenpsykiatrin työtä. Joutuu kohtaamaan oireilevia, traumatisoituneita, kaltoinkohdeltuja, omassa varassaan tai ruudun varassa olleita, vanhempiaan kannattelemaan joutuneita ja ties millä lailla vammautuneita lapsia ja hoitamaan niitä. Ja kun siihen lapsen hoitoon tarvitaan aina ensisijaisesti ne vanhemmat mukaan, ja saada ne ymmärtämään miten sen perheen vuorovaikutus pitäisi muuttua, kun eihän sitälasta voi hoi-hoi-hoitaa vaan kiltiksi ja kunnolliseksi, jos perheessä ei mikään muutu. Ja kun ne vanhemmat ei sitten voi sitä asiaa sietää ollenkaan, että heidänkin käytöksessä jonkin pitäisi muuttua...
Ilman herkkyyttä ei työtä voi tehdä. Mutta jollain lailla se työ tuskineen ja vaikeuksineen pitäisi kuitenkin jaksaa...
Psykiatrin työ on lääkärille sieltä helpoimmasta päästä sillä siinä ei yleensä veri lennä, eikä tarvitse ruumiita katsella.
Veri? Lääkärin työhön opiskellessa se veri on vain elämän merkki, ja ruumiitkin kyllä tulee tutuksi. Itse lääkärinä arvostan tavattomasti niitä kollegoja, jotka jaksavat tehdä lastenpsykiatrin ja muiden psykiatrian alojen töitä, ne vaativat niin paljon sellaista osaamista mitä ei voi edes kaikkea opiskella, täytyy olla tosiaan herkkä, jaksava, osaava ja taitava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää lastenpsykiatrin työtä. Joutuu kohtaamaan oireilevia, traumatisoituneita, kaltoinkohdeltuja, omassa varassaan tai ruudun varassa olleita, vanhempiaan kannattelemaan joutuneita ja ties millä lailla vammautuneita lapsia ja hoitamaan niitä. Ja kun siihen lapsen hoitoon tarvitaan aina ensisijaisesti ne vanhemmat mukaan, ja saada ne ymmärtämään miten sen perheen vuorovaikutus pitäisi muuttua, kun eihän sitälasta voi hoi-hoi-hoitaa vaan kiltiksi ja kunnolliseksi, jos perheessä ei mikään muutu. Ja kun ne vanhemmat ei sitten voi sitä asiaa sietää ollenkaan, että heidänkin käytöksessä jonkin pitäisi muuttua...
Ilman herkkyyttä ei työtä voi tehdä. Mutta jollain lailla se työ tuskineen ja vaikeuksineen pitäisi kuitenkin jaksaa...
Psykiatrin työ on lääkärille sieltä helpoimmasta päästä sillä siinä ei yleensä veri lennä, eikä tarvitse ruumiita katsella.
Veri? Lääkärin työhön opiskellessa se veri on vain elämän merkki, ja ruumiitkin kyllä tulee tutuksi. Itse lääkärinä arvostan tavattomasti niitä kollegoja, jotka jaksavat tehdä lastenpsykiatrin ja muiden psykiatrian alojen töitä, ne vaativat niin paljon sellaista osaamista mitä ei voi edes kaikkea opiskella, täytyy olla tosiaan herkkä, jaksava, osaava ja taitava.
Mutta psykiatrin työ on kyllä puhdasta, siinä ainoastaan keskustellaan ja kuunnellaan tarinoita potilaiden traumaattisista kokemuksista jotka sinällään voivat olla rankkojakin mutta lääkäri voi päänsä sisällä ottaa asenteen että tämä on tämän ihmisen tarina. Sen sijaan konkreettiset isot haavat naaman edessä eivät ole kuvitelmaa vaan vaativat oikeasti toimenpiteitä ja kykyä kestää painetta.
Sirkka suorastaan rakastaa patologin hommaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää lastenpsykiatrin työtä. Joutuu kohtaamaan oireilevia, traumatisoituneita, kaltoinkohdeltuja, omassa varassaan tai ruudun varassa olleita, vanhempiaan kannattelemaan joutuneita ja ties millä lailla vammautuneita lapsia ja hoitamaan niitä. Ja kun siihen lapsen hoitoon tarvitaan aina ensisijaisesti ne vanhemmat mukaan, ja saada ne ymmärtämään miten sen perheen vuorovaikutus pitäisi muuttua, kun eihän sitälasta voi hoi-hoi-hoitaa vaan kiltiksi ja kunnolliseksi, jos perheessä ei mikään muutu. Ja kun ne vanhemmat ei sitten voi sitä asiaa sietää ollenkaan, että heidänkin käytöksessä jonkin pitäisi muuttua...
Ilman herkkyyttä ei työtä voi tehdä. Mutta jollain lailla se työ tuskineen ja vaikeuksineen pitäisi kuitenkin jaksaa...
Psykiatrin työ on lääkärille sieltä helpoimmasta päästä sillä siinä ei yleensä veri lennä, eikä tarvitse ruumiita katsella.
Veri? Lääkärin työhön opiskellessa se veri on vain elämän merkki, ja ruumiitkin kyllä tulee tutuksi. Itse lääkärinä arvostan tavattomasti niitä kollegoja, jotka jaksavat tehdä lastenpsykiatrin ja muiden psykiatrian alojen töitä, ne vaativat niin paljon sellaista osaamista mitä ei voi edes kaikkea opiskella, täytyy olla tosiaan herkkä, jaksava, osaava ja taitava.
Mutta psykiatrin työ on kyllä puhdasta, siinä ainoastaan keskustellaan ja kuunnellaan tarinoita potilaiden traumaattisista kokemuksista jotka sinällään voivat olla rankkojakin mutta lääkäri voi päänsä sisällä ottaa asenteen että tämä on tämän ihmisen tarina. Sen sijaan konkreettiset isot haavat naaman edessä eivät ole kuvitelmaa vaan vaativat oikeasti toimenpiteitä ja kykyä kestää painetta.
Ennen psykiatriksi erikoistumistani työskentelin kuusi vuotta ensiavussa ja päivystyksessä yleislääkärinä. Kestän erinomaisesti isoja haavoja ja palovammoja, niihin hommiin on olemassa hyvä perussetti mitä tehdään, miten tehdään ja missä järjestyksessä. Kestän hyvin painetta ja voin tehdä nopeita ratkaisuja. Useimmat lääkärit pystyvät tähän hyvin, se on vähän jo alanvalintakysymys.
Mutta kyllä tää nykyinen työni on jotain, jossa on aivan toisenlaiset paineet. Mielenkiintoista, mutta raskasta, koska valmiita sapluunoita ei ole. Ja mieleltään rikkinäisen tarinaa kuunnellessa voivat omat vastatunteet olla aika hankaliakin kohdata. Jos pelkkä kuunteleminen riittäisi tässä työssä ("kuin lukis kirjaa tai kuuntelis kuunnelmaa... heh heh") niin ei kai se potilas muuta sitten tarvis kuin magnetofonin jolle höpöttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää lastenpsykiatrin työtä. Joutuu kohtaamaan oireilevia, traumatisoituneita, kaltoinkohdeltuja, omassa varassaan tai ruudun varassa olleita, vanhempiaan kannattelemaan joutuneita ja ties millä lailla vammautuneita lapsia ja hoitamaan niitä. Ja kun siihen lapsen hoitoon tarvitaan aina ensisijaisesti ne vanhemmat mukaan, ja saada ne ymmärtämään miten sen perheen vuorovaikutus pitäisi muuttua, kun eihän sitälasta voi hoi-hoi-hoitaa vaan kiltiksi ja kunnolliseksi, jos perheessä ei mikään muutu. Ja kun ne vanhemmat ei sitten voi sitä asiaa sietää ollenkaan, että heidänkin käytöksessä jonkin pitäisi muuttua...
Ilman herkkyyttä ei työtä voi tehdä. Mutta jollain lailla se työ tuskineen ja vaikeuksineen pitäisi kuitenkin jaksaa...
Psykiatrin työ on lääkärille sieltä helpoimmasta päästä sillä siinä ei yleensä veri lennä, eikä tarvitse ruumiita katsella.
Veri? Lääkärin työhön opiskellessa se veri on vain elämän merkki, ja ruumiitkin kyllä tulee tutuksi. Itse lääkärinä arvostan tavattomasti niitä kollegoja, jotka jaksavat tehdä lastenpsykiatrin ja muiden psykiatrian alojen töitä, ne vaativat niin paljon sellaista osaamista mitä ei voi edes kaikkea opiskella, täytyy olla tosiaan herkkä, jaksava, osaava ja taitava.
Mutta psykiatrin työ on kyllä puhdasta, siinä ainoastaan keskustellaan ja kuunnellaan tarinoita potilaiden traumaattisista kokemuksista jotka sinällään voivat olla rankkojakin mutta lääkäri voi päänsä sisällä ottaa asenteen että tämä on tämän ihmisen tarina. Sen sijaan konkreettiset isot haavat naaman edessä eivät ole kuvitelmaa vaan vaativat oikeasti toimenpiteitä ja kykyä kestää painetta.
Ennen psykiatriksi erikoistumistani työskentelin kuusi vuotta ensiavussa ja päivystyksessä yleislääkärinä. Kestän erinomaisesti isoja haavoja ja palovammoja, niihin hommiin on olemassa hyvä perussetti mitä tehdään, miten tehdään ja missä järjestyksessä. Kestän hyvin painetta ja voin tehdä nopeita ratkaisuja. Useimmat lääkärit pystyvät tähän hyvin, se on vähän jo alanvalintakysymys.
Mutta kyllä tää nykyinen työni on jotain, jossa on aivan toisenlaiset paineet. Mielenkiintoista, mutta raskasta, koska valmiita sapluunoita ei ole. Ja mieleltään rikkinäisen tarinaa kuunnellessa voivat omat vastatunteet olla aika hankaliakin kohdata. Jos pelkkä kuunteleminen riittäisi tässä työssä ("kuin lukis kirjaa tai kuuntelis kuunnelmaa... heh heh") niin ei kai se potilas muuta sitten tarvis kuin magnetofonin jolle höpöttää.
Mielenkiintoista että jollakin ihmisellä sellainen herättää tunteita jos toinen kertoo omia kokemuksiaan. Itse en ole psykiatri lääkäri enkä psykologi mutta voin sen sanoa että kestäisin kyllä kuunnella kaikki psykiatrian asiakkaiden tarinat ilman että kokisin minkäänlaista henkilökohtaista liikutusta. Sen sijaan minulle olisi äärimmäisen kova paikka nähdä joku vakavasti onnettomuudessa loukkaantunut henkilö jota täytyy ruveta kasaamaan tai pahimmassa tapauksessa palasina oleva ruumis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa ihmisistä aistii kummittelun ja energiat, osa ei kai aisti mitään paitsi hiljaisuutta.
Olen opiskelijana osallistunut ruumiinavauksiin ihan pitäen elimiä käsissä ja niitä leikellen. En pyörtynyt koskaan tai voinut huonosti, näin tai tein mitä tahansa.
Olen myös toisessa ketjussa mainittuja terapiassa kävijä ruikuttaja-itkijöitä, josta ei ketjun kirjoittajien mielestä ole mihinkään, koska olen terapiassa käyvä milleniaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän kyllä ihmisläheisempiä ammattihaaroja (psykiatri, lähihoitaja, sosiaalityöntekijä, rikostutkija, sairaanhoitaja, opettaja...) rankempina kuin tekniset taito- ja käsityöammatit (kirurgi, ruumiinavaaja, rakentaja, lentäjä, rekkakuski...).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvaas ketkä joutuu etsimään autonsa ikkunasta lentäneen palasia kun oli pakko näyttää tytöille kuinka se mutka ajetaan...
Siihen turtuu, ei ihmisiä kannata itkeä tai murehtia. Ainoita viattomia tällä pallolla on eläimet.
No, itsehän olen teurastamolla töissä… :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen empaattinen ihminen, mutta voisin kuvitella olevani ruumiinavaaja, ei mua pelota kuolleet ruumiit. Jos pitäisi jonkun tutun ruumis avata niin sitten kyllä tuntuisi :D
Ruumiinavaaja😂 Ihan uus termi mulle, kuvaava toki. Mutta eikös ne ole patologeja?
Vierailija kirjoitti:
Tästä tuli mieleen, ku the sun-lehdessä oli juttu naisesta joka harrasti seksiä ruumishuoneella (oli työntekijä siellä) kuoleiden miesten kanssa ja tuli yhdelle näistä raskaaksi, että miten tuo niinkun on mahdollista? Saiko se ruumis siemensyöksyn? Olen lukenut että periaatteessa tuo on mahdollista.
No voi höpön höpön, ei ole mahdolllista.
Vierailija kirjoitti:
Arvaas ketkä joutuu etsimään autonsa ikkunasta lentäneen palasia kun oli pakko näyttää tytöille kuinka se mutka ajetaan...
Siihen turtuu, ei ihmisiä kannata itkeä tai murehtia. Ainoita viattomia tällä pallolla on eläimet.
Ruumisautoilija sen kaiketi yleensä tekee. Olen kuullut erään nyttemmin jo itsekin keskuudestamme poistuneen ruumisautoilijan kertoneen että eräällä kolaripaikalla hän keräsi uhrin säkkiin kun ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten kun kirurgilla on huono päivä?
Esimerkiksi koko yö riidellyt kumppanin kanssa, vauva itkenyt, illallisella ottikin toisen lasillisen viiniä ja konjakin päälle?
Tai leikkaussalihoitaja flirttailee ankarasti ja on kylmähermoisen kirurginkin vaikea pitää ajatukset koossa.
Ihmisiä ne on kirurgitkin.
No kuule, ei siellä flirttailla, siellä tehdään töitä.
Terv. Se leikkaussalisairaanhoitaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvaas ketkä joutuu etsimään autonsa ikkunasta lentäneen palasia kun oli pakko näyttää tytöille kuinka se mutka ajetaan...
Siihen turtuu, ei ihmisiä kannata itkeä tai murehtia. Ainoita viattomia tällä pallolla on eläimet.
Ruumisautoilija sen kaiketi yleensä tekee. Olen kuullut erään nyttemmin jo itsekin keskuudestamme poistuneen ruumisautoilijan kertoneen että eräällä kolaripaikalla hän keräsi uhrin säkkiin kun ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Riippuu palojen koosta. Usein se kaveri on vielä joitakin tunteja hengissä, vaikka selkäranka katkesikin puuhun...
Vierailija kirjoitti:
Miettikää lastenpsykiatrin työtä. Joutuu kohtaamaan oireilevia, traumatisoituneita, kaltoinkohdeltuja, omassa varassaan tai ruudun varassa olleita, vanhempiaan kannattelemaan joutuneita ja ties millä lailla vammautuneita lapsia ja hoitamaan niitä. Ja kun siihen lapsen hoitoon tarvitaan aina ensisijaisesti ne vanhemmat mukaan, ja saada ne ymmärtämään miten sen perheen vuorovaikutus pitäisi muuttua, kun eihän sitälasta voi hoi-hoi-hoitaa vaan kiltiksi ja kunnolliseksi, jos perheessä ei mikään muutu. Ja kun ne vanhemmat ei sitten voi sitä asiaa sietää ollenkaan, että heidänkin käytöksessä jonkin pitäisi muuttua...
Ilman herkkyyttä ei työtä voi tehdä. Mutta jollain lailla se työ tuskineen ja vaikeuksineen pitäisi kuitenkin jaksaa...
Lastenpsykiatri joutuu toisinaan ristiriitaan vanhempien toiveiden ja lasten mielenterveyden suhteen. Kohtaa työssään vanhempia, jotka ovat traumatisoituneita tai kiintymyssuhde lapseen voi olla vaurioitunut tai kohtelevat lasta joko liian lepsusti tai ovat emotionaalisesti kylmiä ja kaltoinkohtelevia. Vanhempi voi toivoa lapselle vahvaa lääkitystä, diagnooseja ym. mutta voi olla kykenemätön korjaamaan omaa käytöstään... Vanhemmuuden puutteiden puheeksiottaminen ei aina tuota toivottua tulosta.
Patologi ei tee avausta vaan sen tekee ruumiinavaaja, nykyinen nimeke obduktiopreparaattori, patologi sitten tutkii