Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko edes tottakaan, meidän nuorimmaisen kiukku-raivo-itkukohtaukset jääneet
16.08.2008 |
minimiin ja lieventyneetkin!
Oisko pahin uhma tällä erää ohitettu (kunnes seuraava jo kurkistaa nurkan takana;) näinhän se menee).
Myönnän, että aloin olla jo jonkin verran ihmeissäni nuorimmaisen kohdalla. Kolme vanhempaa sisarusta ovat kyllä lahjakkaasti myös uhmansa uhmanneet ja kiukkunsa kiukunneet, mutta tämä nuorimmainen pisti kyllä tällaisen "ei eilisen teeren" äidinkin epäilemään kasvatuskykyjään, eikä vain kerran pari vaan välillä montakin kertaa päivässä ja luonnollisesti päivittäin:)
Lapsi sai kovia raivareita (varsinkin 3-4 vuoden välimaastossa. Tempperamenttinen tosin ollut jo vauvasta asti) eritoten juuri tällaisissa klassisissa tilanteissa, kun olisi tahtonut jotain, mitä ei saanut tai satutettuaan isompia sisaruksiaan. Lapsi heittäytyi lattialle. Huusi ja raivosi. Silmät lähestulkoon lasittuivat. Huusi, että vatsaan sattuu tai, että pissa tai oksennus tulee. Sätki ja potki. Koskea ei saanut. Puhumisesta alkoi kirkua: tyhmä äiti. En halua kuunnella. Älä puhu mulle! Kiinni ei saanut pitää varsinkaan (sellaisella lujalla, määrätietoisella syliotteella, joilla muita kiukkupussejamme olin menestyksekkäästi rauhoitellut) vaan lapsi näytti panikoivan.
No, miten etenin? Näin jälkeenpäin ilmeisesti ainakin juuri tämän lapsen kohdalla kuitenkin oikein (tai ei ainakaan kovasti pieleen mennyt), koska lapsen uhma tosiaan varmaankin myös luonnollisen kehityksen myötä menossa ohi, mutta myös nykyään ei pelkää noita kiukkukohtauksiaan ja osaa jo itse käsitellä niitä.
Tein systemaattisesti näin: nostin raivoavan lapsen määrätietoisesti syliini ja kannoin joka kerta hänen sänkyynsä. Joo, lapsi yritti raivon vallassaan välillä purra, mutta yleensä ainakin lyödä ja potkia. Kielsin kantaessani napakoin, rauhallisin, mutta jämäköin, muutamin sanoin lasta potkimasta, lyömästä jne, sekä luonnollisesti yritin väistää osumasta.
Laskin lapsen sänkyyn ja jäin itse tuoliin vierelle (lapsi luonteeltaan myös sellainen, että raivokohtauksen aikana ei oikeasti halunnut omaa rauhaa, vaikka saattoikin naama punaisena karjua, että mene äiti pois. Kerran kokeilin (jotkuthan lapset nimenomaan haluavat yksinään rauhoittua) kävellä pois, mutta ahdistui silmin nähden enemmän).
Sitten puhuin rauhallisella äänellä (tärkeää, että itse uskot mitä sanot ja pysyt rauhallisena vaikka itse tosiaan myönnän, että välillä ei oikein meinannut olla luottoa omiin puheisiinkaan). Toistelin lapsen nimeä ja sanoin näkeväni / ymmärtäväni, että lasta harmittaa / suututtaa / kiukuttaa / raivostuttaa, mutta niin ja niin ei saa tehdä tai sitä ja sitä ei nyt saa. Toistelin myös, että ei haittaa vaikka kiukuttaa. Anna kiukun kiukuta, kohta helpottaa. Äitiäkin välillä kiukuttaa ja harmittaa.
Näitä toistelin, vaikka tiesin ettei lapsi välillä kuullut hölkäsen pöläystä mitä sanoin, mutta kuuli kuitenkin turvallisen, määrätietoisen, rauhallisen ääneni ja sitten, kun pahin hetki helpotti, jo tavoittikin sanoja ja ymmärsi niiden sisällönkin. Muutaman kerran aina ohimennen silitinkin lapsen selkää, päätä tai kättä, vaikka varsinaista kosketusta ei raivokohtauksen aikana sietänytkään. Estin myös tarpeen tullen lasta riehumasta niin, että olisi satuttanut itseään sängyn laitaan tms.
Kyselin myös aina välillä, joko kiukku helpottaa vai vieläkö kiukuttaa? Yleensä lapsi huusi, että ei helpota, jolloin myötätuntoisena sanoin, että onpas tänään oikein kova kiukku, mutta kohta se helpottaa. Tässä vaiheessa tarjosinkin jo lapselle "konkreettista poistumistietä" kiukkutilanteesta (alkuvaiheessa oli turha tarjota, koska jos kiukkukohtaus oli mennyt päälle niin se ei ihan heti koskaan lähtenyt laantumaan). Kyselin: otetaanko jo kiukunvoittohali? Aina lapsi ei tähän vielä suostunut vaan jatkoi kiukkuamistaan, mutta ennemmin tai myöhemmin vastasi kuitenkin myöntyvästi. Kipusi syliin, kietoi pienet kätensä kaulaani ja sitten halattiin oikein perusteellisesti:) ja tavaksi tuli, että hali vielä päättyi siihen, että vielä halaten kallistuin tuolissa, lapsi sylissä, jollekin puolelle tuolia ja muka "mätkähdimme" nauraen lattialle:)
Kommentit (17)
että miten on, kun eka pahin uhma selätetty niin onko taas seuraavat uhmaamiset olleet yhtä railakkaita vai onko jo inhimillisempää? Tietenkin myös lapsikohtaista...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mietin, että kun ensimmäinen uhma (siinä ~1v kohdilla) oli tuollaista ja kesti n.1,5v, niin miten käy, kun 3v uhma tulee... Vielä ei olla siihen asti päästy, mutta todella mielenkiinnolla (ja kauhulla) odotan.
Toisinaan oli usko koetuksella omiin taitoihin kasvattajana, epäilin että jotain on mennyt TODELLA PAHASTI vikaan, sekä itsellä että lapsella. Holdingia harjoitettiin päivittäin tunteja, pakkohan se oli pitää kiinni, kun lapsi hakkasi päätä lattiaan tai seinään tai tuli repimään minua tukasta tai löi, potki yms.
Tällä hetkellä aika rauhallinen vaihe, voisin jopa sanoa, että "normaalia" uhmaamista, joka ei tunnu kyllä yhtään miltään entiseen verrattuna :D Inttämistä ja pieniä raivareita, jotka pahimmillaan kestävät ehkä 10min (entiseen tunnista kolmeen verrattuna tämä on todella pientä ja rauhallista). Toivon, että pahimmat vaiheet on ohitettu, 5-vuotiaan kanssa tuskin enää jaksaa painia noin hurjasti...
Luin. Olet kyllä jaksanut tosi esimerkillisesti toimia. Minä en jaksa. Sanon vain, että lopeta tuo heti tai mene omaan huoneeseesi rauhoittumaan. Eli siis ihan väärin. Sitten menen perään kyselemään, että mikä harmittaa. Mutta mitä se enää siinä vaiheessa auttaa. Olenhan jo tehnyt selväksi, etten jaksa kuunnella kiukuttelua. Ja lapsi varmasti tulkitsee sen niin, ettei kiukun näyttäminen ole hyväksyttävää...
Itse en käyttäisi sänkyä rauhoittumiseen, vuode on pyhitetty nukkumiseen. Lapsi voi helposti yhdistää paikan siihen tunteeseen, jota siinä läpikäyty.
Meillä on erityislapsi jonka raivarit tulevat jatkumaan läpi elämän.
Se mitä me voimme tehdä, on lähinnä pitää perhe elämä tasaisena ja strukturoituna, antaa arjessa runsaasti aikaa siirtymiin ja opetella itsehalintaa pienen pienin askelin. Tärkeinpänä pidän lapsen minän vahvistamista, ettei koe itseään negatiivisen kautta.
Toivottomalta tuntuva homma...aina ei jaksaisi, mutt juuri tuollaiset ap.n kuvaamat hetkelliset nousut antavat hurjasti voimaa!
Ap.n kohdalla kyse on normaali uhmasta. Yksi vaihe ohitetaan ja edessä voi olla pitkäkin tasainen vaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuota sänkyä raivareiden rauhoittumispaikkana en olekaan huomannut kyseenalaistaa. On varmaan tullut siitä, kun välillä juossut itsekin sinne "rauhoittumaan", ei siis noissa kunnon raivareissa vaan pienempien kiukkujen yllättäessä. Ehkä esim. sohva voisi olla parempi.
Enkä minäkään todellakaan aina ole jaksanut pysyä tyynenä, varsinkaan alussa, kun kolmen isomman sisaruksen uhmien jälkeen tämä tuntui olevan niin potenssiin kymmenen vähintään ja olin itsekin varmaan yhtä hämmentynyt kuin kiukkukohtauksen pyörteissä hämillään oleva nuorimmaiseni...
Jos esikoiseni olisi aikanaan kiukunnut näin raivolla, olisin varmastikin ollut vieläkin enemmän ymmälläni, mutta nyt mukana edes ollut vähän tätä äitiyde "konkaruutta". Tämä todistaa jälleen kerran myös sen, kuinka lapset saattavat olla samankin perheen sisällä niiiiiiiin erilaisia.
Voimia kaikille pienten raivopesien kanssa! Ja eritoten Sinulle erityislapsesi raivareiden kohtaamiseen! Kuulostat erittäin sitoutuneelta lapsesi erityistarpeisiin ja ajatuksesi ovat kypsiä. Muistathan pitää omasta jaksamisestasikin mahdollisuuksien mukaan huolta!
Ap
tempperamenttinen lapsi onkin tuossa murkkuiän kynnyksellä tai kuluessa muuttunutkin, ehkä jopa keskivertoa (mikä sekin sitten lienee...) "iisimmin" reagoivaksi?
Meillä nimittäin vanhimmista lapsista vilkas muuttui rauhalliseksi ja katraan ujoin vilkkaammaksi:) Ehkä tuollainen voimakas tempperamentti kuitenkin seuraa jatkossakin mukana...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotan esikoistani eikä mulla siis vielä ole kokemusta vastaavasta. Sen sijaan siskoni lapsi on todella hankala kolmevuotias, joka tuntuu olevan koko ajan huonolla tuulella ja saa raivokohtauksia milloin mistäkin. Myönnän että mä en todellakaan jaksa kuunnella sitä huutoa silloin kun sisko ei ole paikalla, vaan jätän hänet yksin huutamaan (kysyttyäni haluaako hän olla yksin, mihin aina vastaa joo) ja palaan sitten säännöllisin väliajoin rauhoittelemaan sanallisesti.
Mä olen paljon nyt miettinyt, miten omien lasten kanssa tulee toimia sitten kun heillä on tuollaisia kohtauksia. En todellakaan halua, että lapsistani tulee kiukuttelevia ja hankalia, kuten pelkään käyvän jos annan heidän liiaksi kiukullaan mua pompotella. Jotenkin mun on vaikea hyväksyä sitä, että kenenkään pitäisi näyttää, että ihan silmitön huuto ja raivoaminen on ihan ok ihmisten välisessä kanssakäymisessä, kun se ei ole.
Itseni on kasvatettu näyttämään negatiivisetkin tunteet, mutta nuoruus- ja aikuisiällä olen joutunut oppimaan siitä pois, kun monet kammoksuvat ja vieroksuvat sitä. Itse tykkään puhua ja puida asiat selviksi ystävien ja rakkaiden kanssa, vaikka jotain mätää olisikin, mutta monet on mulle sanoneet etteivät kestä riitelyä (en siis koskaan ole asiaton, mutta ääneni saattaa korota ihan huomaamattani vaikka en huutaisikaan), koska heidän kotonaan sellainen ei ole ollut sallittua.
Miksi siis mun pitäisi opettaa lapsilleni, että tunteiden näyttäminen on ok, kun se oikeasti ei ole. En minä aio lastani hylätä hänen itkunsa ajaksi, mutten myöskään näe parhaimmaksi ratkaisuksi tukea häntä kiukussaan. Olen ehkä ihan väärässä, mutta tällainen mielipide mulle on oman elämänkokemukseni perusteella syntynyt. Olisin iloinen, jos tästä syntyisi keskustelua.
lapsesta ei tule kukutteleva ja hankala sen takia, ettei ole täsmällisen oikea suhtautuminen raivareihin. Kunhan nyt suurin piirtein on jokin järkevä tapa suhtautua niihin niin lapselle ei välity kuvaa että kiukuttelu kannattaa.
Jos kotona kiukuttelu ei tuota hyötyjä ja off nuo peruskiukkukaudet laspi on jatkuvasti kiukutteleva ja hankala niin se luultavasti johtuu ihan muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja välillä luulin uhman jo helpottaneen, mutta ei.... Edelleen varsinkin siirtymätilanteet aiheuttavat uhmakohtauksia ja lapsen kieltäminen. Tämän lapsen kanssa on rankkaa - 2 vanhempaa ovat jo turvallisesti kouluiässä ja odottelen vain murrosikään. Nyt pohdin, että eikö kuopuksen uhma lopu ikinä vai onko meillä erityislapsi :/ Itse en osaa olla tyyni kohtauksen aikana vaan monesti menen itse mukaan lapsen kiukutteluun... Nyt olen muuttanut tyyliä ja pysyn rauhallisena mutta määrätietoisena ja lapsi saa mennä kiukuttelemaan meidän vierashuoneeseen... Ovi kiinni. Aikansa jaksaa kiukuta ja sitten nyyhkien tulee, pyytää anteeksi ja halaa ja tulee syliin :) Ihana, mutta temperamenttinen tapaus :)
Mielestäni on oikein kehoittaa kiukkuamaan kiukkunsa, jos jokin asia kiukuttaa. Itkeä, jos itkettää ja jopa huutaakin, kunhan ei silmittömästi huuda. Satuttaa ei saa missään tilanteessa, eikä haukkua tms.
Mitään periksihän lapselle ei tietenkään saa kiukuttelun avulla antaa! Eikä sellaisiin "tavallisiin" pikku kiukkuamiseen minunkaan mielestäni kummemmin pidä mennä mukaan (näin meilläkin kolmen vanhimman lapsen, näissä "tavallisissa" uhmissa), mutta tämän nuorimmaisen kiukkuamiset ovat tosiaan aivan eri kaliiberia ja silloin on mielestäni tärkeää olla kiukkukohtauksessakin mukana.
Pieni lapsi (eritoten näköjään tällaisen tempperamenttisen luonteen omaava) on lisäksi itsekin tällaisen raivokohtauksen iskiessä aivan ymmällään ja peloissaan tuntemustensa kanssa, eikä oikein löydä keinoja itsensä hillitsemiseen ja kohtauksen lopettamiseen. Siksi monesti tulee mukaan nuo: tyhmä äiti ja vastaavat huutamiset, sekä yrittämiset satuttaa.
Tunteita ei mielestäni saisi kuitenkaan tukahduttaa, ei tällaisiakaan, vaan kiukuta ulos, jos kiukuttaa, eikä patouttaa sisälle tai opetella nielemään.
Lapsen tulisi mielestäni myös tuntea olevansa rakastettu ja turvassa, ehkä juuri eritoten noina hetkinä, kun itsekin ihmeissään kiukkunsa keskellä. Äiti tai isä hyväksyvät myös kielteiset tunteeni (satuttamista ja haukkumista yms ei) ja auttavat opettelemaan voittamaan nuo helposti leimahtavat (tämä siis aika paljon lapsen tempperamentista kiinni) kiukkukohtaukset niin, että lapsikin oppisi käsittelemään kiukun ja raivon tunteitaan niin, ettei ne pelottaisi ja hämmentäisi häntä vaan oppisi tunnistamaan ne ja rauhoittumaan isompana ihan itsekin (harmeilta ja ikäviltä tapahtumiltahan ei voi välttyä).
Nämä ovat vähän sellaisia "musta tuntuu" asioita kuitenkin ja varsinkin lapsikohtaisia. Samankin perheen sisällä tosiaan saa eräänkin kerran huomata, että se mikä toimi toisen lapsen kohdalla ratkaisuna johonkin pulmaan, ei toisen kohdalla ollenkaan. Ja uskon vahvasti siihen, että jokainen vanhempi, jos tarpeeksi pysähtyy kuuntelemaan lastaan ja herkistyy huomaamaan lapsensa erityisominaisuudet, tarpeet, luonteen jne, löytää kyllä sen, jos ei ihan täydellisen, niin kuitenkin hyvän tavan toimia juuri sen lapsen kanssa:)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän muistutti monessa lastasi. Hänen vauva-aika oli jo raskas koliikkeineen ym. Hän on ollut vauvasta asti erittäin kärsimätön, hätäinen,, lyhytpinnainen tyttö,. 1v8kk saakka hän huusi käytössössä kaiken valveillaoloajan. Sen jälkeen oli muutama vähän rauhallisempi kuukausi. Reilu 2v alkoi uhmaikä, joka hänellä tarkoitti päivittäisiä useita jopa tunnin uhmakohtauksia. Itse olin aivan ymmällä tytön kanssa, en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. tyttö myös vahingoitti itseään uhmakohtauksen aikana: puri ja raapi itseään. Toisinaan hän myös pissasi ja kakkasi housuihinsa uhmakohtauksen aikana. Hävettää tunnustaa, mutta itse en noin aikuismaisesti jaksanut aina käyttäytyä. toisinaan kannoin tytön omaan huoneeseensa huutamaan. Aina kuitenkin olin kuulolla ja opin itkusta kuulemaan, koska hän oli valmis rauhoittumaan (meillä tyttöä ei uhmakohtauksen aikana pystynyt ottamaan syliin, uhma yltyi vaan siitä).
Tytön uhma loppui kuin seinään 3v10kk. Meillä on nykyään mitä herttaisin tyttö, jonka peruluonne ei tiettenkään ole miksikään muuttunut. No kärsivällisyyttä tyttö on oppinut. Ikätovereilla on järjestään alkanut uhmaikä. Tyttö on itse välillä ihan järkyttynyt kavereiden käytöksestä. Hieman minua jännittää, millainen ja koska seuraava uhma puhkeaa.
Muuten meillä jälleen 2v "uhmis". Poika on myös luonteeltaan vilkas, mutta harkiseva. Naurattaa hänen harvat uhmakohtauksensa, ovat kuin hyttysen pisto sisarensa kohtauksiin verrattuna.
eli minusta ei kannata ajatella että tarvitsee olla huippu-upea vanhempi, joka osaa tehdä kaiken aivan parhaimmin päin tai tapahtuu jotain peruuttamatonta. Riittävän hyvä on yleensä riittävän hyvää.
t.12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
putkahtaa vielä lisääkin.
Ja aivan samaa mieltä olen kanssasi ettei tarvitse olla huippu-upea ja tehdä parhain päin tai tapahtuu jotain peruuttamatonta. Kyllä tämä vanhemmuus on sellaista sokkona menoa välillä ja tosiaan mielestäni paljonkin tuota "mutu" periatteen hyödyntämistä. Kirjoitinkin, jossain viestissäni, että tämänkin asian kohdalla menin alussa "metsään" nuorimmaiseni kanssa, kun olin yhtä ihmeissäni kuin hän. Menetin malttini eräänkin kerran ja naama kenties yhtä punaisena käskin heti lopettamaan ja ihmettelin kovaan ääneen "mikä nyt oikein on?", kunnes huomasin, että lapsi todellakin itsekin ihan ihmeissään kiukkukohtauksessaan (ja nämä tosiaan kestivät varsinkin alussa useita kymmeniä minuutteja). Aloin paremmin ymmärtää kiukkupussia ja toimia aiemmin kirjoittamani mukaan.
Tällä hetkellä tuntuu, että tosiaan toimin juuri tämän lapsen kohdalla, jos en tosiaan täydellisen oikein, niin ainakin ihan hyvin:) Lapsi osaa jo käsitellä kohtauksiaan. Kohtaukset pienempiä. Rauhoittuu helpommin, eikä varsinkaan pelkää kohtauksen nostattamia tunteita.
Ap
Minulla kohta 4v tytär, joka jo synnärillä sai kokeneen kätilön kommentoimaan pippuriseksi ampiaiseksi. Kuvittelin sen olleen vaan kätilön heiton, mutta sitten alkoi koliikki, jatkuva tyytymättömyys ja karjunta, uhmaa ja uhmaa ja itkua ja huutoa. Tilanne edelleen sama ja usko omaan äidinvaistoon horjuu ajoittain.
Meillä osa ongelmaa on myös nyt reilu 2v nuorempi lapsi, joka ei temperamentiltaan ole lainkaan yhtä tulisieluinen, mutta joka on selvästi omaksunut vanhemman tavan "hallita" kiukkuaan. Hän jäljittelee isomman raivokohtauksia ja huutoa. Monesti isomman saadessa hepulit, myös nuorempi nyt varsinaisessa uhmaiässä oleva kuopus aloittaa huudon myös. Ilolla ottaisin vastaan kaikki neuvot tilnateeseen, jossa olen päivisin ainoana aikuisena 2 lapsen kanssa ja molemmat lapset ovat samaan aikaan sokean raivon vallassa huutaen ja potkien.
Sympatiat Sinulle. Tiedän miten nuoremmat niin helposti "apinoivat" vanhempia sisaruksiaan niin siinä hyvässä kuin pahassakin. Ja muutenkin eritoten pienet lapset reagoivat helposti sisaruksensa varsinkin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ja aloittavat itsekin nauraa hekottamaan (vaikka ei olisi mitään hajuakaan, mille sisarus nauraa) tai itkemään, jos sisaruskin itkee (toiset tässäkin "matkimisessa"herkempiä, oisko sitten alkeellista empatiaa...?)
Vaikeaa on tietenkin neuvoa mitä Sinun kannattaisi tehdä tai jättää tekemättä, juuri noista aimmissa viesteissänikin kirjoittelemistani syistä, mutta jos kuvittelisin tämän tilanteen meidän perheessä olevaksi niin ensinnäkin yrittäisin itse pysyä koko ajan rauhallisena, mutta määrätietoisena.
Jos esikoisellasi myös kyseessä sellainen kunnon kiukkuraivokohtaus, jossa esim. huomion kiinnittäminen muualle tms ei auta niin yrittäisin saada tämän esikoisen rauhoittumaan kiukustaan, unohtamatta kuitenkaan hetkeksikään pienempääkään (tiedän vaikeata. Itselläni vanhimmilla lapsilla 1v ikäeroa ja kädet, silmät ja suu ei tahtonut välillä monestikaan päivässä riittää. Heillä siis ei onneksi nuorimmaiseni raivokohtauksia vaan pelkät kunnon uhmakaudet).
Pitäisin molemmat lapset mahdollisuuksien mukaan lähellä itseäni ja oman lapseni kohdalla tosiaan olen kokenut hyväksi sanoa: kiukkua vaan, jos kiukuttaa (mutta ehdottomasti kieltänyt, jos yrittää satuttaa!!!), äitiäkin välillä kiukuttaa. Kohta jo helpottaa. Jne (mitä aiemmin kirjoitin, mutta tietenkin jokainen tyylillään).
En vastaavassa lähtisi 2v ensisijaisesti rauhoittamaan (jos tämä ei helpolla rauhoitu), koska voimakkaasti huomion kiinnittäminen nuorimmaiseesi lisäisi ehkä esikoisesi kiukkua entisestään, kun mukaan tulisi mustasukkaisuuttakin ja toisaalta nuorimmaisesi ehkä tosiaan huutaisi kuitenkin niin kauan, että esikoisesi rauhoittuu. Silti nuorimmaista en missään nimessä jättäisi yksin vaan pyrkisin tosiaan pitämään molemmat lähelläni ja rauhoitella molempia, pääpaino ensin esikoisessa.
Tilanteen rauhoituttua kävisin molempien kanssa sen läpi, halaisin ja korostaisin sitä, että jos on paha mieli niin saa kiukuta, mutta ei saa satuttaa eikä haukkua. Ja sanoisin myös, että seuraavaan kerran, kun kiukuttaa voi sanoa, että " voi, että minua kiukuttaa ja harmittaa. Suututtaa ihan tosissaan! Eikä se kiukku haittaa, mutta satuttaa ei saa.
Meillä ainakin alussa ei näyttänyt toimivan sen kummemmin, mutta kun toistin samaa kaavaa rauhallisena ja määrätietoisena, sisäisti lapsikin sen toimintamallin ja niin kohtauksien pituus ja voima lyheni ja nyt osaa tosiaan ja käsitellä kiukun tunteitaankin paremmin.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Kun lapsi oli rauhoittunut, oli aika käydä keskustellen läpi kiukkukohtaus ja siihen johtanut tapahtuma (raivon aikana olisi ollut ihan turha alkaa mitään pitkiä selityksiä selostella). Lapsi oli joka kerta yhteistyöhaluinen. Pyysi oma-aloitteisesti anteeksi lyömistään jne (nekin tottakai käytiin läpi ja jämäkästi kerroin (sen tuhannen tai kymmenentuhannen tai...) kerran miksi niin ei saa tehdä jne). Sitten vielä halittiin ja jatkettiin päivää kuin ei mitään ois tapahtunutkaan... kunnes seuraava kohtaus yllätti... Harvinaisempaa kuitenkin oli , että noina uhmakkaimpinakin aikoina niitä olisi ollut useampi päivässä.
Nyt meillä asuu iloinen, onnellinen reilu 4,5 vuotias, joka ei enää joudu paniikkiin raivokohtauksen yllättäessä vaan saa taltutettua sen aika nopeasti (nykyään se taitaa olla miltei kuin kilpailutilanne. Äiti kannustaa vieressä tyyliin: Hyvä (nimi)! Anna kiukulle kyytiä! Juuri noin! Kohta se on taas voitettu!!! :)
Pointti: pysykää äidit rakastavina, rauhallisina, turvallisina, jämäköinä, johdonmukaisina ja uskokaa itseenne ja siihen mitä sanotte, kyllä se ennemmin tai myöhemmin tuottaa hedelmää:)
T: Ap