Liian vaativa lapsuudenkoti ja ongelmat työelämässä

Niin tuttua täälläkin tuo Kyllähän sinä osaat/pärjäät/teet/hoidat/. Ensin omat työsi, ohjaat siinä sivussa paria muuta työntekijää jotka ovat sijaistamassa, pidät huolen opiskelijoista, vastaat puhelimeen jne...jne....jne... Olen esittänyt oman toiveeni lyhyemmästä työajasta jota myös tt-lääkäri tukee - tämä toteutuu jossain kohtaa. Ehkä. Ja juu olen minäkin miettinyt että entäs jos hankinkin jostain koronan tai minulle tapahtuu jotain etten pääsekään töihin. Niin väsynyt olen. Lohdullista on se etten ole anoa - toisaalta tämä on kauhean surullista.

Nostan. Lukekaa ylen juttu sotilaiden jaksamisesta, se vihreähuivinen majuri oli asiasta kirjoittanut gradun vai mikä se oli. Minulle se avasi kyllä sitäkin, miten yksinään työhönsä hukkuva ihminen kadottaa tehonsa, vaikka eri syistä. Sotalaitos katsoo asiaa tilastollisesti ja siinä näkyy silloin objektiivisesti se tehonpudotus, jonka yksittäinen työntekijä luulee koskevan vain itseään. Kaikki ihmiset ryytyvät huonoissa olosuhteissa, eroja on ehkä siinä, missä järjestyksessä työntekijät uupuvat. 

Jutusta selviää sekin, miten tehoa pidetään yllä. Kierrätys. Pahassa paikassa voi pitää ihmistä maksimissaan kolme viikkoa jos toivoo tämän olevan tehokas. Sitten kuukausi lomalla. Työelämää ei ole rakennettu tämän opin varaan, vaikka ihmisestä yritetään ottaa maksimiteho. Sitten ihmetellään kun työntekijä muuttuu zombiksi. 

Eli sitten olisi itse ymmärrettävä järjestää olot sen mukaisesti, että maksimitehoaan ei vain anna. Varjeltava sitä, puolustettava sitä kuin kalleinta aarrettaan. Hetken voi treenimielessä tehdä täysillä, mutta sitten huolto sen mukaan. Arvostakaa itseänne. Työuupumus tekee päinvastaisen, menetätte itsearvostuksen ja sitten loputkin itsestänne. Sitä turvaa ei lopultakaan saa jos ei opi suojaamaan arkoja paikkojaan.

En tiedä onko niitä lapsuuteni enkelitauluja vielä lastenhuoneissa. Kun ihminen astuu elämänpolulleen valmiiksi trauma kaulassa, niin pitäisi olla se ihana enkeli viemässä mihin tahansa paitsi kotihin. Ilman suojelusenkeliä lapsosen tie vie työn korpeen ja sinne jää. Aikuisena pitäisi ymmärtää, ettei mikään parisuhde tai harrastus auta jos olet mennyt uhrautumaan työsi alttarille. Töihin mennään varautuneesti, ei pätemään. Työ ei ole ihmisen ystävä vaan kyltymätön kiilusilmäinen peto. Se pitää aina muistaa. 

Taitaa ongelma olla töissä enemmän johtamisessa kuin työntekijöissä. Itsesyytökset eivät vie asioita eteenpäin, vaan näkyvät ongelmat olisi hyvä ottaa esille ja saada korjattua. Valitettavasti työntekijöillä ei ole niin paljoa keinoja aina vaikuttaa tilanteeseen, erityisesti jos johto ei toimi. Silloin järkevin vaihtoehto lienee vaihtaa työpaikkaa, jos se on mahdollista.

Mun on hiukan vaikea hahmottaa, mitä se johto voi tilanteessa jossa ihminen ei itse osaa puolustautua työkuormaa vastaan vaan päästää sen ihon alle ja pitää sitä hyveenä. Ymmärrän, että johtajalta voi kysyä, kumman teen kun molempia ei ehdi. Mutta noin muuten? Mitä pomon myötätunto auttaa kun se vain ruokkii itsesääliä muttei vahvista puolustautumista?