Lue keskustelun säännöt.
Mietitkö lapsimääräsi mahdollisen avun mukaan?
04.09.2015 |
Kaverin kanssa juteltiin lapsimääristä. Meillä on 2 lasta, kaverilla 4. Sanoin että meille lapsimäärämme on ihan maksimi. Emme pystyisi kunnilla hoitamaan enempää lapsia. Kiirettä on jo näiden kahdenkin kanssa ja oma vapaa-aika kortilla. Kaveri sanoi, että eivät hekään olisi hankkineet noin monta lasta, jos eivät olisi tietäneet että apuja on tarjolla. Eli kaikki isovanhemmat hoitavat lapsia mielellään niin että kaikki lapset ovat n. joka toinen viikonloppu yökylässä ja viikollakin useita iltoja + isovanhemmat hakevat usein päikystä tai vievät harrastuksiin.
Tiedän että kaveri on ollut tosi väsynyt ja tavitsee paljon apua lasten kanssa. Selviää kyllä kun on ne apujoukot.
Laskevatko muut oman jaksamisensa sukulaisten ja tuttavien varaan? Eli ajatteletko että yksi lapsi lisää on vielä ok, kunhan saan apua isovanhemmilta? Vai ajatteletko kuten me, että ei lisää lapsia, koska muuten tarvitsisimme apua (ihan konkreettisesti kuskaamisiin yms.)? On meidänkin lapsilla isovanhemmat, mutta emme laske heidän varaan mitään.
Kommentit (16)
Mietin. Meilläkin on kaksi lasta ja se on maksimi. Jos tekisimme miehen kanssa vähemmän vaativia töitä (tai edes toinen meistä tekisi) tai jos olisi isovanhemmat saatavissa avuksi esim. lasten sairastuessa tai jos meillä molemmilla on työmatka samaan aikaan, niin olisimme ainakin vakavasti harkinneet vielä yhtä lasta. Mutta nykytilanteessa, kun apua ei ole saatavissa ollenkaan, olisi ihan hullua kasvattaa perhekokoa. Pitää ajatella olemassa olevia lapsia. Koen että heistä huolehtiminen ei enää onnistuisi tarpeeksi hyvin, jos olisi enemmän lapsia. Oikeastaan vain yksi lapsi olisi ollut jaksamiselle paras, mutta halusimme esikoiselle sisaruksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
NO en prkl...vastuutonta tehdä mukeloita muille elätettäväksi, hoidettavaks jen... Ihan vitu..aa ajatuskin.
No oma jaksamisen raja tuli vastaan toisen lapsen kohdalla ihan selkeästi ja osittain siksi se tuli vastaan siinä kohdassa, että lastenhoitoapua on ollut niin vaikea saada. Onni onnettomuudessa että en enempää lapsia haluakkaan, mutta vaikka haluaisin, niin enempää en jaksaisi. Anoppi toisinaan vähän ruikuttelee että eikö nyt vielä lisää vauvoja, mikä on mielestäni vähän tympeää, ottaen huomioon että ei ole koskaan tarjoutunut lastenhoitoavuksi.
En ajatellut apua, mutta omaa selviämistä ja jaksamista. Minulla tai miehellä ei enää ollut vanhempia elossa, ja sisaruksetkkin asuu kaukana. Taloudellisestikin ajattelin, että yhden lapsen pystyn aina elättämään. Tosin maailma on niin muuttunut, ettei työpaikan pitäminen ole niin varmaa. Joten meillä on yksi yläkouluikäinen poika.
Ohis, mutta apuja jos miettii, niin niiden varaa EI VOI RAKENTAA ns. sata varmaksi. Muutama esimerkki:
-Kaverini äiti oli niin innoissaan kun tulee lapsenlapsia (sai veljensä kanssa samaan aikaan lapsia) vaan sitten kun naperot syntyivät niin ei enää kiinnostanutkaan. Kukaan ei tiedä miksi, ottaa hoitoon äärimmäisessä hädässä, ei koskaan muulloin, ja tuo äärimmäinen hätä on mm.kun tuli kaverilleni kuopuksen synnytyksen ajaksi vahtimaan esikoista ym. ei siis mitään "pikkujuttuja".
-Ihmiset sairastuvat, virkeä ja skarppi isovanhempipari voi olla muutaman vuoden kuluttua loppuun palanut omaishoitaja ja ihan tillintallin oleva aivohalvauksen tmv. saanut pariskunta --> ei aikaa lapsenlapsille.
Itse lasken kaiken omien voimien (ja myös rahatilanteen) mukaan, lasken niin että pärjäisin VAIKKA IHAN YKSIN lapsieni kanssa, vaikka olenkin onnellisessa asemassa ja rinnalla on puoliso (lasten isä) sekä paljon aktiivisia sukulaisia mukana lasteni elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta kai mietittiin lapsimäärää sen mukaan. Kahden kanssa pärjää vaikka esimerkiksi puoliso kuolisi, ja kahden kanssa on muutakin elämää kuin lastenhoito, vaikka lapsille pystyy tarjoamaan silti paljon kahdenkeskistäkin aikaa ja harrastuksia.
Minä koen että lasten mukana tuli vastuu hoitaa nämä mahdollisimman hyvin, enkä pystyisi siihen jos meille tulisi enemmän lapsia.
Mietin sen mukaan, mitä jaksaisin itse täysin yksin. Tukiverkko on ihana asia, josta olen äärimmäisen kiitollinen, mutta ei missään tapauksessa itsestäänselvyys tai mikään orjapaikka. Haluan, että sukulaisille yms tulee mukavia hetkiä lapsen kanssa, ei sellaisia että he kokevat olevansa velvollisia hoitamaan lasta vaikkei juuri joskus jaksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mietin. Mietin mm sitä, että jos vaikka jään yksinhuoltajaksi, sairastun vakavasti tms, niin lapseni voivat olla samassa paikassa hoidossa. Tai jos kuolen, niin esim neljää lasta ei kukaan läheisistäni olisi voinut ottaa hoitoonsa vaan sisarukset olisi silloin ollut pakko erottaa. Mietin myös lasteni ikäeron siten, että JOS tarvitsen läheisteni apua, ei heillä ole kahta täysin peräänkatsottavaa yhtäaikaa.
Mietittiin lapsimäärä sen mukaan mitä itse jaksetaan hoitaa varaamatta _kenenkään muun_ apuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monen muun kanssa mietin että miten jaksaisin jos olisin ihan yksin jälkikasvuni kanssa. Isäni on kuollut ja äitini vaikeasti sairas, asuukin kaukana meistä. Miehen vanhemmat periaatteessa tätä yhtä lasta ovat silloin tällöin hoitaneet, mutta anoppini ei ole kovin lapsirakas, vaan mieheni on heille ainoa lapsi juuri siitä syystä kun ei olisi kuulemma jaksanut enempää.
Niin että todennäköisesti tämä yksi saa luvan riittää, vaikka ihan hirveästi tekisi mieli toista lasta. Mietin vain aika realistisesti omaa jaksamistani, kun helpolla ei ole päässyt tämän yhdenkään kanssa, ja tuskin tämä elämä helpommaksi muuttuu toisen lapsen myötä. Olen silti äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen tästä yhdestä lapsesta!
Eihän se omien lasten hoito tunnu niin rankalta, jos tukiverkostoa on. Silloin siis tuntuu, että voi hankkia enemmän lapsia. Jos meillä olisi ollut apua päiväkoti-ikäisten lasten sairastelujen hoitamisessa (siis kun piti olla töistä pois kun lapsella nuha), niin en olisi pitänyt tuota aikaa ollenkaan niin raskaana ja voisin kuvitella että meillä olisi enemmän lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin lasten lukumäärää sillä perusteella, mihin meillä oli varaa. Oli varaa yhteen lapseen. Apua kyllä oli tarjolla molempien suvusta, mutta raha ratkaisi.
Minua on aina hämmästyttänyt, miten voimakkaasti ihmiset nojaavat tukiverkostoon (isovanhempiin ym. muihin sukulaisiin) ihan arjessa. Eikö isovanhempien ajalla ole mitään arvoa? Pitääkö heidän viimeiset hyvät ja energiset vuotensa kuluttaa lapsipereiden auttamiseen monta kertaa viikossa, useita tunteja, säännöllisesti ja ilman oikeaa mahdollisuutta kieltäytyä (kun ettehän te muuten pärjää arjessa)?
Tuntemassani lääkäriperheessä on neljä lasta ja isovanhemmat hakevat pienempiä jatkuvasti päiväkodista ja hoitavat illat ja yöt vanhempien työvuorojen aikaan. Nyt on yksi isovanhemmista sydänsairas ja voi miten perheenäiti nyt harmittelee, että miten saisi arjen sujumaan. Onneksi on uhrautuvaa luonnetta, tämä sairas vanhus, ja voi siellä lapsiperheessäkin levätä, kunhan nyt päältä vähän katsoo, ettei mitään pahaa tapahdu lapsille...
Toisessa ystäväperheessäni on kaksi lasta ja vanhemmilla toisella haastava työ ja toisellakin monia harrastuksia ja luottamustehtäviä. Isovanhempia tarvitaan vähän vähemmän kuin edellisessä esimerkissä mutta edelleen viikottain.
On äärimmäisen itsekästä velvottaa isovanhemmat tällaiseen rooliin, josta heillä ei ole minkäänlaista pääsyä pois. Tottakai he nauttivat olosta lastenlastensa kanssa ja haluavat auttaa lapsiaan, kun ovat luonteeltaan empaattisia mutta takuulla nauttisivat olostaan enemmän, jos hoitokeikkojen ja harrastuskuskausten sijaan saisivat tavatal lapsia ilman velvoitteita niin että ruoat ja kuskaukset eivät kuulu heille vaan ainoastaan se mukava ja hauska aika lastenlasten kanssa. Sellaisiakin voi järjestää säännöllisesti esim. sunnuntaisin kutsumalla isovanhempia kylään päivälliselle tai antamalla näiden viedä lapsia erilaisiin tapahtumiin silloin, kun he pyytävät eikä niin, että aina pitää lasten vanhempien hyötyä. Olen läheltä seurannut työkaverin ja naapurin vankeutta lastensa toimesta ja aivan järkyttävää se syyllistäminen ja syyllistyminen asioista, joissa heidän ei pitäisi oikeasti tuntea mitään huonoa omaatuntoa. Siinä sitten vedellään omat tunteet syrjässä jaksamisen äärirajoilla, kun omat lapset eivät ole osanneet miettiä omia voimavarojaan vaan varanneet vanhempiensa apuun.
Minunkin lapsillani on rakastavat isovanhemmat. Tarvittaessa hoitavatkin lapsiani noin 1-4 kertaa vuodessa. Aina heidän pyynnöstään lukuunottamatta joitakin todellisia hätätilanteita mutta nämä ovat sitten jotain tunnin keikkoja ehkä 1-2 kertaa vuodessa. Toki tapaavat lapsiani säännöllisesti, kyläilemme puolin ja toisin 2-4 kertaa kuukaudessa eikä näihin tapaamisiin tarvita isovanhempien hoitoapua vaan saavat nauttia ihan vain lastenlasten läsnäolosta ilman velvoitteita.
Olen siis ap:n kanssa samaa mieltä. On erittäin itsekästä tehdä lapsia tukiverkoston tukeen nojaten. Kyllä niit ä pitäisi tehdä tasan sen verran kun itse miehen kanssa jaksaa ja mieluiten vielä tasan sen verran kun itse jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sikäli kyllä mietin, etten jaksaisi hoitaa ja kasvattaa lapsia, joten en ole lapsia hankkinut. Olen liian mukavuudenhaluinen enkä kaipaa häiriöitä arkeeni.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 07:59"]
Eihän se omien lasten hoito tunnu niin rankalta, jos tukiverkostoa on. Silloin siis tuntuu, että voi hankkia enemmän lapsia. Jos meillä olisi ollut apua päiväkoti-ikäisten lasten sairastelujen hoitamisessa (siis kun piti olla töistä pois kun lapsella nuha), niin en olisi pitänyt tuota aikaa ollenkaan niin raskaana ja voisin kuvitella että meillä olisi enemmän lapsia.
[/quote]
Tässä on se pointti, että useinhan se arjen raskaus kaatuu päälle sitten, kun perhevapaat on pidetty, ja se kuskaaminen päiväkotiin alkaa. Kun hoidin lapsia kotona, niin oishan näitä mennyt tässä vaikka kymmenen, eihän kenenkään korvatulehdus tai ripuli vaikuttanut mihinkään. Kun lapset meni hoitoon ja alkoivat toden teolla sairastella, niin sitten mulle vasta iski todellisuuteen se, että kuinka rankkaa voi olla. Kuinka väsynyt sitä on. Ja me siis saatiin paljon apua isovanhemmilta, eli ollaan oltu siinä mielessä onnellisessa asemassa. Sairaat lapset vietiin mummolaan ja me kuljettiin mummolasta töihin. Olin silti usein tosi väsynyt, kun ensin ei yöllä voinut juuri nukkua sairaan lapsen hoidolta ja kuudelta piti jo hyvinkin olla tien päällä koska matkaa oli sen verran enemmän.
Olin vähän pettynytkin itseeni ja siihen, kuinka paljon se väsymsy vaikutti omaan kärsivällisyyteen ja siihen miten paljon lapsille jaksoi olla läsnä. Olen iloinen ettei tehty enempää lapsia aikanaan tähän samaan syssyyn niitten kotiäitiaikojen helppouden huijaamina.
No en kyllä ajatellut apujoukkoja, omaa jaksamista kylläkin. Viisi lasta ja asutaan ulkomailla kaukana sukulaisista.