Voi ei! Joku tutun näköinen tervehti ja alkoi kysellä kuulumisia enkä muista kuka hän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Ihan oikein sulle, ettei tunnistanut, jos olet niin pöljä, että nolostelet toisten puolesta. 

No olipa asiallinen vastaus. Ehkäpä kirjoittajaa nolotti se, että häntä ei muistettu/tunnistettu. Eihän se kivalta tunnu ainakaan silloin, jos toisen oikeasti pitäisi hyvin tietää, kuka olet. 

Itse törmäsin jokunen vuosi sitten ihmiseen, jonka kanssa oltiin vuosia samassa työpaikassa ja esim. lounaalla usein istuttiin yhdessä rupattelemassa (hän myös vonkasi minua usein treffeille, mutta onnellisessa parisuhteessa olevana en ollut sellaisesta kiinnostunut). No, minä moikkasin reippaasti, hän katsoi vähän hölmönä ja käveli suoraan ohi. Meni muutaman metrin ja palasi sitten takaisin kysyen, että anteeksi, tunnetaanko me. Minä luulin sitä ensin vitsiksi, mutta ei se ollut. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että se oli pelkkää kusipäisyyttä. Minä junnaan edelleen samassa vaatimattomassa työpaikassa, kun taas hänellä on käynyt uskomaton munkki ja on erittäin vaatimattomilla suorituksilla päässyt aimo harppauksen eteenpäin uralla, koska omaa laajat verkostot ja on hyvä puhumaan paskaa. Ikään kuin "armosta" hän sitten lopulta vaihtoi muutaman sanan kanssani ja jatkoi matkaa. Kehtasi vielä puhutella minua väärällä etunimellä. :DDD 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Ihan oikein sulle, ettei tunnistanut, jos olet niin pöljä, että nolostelet toisten puolesta. 

No olipa asiallinen vastaus. Ehkäpä kirjoittajaa nolotti se, että häntä ei muistettu/tunnistettu. Eihän se kivalta tunnu ainakaan silloin, jos toisen oikeasti pitäisi hyvin tietää, kuka olet. 

Itse törmäsin jokunen vuosi sitten ihmiseen, jonka kanssa oltiin vuosia samassa työpaikassa ja esim. lounaalla usein istuttiin yhdessä rupattelemassa (hän myös vonkasi minua usein treffeille, mutta onnellisessa parisuhteessa olevana en ollut sellaisesta kiinnostunut). No, minä moikkasin reippaasti, hän katsoi vähän hölmönä ja käveli suoraan ohi. Meni muutaman metrin ja palasi sitten takaisin kysyen, että anteeksi, tunnetaanko me. Minä luulin sitä ensin vitsiksi, mutta ei se ollut. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että se oli pelkkää kusipäisyyttä. Minä junnaan edelleen samassa vaatimattomassa työpaikassa, kun taas hänellä on käynyt uskomaton munkki ja on erittäin vaatimattomilla suorituksilla päässyt aimo harppauksen eteenpäin uralla, koska omaa laajat verkostot ja on hyvä puhumaan paskaa. Ikään kuin "armosta" hän sitten lopulta vaihtoi muutaman sanan kanssani ja jatkoi matkaa. Kehtasi vielä puhutella minua väärällä etunimellä. :DDD 

Ai se on kusipäisyyttä, ettei tunnista sinua? No jo on! Et ehkä kuitenkaan ole niin mieleenpainuva kuin tunnut kuvittelevan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Ihan oikein sulle, ettei tunnistanut, jos olet niin pöljä, että nolostelet toisten puolesta. 

No olipa asiallinen vastaus. Ehkäpä kirjoittajaa nolotti se, että häntä ei muistettu/tunnistettu. Eihän se kivalta tunnu ainakaan silloin, jos toisen oikeasti pitäisi hyvin tietää, kuka olet. 

Itse törmäsin jokunen vuosi sitten ihmiseen, jonka kanssa oltiin vuosia samassa työpaikassa ja esim. lounaalla usein istuttiin yhdessä rupattelemassa (hän myös vonkasi minua usein treffeille, mutta onnellisessa parisuhteessa olevana en ollut sellaisesta kiinnostunut). No, minä moikkasin reippaasti, hän katsoi vähän hölmönä ja käveli suoraan ohi. Meni muutaman metrin ja palasi sitten takaisin kysyen, että anteeksi, tunnetaanko me. Minä luulin sitä ensin vitsiksi, mutta ei se ollut. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että se oli pelkkää kusipäisyyttä. Minä junnaan edelleen samassa vaatimattomassa työpaikassa, kun taas hänellä on käynyt uskomaton munkki ja on erittäin vaatimattomilla suorituksilla päässyt aimo harppauksen eteenpäin uralla, koska omaa laajat verkostot ja on hyvä puhumaan paskaa. Ikään kuin "armosta" hän sitten lopulta vaihtoi muutaman sanan kanssani ja jatkoi matkaa. Kehtasi vielä puhutella minua väärällä etunimellä. :DDD 

Ai se on kusipäisyyttä, ettei tunnista sinua? No jo on! Et ehkä kuitenkaan ole niin mieleenpainuva kuin tunnut kuvittelevan

Mä sain kyllä tuosta sen kuvan, että tyyppi kyllä tunnisti, mutta valehteli, ettei tunnistanut. 

Syynä voi olla myös alkava dementia.

Hauskoja ja noloja tapauksia :D Itselle kävi vähän samalla tavalla. Tutun näköinen mies alkoi baarissa juttelemaan, ja jo siinä hetkessä tajusin inhoavani häntä vaikka en tiennyt miksi.

Kesti valehtelematta viikkoja kunnes se muistui mieleeni; hän oli autokauppias joka oli ynseä ja ylenkatsova eikä ollut halukas myymään autoa minulle. (omasta mielestäni johtui siitä että olin nainen autoa ostamassa.)

En tiedä tunnistiko minua vai alkoiko muuten vaan juttelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Ihan oikein sulle, ettei tunnistanut, jos olet niin pöljä, että nolostelet toisten puolesta. 

No olipa asiallinen vastaus. Ehkäpä kirjoittajaa nolotti se, että häntä ei muistettu/tunnistettu. Eihän se kivalta tunnu ainakaan silloin, jos toisen oikeasti pitäisi hyvin tietää, kuka olet. 

Itse törmäsin jokunen vuosi sitten ihmiseen, jonka kanssa oltiin vuosia samassa työpaikassa ja esim. lounaalla usein istuttiin yhdessä rupattelemassa (hän myös vonkasi minua usein treffeille, mutta onnellisessa parisuhteessa olevana en ollut sellaisesta kiinnostunut). No, minä moikkasin reippaasti, hän katsoi vähän hölmönä ja käveli suoraan ohi. Meni muutaman metrin ja palasi sitten takaisin kysyen, että anteeksi, tunnetaanko me. Minä luulin sitä ensin vitsiksi, mutta ei se ollut. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että se oli pelkkää kusipäisyyttä. Minä junnaan edelleen samassa vaatimattomassa työpaikassa, kun taas hänellä on käynyt uskomaton munkki ja on erittäin vaatimattomilla suorituksilla päässyt aimo harppauksen eteenpäin uralla, koska omaa laajat verkostot ja on hyvä puhumaan paskaa. Ikään kuin "armosta" hän sitten lopulta vaihtoi muutaman sanan kanssani ja jatkoi matkaa. Kehtasi vielä puhutella minua väärällä etunimellä. :DDD 

Ai se on kusipäisyyttä, ettei tunnista sinua? No jo on! Et ehkä kuitenkaan ole niin mieleenpainuva kuin tunnut kuvittelevan

Mä sain kyllä tuosta sen kuvan, että tyyppi kyllä tunnisti, mutta valehteli, ettei tunnistanut. 

Miksi sait sellaisen kuvan? Siinähän sanottiin ihan suoraan, että "katsoi vähän hölmönä", eli ei tunnistanut. Harva ihminen pystyy yllättäen esittämään hölmistynyttä, jos oikeasti tuntee toisen ihmisen. 

Muutenkin tuo kertomus paljasti lähinnä sen, että siinä ollaan itse kateellisia toisen menestyksestä, ja sen takia halutaan ajatella toisesta pahaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Ihan oikein sulle, ettei tunnistanut, jos olet niin pöljä, että nolostelet toisten puolesta. 

No olipa asiallinen vastaus. Ehkäpä kirjoittajaa nolotti se, että häntä ei muistettu/tunnistettu. Eihän se kivalta tunnu ainakaan silloin, jos toisen oikeasti pitäisi hyvin tietää, kuka olet. 

Sinulla nyt vaan ei ole oikeuttaa päättää, kenen pitäisi tunta sinua "oikeasti" ja kenen ei. Joillain ihmisillä on vaikeuksia tunnistaa kasvoja, vaikkei mitään diagnosoitua kasvosokeutta edes olisi. 

Meidän kylän pikkujulkkis moikkasi ja kysyi mitäs sä. Tiesin että olin nähnyt sen jossain mut missä. Se näki varmaan mun hölmistyneen ilmeen ja kysyi et taida tunnistaa. Vastasin että en. Kertoi sitten kuka oli ja tajusin että paikka jossa tavattiin hämäsi sen verran että en tunnistanut.

Oi, tätä sattuu, älä tunne syyllisyyttä. Itselleni tuli naapurirapussa asuva ihminen aivan innoissaan puhumaan, että voi ihanaa kun olet tullut takaisin ja siellä Joensuussako sinä olet nyt viime ajat ollut. Olin sattumalta ollutkin kokonaiset kaksi päivää kotiseudulla Helsingissä, minkä hänelle kerroin ja jätin mainitsematta, että hän taitaa puhua ihan väärälle henkilölle. Hyvä keskustelu oli silti!

Olenpa joskus myös tervehtinyt tuttua ja ihastellut, kuinka hänellä on joka kerta uusi hiustyyli kun hänet näen. Hän vaikutti vähän ihmettelevän, ja matkaa jatkettuani ymmärsinkin puhuneeni ihan eri henkilölle, joka oli toisesta yhteydestä tuttu mutta jotenkin samannäköinen kuin se johon hänet sekoitin.

Pääasia lienee, ettei valehtele ja keskustelusta jää hyvä mieli. :D

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Miksi ihmeessä sinua nolotti? Itse olen sanonut, että henkilö on tutun näköinen, mutta en nyt millään saa päähän, että missä olemme tavanneet. Mikä siinä on niin noloa? Ennemmin on noloa puoliväkisin kysyä jotain häneltä. 

https://areena.yle.fi/1-4484171?autoplay=true

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos kysyisit pokkana ”Ei vitsi, kauas siitä nyt onkaan kun ollaan viimeeks nähty?” - ja vastaus ois vaikka ”Oisko ollut siellä Maijan synttäreillä silloin ennen koronaa” - niin tästä voisit saada vinkkiä.

Tai jos toisella on maski, on helppo (oikeastikin) sanoa että ”Enpäs nyt meinaa edes tunnistaa sua maski päällä” - johon varmaan toinen luontevasti reagoi, että ”No Tiinahan se tässä” tai jotain.

Jos meinaa tulla se hämmennyksen hetki jota on vaikea peitellä, voi hyvin myös sanoa ”Anteeks kun oon näin muissa maailmoissa, olin ihan ajatuksissani, ja olen menossa just hoitamaan yhtä kiireistä asiaa, eli pakko jatkaa matkaa, mutta hyvää kevään jatkoa!” ja yrität kuitenkin loppua kohden jo hymyillä ja vilkuttaa vaikka.

Ja sitten kun alat myöhemmin itseksesi miettiä, mistä tunnet/tiedät, käyt ihan systemaattisesti läpi elämääsi: Päiväkodista, lapsuuden naapurista? Koulusta? Jne. Ja jos et vaan millään muista, annat olla. Se joko muistuu mieleen myöhemmin tai sitten ei.

Miksi pitää alkaa tuollaiseen selittelyyn yms.? Eikö voi vain ihan suoraan sanoa, ettei valitettavasti muista kuka kyseinen henkilö on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Miksi ihmeessä sinua nolotti? Itse olen sanonut, että henkilö on tutun näköinen, mutta en nyt millään saa päähän, että missä olemme tavanneet. Mikä siinä on niin noloa? Ennemmin on noloa puoliväkisin kysyä jotain häneltä. 

Noh, varmaan sen vuoksi että juttelija luuli vastapuolen varmuudella tunnistavan itsensä, ja kun näin ei ollut, nolostui. Sen käsityksen minä sain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos kysyisit pokkana ”Ei vitsi, kauas siitä nyt onkaan kun ollaan viimeeks nähty?” - ja vastaus ois vaikka ”Oisko ollut siellä Maijan synttäreillä silloin ennen koronaa” - niin tästä voisit saada vinkkiä.

Tai jos toisella on maski, on helppo (oikeastikin) sanoa että ”Enpäs nyt meinaa edes tunnistaa sua maski päällä” - johon varmaan toinen luontevasti reagoi, että ”No Tiinahan se tässä” tai jotain.

Jos meinaa tulla se hämmennyksen hetki jota on vaikea peitellä, voi hyvin myös sanoa ”Anteeks kun oon näin muissa maailmoissa, olin ihan ajatuksissani, ja olen menossa just hoitamaan yhtä kiireistä asiaa, eli pakko jatkaa matkaa, mutta hyvää kevään jatkoa!” ja yrität kuitenkin loppua kohden jo hymyillä ja vilkuttaa vaikka.

Ja sitten kun alat myöhemmin itseksesi miettiä, mistä tunnet/tiedät, käyt ihan systemaattisesti läpi elämääsi: Päiväkodista, lapsuuden naapurista? Koulusta? Jne. Ja jos et vaan millään muista, annat olla. Se joko muistuu mieleen myöhemmin tai sitten ei.

Miksi pitää alkaa tuollaiseen selittelyyn yms.? Eikö voi vain ihan suoraan sanoa, ettei valitettavasti muista kuka kyseinen henkilö on?

Useimmat meistä ovat sen verran hienotunteisia etteivät kehtaa sanoa etteivät tunnista.

Minusta olisi kyllä kohteliasta, että ihminen jota et ole muutamaan vuoteen nähnyt, esittelisi itsensä tyyliin "Hei Marja, moi, muistakko mua? Olen Simo sieltä firma Humpernikkelistä"

Ittelläni on aivan kurja muisti ihmisten nimien kanssa ja vielä kurjempi yhdistämään jotain vanhaa tuttua, vaikka naama näyttäisi kuinka tutulta. Muistan kyllä vanhat pomot ja lähimmät entiset työkaverit, mutta muistappa nimeltä joku, jonka kanssa juttelit tyyliin kahvihuoneessa kolme neljä kertaa vuodessa vuosia sitten.....

No näitahän sattuu. Pahin ehkä se, kun en tunnistanut juttelemaan tullutta hyvän kaverin äitiä. Hiukset olivat eri väriset ja eri tyylillä leikatut kuin ennen ja se muutti mielestäni ulkonäköä ihan kunnolla. "Anteeks, tunnetaanko me...?" "Joo, oon Pirkko, Masan äiti...". Tunnettiinhan me, oli tunnettu vuosia...

Tää sattui sopivasti. Illalla erään marketin parkkipaikalla joku soitti auton torvea kävellessäni ohi. Vilkaisin ja jatkoin matkaa. Soi uudelleen, ja tyyppi auton ikkunasta huuteli moi. En tuntenut mutta pysähdyin. Etkö muista, kyseli. En tuntenut ja sanoinkin sen miettien samalla kuka tää on. Alkoi kertomaan jostain ryhmämatkasta että oltiin samassa seurueessa. Vastasin etten ole koskaan ollut sellaisella, tyyppi pyyteli nolona anteeksi.

Illalla kotona mietin yrittikö vaan tehdä tuttavuutta vai luuliko oikeasti toiseksi henkilöksi.