Liian vaativa lapsuudenkoti ja ongelmat työelämässä
Vanhemmilla oli kaikenlaisia ongelmia. Olin vanhimpana lapsena se perheen vastuunkantaja, joka teki ala-asteikäisenä ruokaa koko perheelle, siivosi säännöllisesti hyvin likaista kotia yms.
Nyt aikuisena olen asiantuntijatehtävissä. Työ edellyttää ns. itsenäistä pärjäämistä (pokan pitäisi tilanteessa kuin tilanteessa). Ja miltä se tuntuu? Ahdistaa ihan yhtä paljon kuin lapsena.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Olen aina saanut kehuja siitä miten olen reipas ja otan kaiken haltuun. Oikeasti olen ollut koko elämäni voimakkaasta ahdistuksesta kärsivä. Osittain tunnen jopa kateutta niitä kohtaan, jotka on vapautettu työelämästä vastaavien ongelmien takia.
En siis haluaisi olla ilman töitä, mutta pää ei vain tunnu pysyvän koossa riittävän hyvin, jotta pitkätyöura olisi tavoitteena realistinen. Sinnittelen kyllä jotenkin, mutten todellakaan voi hyvin.
Esimies ylistää itsenäistä työotettani. Tekisi silloin vain mieli itkeä päin naamaa etten halua koko ajan joutua olemaan näin yksin kaikkien ongelmien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
I feel you.
Kiitos. Miten sinä pärjäät?
Onko mitään keinoa selvitä työelämässä niin, ettei se koko ajan aktivoi lapsuudenperheeseen liittyviä traumoja? En lapsena kokenut minulla olevan mitään muuta vaihtoehtoa kuin huolehtia toisista, vaikka olo kamala. Itsenäistä pärjäämistä ihannoiva työyhteisö tuntuu minusta samanlaiselta loukulta. Jos tuot esiin sen, että kaipaat työhön tukea, ei suhtautuminen ole mitenkään erityisen myönteistä.
Minulla ollut ihan sama tilanne. Nyt 48 vuotiaana pääsin hieman vähemmän kuormittamaan työhön. Paineet töissä ja liiallinen vastuunkanto auttamistyössä ajoivat minut työuupumukseen ja lopulta masennukseen. Sairasloman ja pitkän terapian avulla siitä nousin. Nyt elämä siedettävämpää ja olen luopunut monenlaisesta suorittamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I feel you.
Kiitos. Miten sinä pärjäät?
Kiitos hyvin :) olen todella aikaansaava, itsenäinen ja toimelias töissä, kotona en aina niinkään. Kun on liikaa asioita hoidettavana, superkiire jne ahdistus on pahempana ja toki riippuu mitä yksityiselämässä sit tapahtuu samaan aikaan et miten vaikuttaa olotilaan. Kerran mietin jo työpaikan ikkunasta hyppäämistä kun olo oli mitä oli. No en hypännyt.
Mutjoo, ahdistus myös on lauennut harrastuksissa joten sitä nyt pystyy välttelemään (traumatausta).
Työ on varmaankin minulle vääränlainen, mutta en ole keksinyt mitä muutakaan oikein tekisin. Koen olevani työkykyinen, mutta en ehkä kuitenkaan siinä määrin kuin mitä työelämässä nykyisin ihmisiltä vaaditaan. Usein työpäivän aikana voi tulla sellainen olo, että yksinkertaisesti hajoan tähän. Silloin tekisi vain mieli syöksyä ovesta ulos eikä enää ikinä palata töihin.
Vierailija kirjoitti:
Työ on varmaankin minulle vääränlainen, mutta en ole keksinyt mitä muutakaan oikein tekisin. Koen olevani työkykyinen, mutta en ehkä kuitenkaan siinä määrin kuin mitä työelämässä nykyisin ihmisiltä vaaditaan. Usein työpäivän aikana voi tulla sellainen olo, että yksinkertaisesti hajoan tähän. Silloin tekisi vain mieli syöksyä ovesta ulos eikä enää ikinä palata töihin.
Pääsisitkö keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ollut ihan sama tilanne. Nyt 48 vuotiaana pääsin hieman vähemmän kuormittamaan työhön. Paineet töissä ja liiallinen vastuunkanto auttamistyössä ajoivat minut työuupumukseen ja lopulta masennukseen. Sairasloman ja pitkän terapian avulla siitä nousin. Nyt elämä siedettävämpää ja olen luopunut monenlaisesta suorittamisesta.
Pystytkö avaamaan millaista työtä nykyään teet? Hienoa, jos olet saanut terapiasta apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työ on varmaankin minulle vääränlainen, mutta en ole keksinyt mitä muutakaan oikein tekisin. Koen olevani työkykyinen, mutta en ehkä kuitenkaan siinä määrin kuin mitä työelämässä nykyisin ihmisiltä vaaditaan. Usein työpäivän aikana voi tulla sellainen olo, että yksinkertaisesti hajoan tähän. Silloin tekisi vain mieli syöksyä ovesta ulos eikä enää ikinä palata töihin.
Pääsisitkö keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa?
Olen käynyt joskus aiemmin keskustelemassa työterveyspsykologilla. Ja olen käynyt pitkään terapiassa. Olen saanut apua, mutta ongelmia on silti.
Mä oon sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi osoittaa arvostusta kaiken koossa pitäjille. Koska nämä ovat niin supersuorittajia, pitäisi olla valmentaja, joka vahtisi ettei tämäkään huippu-urheilija joudu ylikuntoon. Ja palkka sen verran hyvä ja vapautta myös, että voisi oikeasti olla välillä ellun kanana.
Sen sijaan koko yhteiskunta heittäytyy näiden perässävedettäväksi. Taannutaan ja kiukutellaan jos äitihahmo ei jaksakaan puurtaa.
Mä olen itse hiukan tällainen, mutta kun katson kälyjäni, niin mietoa on siihen nähden minun ylisuorittamiseni. Minä kun olen myös hiukan räyhä. Vaikka ymmärrän mistä siinä on kysymys, minun on vaikea tarjota heille tukea koska oikeasti he ovat sellaisia maantiekiitäjiä, että heidät pitäisi pyydystää haaviin että ehtisi halaamaan kunnolla. Ovathan he myös hiukan pelottavia hahmoja kärsimättömyydessään. Toinen ei ehdi edes kuunnella lauseitani loppuun, ja puhuu niin nopeasti että melkein hengästyy, niin hyper olemassaolontapa hänellä.
Pitäisi osata suorittajanaisten tosiaan lässähtää niin tyystin, että toisten on pakko ottaa koppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työ on varmaankin minulle vääränlainen, mutta en ole keksinyt mitä muutakaan oikein tekisin. Koen olevani työkykyinen, mutta en ehkä kuitenkaan siinä määrin kuin mitä työelämässä nykyisin ihmisiltä vaaditaan. Usein työpäivän aikana voi tulla sellainen olo, että yksinkertaisesti hajoan tähän. Silloin tekisi vain mieli syöksyä ovesta ulos eikä enää ikinä palata töihin.
Pääsisitkö keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa?
Olen käynyt joskus aiemmin keskustelemassa työterveyspsykologilla. Ja olen käynyt pitkään terapiassa. Olen saanut apua, mutta ongelmia on silti.
Ongelmana tuntuu yleisesti olevan se, että sielläkin minut haluttiin nähdä paremmin pärjäävänä kuin miten itse tilanteeni koen. Ahdistukseen ei ole suhtauduttu riittävän vakavasti, kun on heti alettu korostaa miten on hienoa että käyn kuitenkin töissä jne.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi osoittaa arvostusta kaiken koossa pitäjille. Koska nämä ovat niin supersuorittajia, pitäisi olla valmentaja, joka vahtisi ettei tämäkään huippu-urheilija joudu ylikuntoon. Ja palkka sen verran hyvä ja vapautta myös, että voisi oikeasti olla välillä ellun kanana.
Sen sijaan koko yhteiskunta heittäytyy näiden perässävedettäväksi. Taannutaan ja kiukutellaan jos äitihahmo ei jaksakaan puurtaa.
Mä olen itse hiukan tällainen, mutta kun katson kälyjäni, niin mietoa on siihen nähden minun ylisuorittamiseni. Minä kun olen myös hiukan räyhä. Vaikka ymmärrän mistä siinä on kysymys, minun on vaikea tarjota heille tukea koska oikeasti he ovat sellaisia maantiekiitäjiä, että heidät pitäisi pyydystää haaviin että ehtisi halaamaan kunnolla. Ovathan he myös hiukan pelottavia hahmoja kärsimättömyydessään. Toinen ei ehdi edes kuunnella lauseitani loppuun, ja puhuu niin nopeasti että melkein hengästyy, niin hyper olemassaolontapa hänellä.
Pitäisi osata suorittajanaisten tosiaan lässähtää niin tyystin, että toisten on pakko ottaa koppia.
Valitettavasti kukaan ei silloin ota koppia. Tiedän sen, koska olen joskus joutunut todella tukalaan tilanteeseen. Silloinkin vaaditaan ja vaaditaan aina vain lisää, vaikka ihminen olisi henkisesti siinä kunnossa, että olisi valmis päättämään päivänsä.
Nykyinen elämäntilanne on muutenkin aika stressaava. Vuorotteluvapaata tai vastaavaa ei valitettavasti ole näköpiirissä, vaikka tauko töistä tekisi varmasti hyvää.
Pitäisikö vaihtaa alaa jos ei pää kestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ollut ihan sama tilanne. Nyt 48 vuotiaana pääsin hieman vähemmän kuormittamaan työhön. Paineet töissä ja liiallinen vastuunkanto auttamistyössä ajoivat minut työuupumukseen ja lopulta masennukseen. Sairasloman ja pitkän terapian avulla siitä nousin. Nyt elämä siedettävämpää ja olen luopunut monenlaisesta suorittamisesta.
Pystytkö avaamaan millaista työtä nykyään teet? Hienoa, jos olet saanut terapiasta apua.
Siirryin vähän rajatumpaan työhön, mikä on auttanut. Lisäksi sisäinen kasvuprosessi tukena luopumisessa monenlaisesta suorittamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö vaihtaa alaa jos ei pää kestä?
Olen avoin ideoille. En ole keksinyt mitä muuta tekisin. Käsittääkseni monella työpaikalla on nykyisin vastaava asennoituminen työntekijöihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ollut ihan sama tilanne. Nyt 48 vuotiaana pääsin hieman vähemmän kuormittamaan työhön. Paineet töissä ja liiallinen vastuunkanto auttamistyössä ajoivat minut työuupumukseen ja lopulta masennukseen. Sairasloman ja pitkän terapian avulla siitä nousin. Nyt elämä siedettävämpää ja olen luopunut monenlaisesta suorittamisesta.
Pystytkö avaamaan millaista työtä nykyään teet? Hienoa, jos olet saanut terapiasta apua.
Siirryin vähän rajatumpaan työhön, mikä on auttanut. Lisäksi sisäinen kasvuprosessi tukena luopumisessa monenlaisesta suorittamisesta.
Toivoisin olevani immuunimpi ulkoisille paineille, mutta valitettavasti en ole.
Olen aina saanut kehuja siitä miten olen reipas ja otan kaiken haltuun. Oikeasti olen ollut koko elämäni voimakkaasta ahdistuksesta kärsivä. Osittain tunnen jopa kateutta niitä kohtaan, jotka on vapautettu työelämästä vastaavien ongelmien takia.