Voi ei! Joku tutun näköinen tervehti ja alkoi kysellä kuulumisia enkä muista kuka hän on.

Tää on kai aika yleistä. Minä en muistanut entistä työkaveria, kun moikkasi ohimennen. Vasta usean päivän jälkeen muistin kuka hän oli.

Tiedän tunteen. Olen ihan onnettoman huono muistamaan puolituttuja tai pariin kertaan tapaamiani ihmisiä, jos edellisestä tapaamisesta on yhtään pitempään. En ole tähän ikään mennessä vielä onnistunut kehittämään mitään keinoa, jolla saisin itseäni tai toista nolaamatta kysyttyä, kuka hitto sinä olet, ja mistä minun pitäisi sinut muistaa. Niinpä yritän keskustella pokkana ihan kuin tietäisin, kenelle puhun, ja jotenkin rivien välistä arvata, mistä voisin kyseisen ihmisen tuntea. Yleensä ei aukene koko keskustelun aikan kuka ja mistä tuo tyyppi on tuttu. Eikä edes välähdä jälkikäteen

Tiedän tunteen. Olen kyllä itsekin joskus ihan erehtynyt henkilöstä, kun on muistuttanut niin paljon jotain tuttuani! Onhan se aika nolo tilanne, mutta elämä on...

Kiusallista, mutta minkäs teet.

Kärsin samasta viasta.

Vinkki: vetoa koronaan! Voivottele koronasta jäänyttä aivosumua ja muistihäiriöitä ja pyydä vielä varmistamaan mistä tunnettiinkaan kun et luota muistiisi näinä päivinä.

Olkaa hyvät, saa ottaa käyttöön!

Minä en tunnista kasvoja ja olen niin monesti joutunut noloihin ja vaikeisiin tilanteisiin sen takia.

No näitä nyt sattuu aina silloin tällöin.

Jutustelet hetken, niin eiköhän se sitten selviä kuka ja mistä.

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Näitä tulee kaikille. Ihan kaikille. Elät vain hetkessä ja toimit parhaasi mukaan. Joskus on parasta vain jutella iloisesti niitä näitä.

Joskus on kerrottava, että anteeksi kovasti mutta kun mulla on niin tosi huono muisti ja varsinkin kun ollaan täällä marketissa/paikassa x, että en vaan nyt saa yhdistettyä sinua mihinkään vaikka olet ihan tuttu ihminen...

Ei siihen kukaan voi mitään sääntöä tehdä, milloin pitää tai voi tai saa kysyä nimeä/yhteyttä.

Itse olen seurakunnalla töissä ja tapaan ihan hirveästi ihmisiä yhdessäkin viikossa. Millään en muista vuosien päähän. Mutta itse voin olla ollut tärkeä heille silloin - johtuen roolista ja tilanteesta, ei minusta itsestäni.

Itselleni on helppo tunnustaa että en muista. Mieluummin teen sen kuin alan valehtelemaan.

Tulee mieleen se jakso Solsidanissa, jossa Alex törmää kadulla mieheen joka alkaa jutella hänelle tuttavallisesti mutta hän ei saa mieleensä mistä he tuntevat. Alex kun on semmoinen tossukka, päätyvät he yhdessä lounaalle ja vasta sen loppupuolella käy ilmi, että hemmo oli erehtynyt ihmisestä eivätkä he oikeasti olleet koskaan ennen tavanneet. Eli voit miettiä, että nolomminkin olisi voinut käydä. :D

Tämän takia pidän pippurisumutteen aina käden ulottuvilla. Kyselijälle kaasua!

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen se jakso Solsidanissa, jossa Alex törmää kadulla mieheen joka alkaa jutella hänelle tuttavallisesti mutta hän ei saa mieleensä mistä he tuntevat. Alex kun on semmoinen tossukka, päätyvät he yhdessä lounaalle ja vasta sen loppupuolella käy ilmi, että hemmo oli erehtynyt ihmisestä eivätkä he oikeasti olleet koskaan ennen tavanneet. Eli voit miettiä, että nolomminkin olisi voinut käydä. :D

Kiitos tästä :D -eri

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Oletko mies jonka ympäriltä tuolit viedään ja jonka nimi ei jää mieleen :D

Joo, been there, done that. Itse asiassa, monestikin. Hauskin oli ehkä se kerta, kun olin työmatkalla ja vastaan tuli tosi tutun näköinen ihminen, joka myös selvästi tunnisti minut. Vähän vaivaantuneina jäätiin siihen puoliväkisin porisemaan ja takuulla kummankin aivot höyrysi täysteholla, kun kuumeisesti mietittiin, että kuka tää tyyppi on. Kumpikin kuitenkin esitti, että eipä tässä mitään, kyllähän me toisemme muistamme.... Kunnes sitten mulle välähti, että ei saakeli, sehän on meidän lähikirjaston täti. Mutta kun oltiin pois normiympyröistä, ei kumpikaan vaan yhdistänyt. Sen jälkeen kyllä naurettiin makeasti asialle ja nyt aina kun käyn kirjastossa, niin vaihdetaan tämän rouvan kanssa kuulumiset. :D

Joo, tämä on niin tuskastuttavaa... Mulla on tuttuja paljon ja vielä enemmän kasvoja, jotka tiedän jostakin, mutta en tunne enkä ole ikinä edes jutellut (tyyliin samassa lounasruokalassa kävijät, saman tanssikoulun asiakkaat, entisen työpaikan toisen osaston ihmiset jne). Välillä on vaikea hoksata kiireessä, pitääkö jotakuta moikata vai ei. Tai jos joku moikkaa kadulla, niin moikkaako hän minua vai jotain takanani kävelevää. Ja joskus on oikeasti tullut myös eteen tilanteita, että joku tuttu on tullut juttelemaan enkä ole yhtään tiennyt, kuka hän on ja mistä hänet tunnen. Tai saatan muistaa, että tää on joku saman ikäinen samaa koulua käynyt ihminen, mutta en kuollaksenikaan saa nimeä mieleeni tai edes että miten hyvin aikanaan tunnettiin (ei siis mikään varsinainen kaveri, sellaiset muistaisin kyllä). Ja jos ihminen tulee vastaan jossain "väärässä paikassa" (tyyliin lounasruokalan kassa tulee vastaan lähikaupassa), niin sitä menee ihan hämilleen miettiessään, mistä tää on tuttu ja moikkaanko vai en.

Kerran olen ihan suoraan kysynyt juttelemaan tulleelta, että kuka hän on. Tuossa oli vähän pakko, kun juttelemaan tullut ihminen oli mies ja oma mieheni (nyk. ex) katseli vierestä murhaavasti. Piti kysyä, jotta pystyn kertomaan, mistä tyypin tunsin (oli lapsuusajan kaveri ala-asteiästä).

Entäs jos kysyisit pokkana ”Ei vitsi, kauas siitä nyt onkaan kun ollaan viimeeks nähty?” - ja vastaus ois vaikka ”Oisko ollut siellä Maijan synttäreillä silloin ennen koronaa” - niin tästä voisit saada vinkkiä.

Tai jos toisella on maski, on helppo (oikeastikin) sanoa että ”Enpäs nyt meinaa edes tunnistaa sua maski päällä” - johon varmaan toinen luontevasti reagoi, että ”No Tiinahan se tässä” tai jotain.

Jos meinaa tulla se hämmennyksen hetki jota on vaikea peitellä, voi hyvin myös sanoa ”Anteeks kun oon näin muissa maailmoissa, olin ihan ajatuksissani, ja olen menossa just hoitamaan yhtä kiireistä asiaa, eli pakko jatkaa matkaa, mutta hyvää kevään jatkoa!” ja yrität kuitenkin loppua kohden jo hymyillä ja vilkuttaa vaikka.

Ja sitten kun alat myöhemmin itseksesi miettiä, mistä tunnet/tiedät, käyt ihan systemaattisesti läpi elämääsi: Päiväkodista, lapsuuden naapurista? Koulusta? Jne. Ja jos et vaan millään muista, annat olla. Se joko muistuu mieleen myöhemmin tai sitten ei.

Nuorempana olin ihastunut erääseen bussikuskiin. Kyttäsin aina vuoroa jota hän ajaa ja hänkin huomasi minut. Siihen se sitten jäikin. Kun sitten vuosia myöhemmin olin baarissa, tämä bussikuski tuli juttelemaan, enkä saanut pieneen mieleenikään kuka hän on, joskin muistin nähneeni hänet jossain. Onneksi hän antoi tahtomattaan vinkin bussilipusta, jolloin muistin kuka hän on. Tyttömäinen ihastukseni vaikutti nololta sillä hetkellä, hän ei ollut lainkaan niin ihana kuin nuorena tyttönä olin kuvitellut.

Minä muistan ihmiset ja kasvot tosi huonosti ja tuollaisia tilanteita käy minulle usein. Nykyisin juttelen vaan niitä näitä iloisesti enkä edes yritä saada selville kuka toinen on.

Aikoinaan testasin mm. tuota milloin me ollaankaan viimeksi nähty ja tuloksena oli, että erään kerran lapseni päiväkotikaverin äiti katsoi minua kummissaan ja sönkötti että "olikohan se tiistaina. " Hieman noloa, mutta en vain tunnistanut tyyppiä kun ei oltu pk:n tiloissa. Olen myös joskus kysynyt mitä perheelle kuluu, siinä toivossa et nimistä saisi vähän vinkkiä kuka mahtaa olla kyseessä, mutta voin sanoa ettei oikein toimi sekään. Varsinkaan kun minulla on paljon tuttuja harrastuspiireistä, joiden perheestä tai sen olemassaolosta en tiedä mitään.

Joten nykyisin yritän jutella vain ympäripyöreitä ja tyytyä siihen etten tiedä kenen kanssa juttelen.

Mulle käy usein niin että joku tunnistaa minut ja tulee juttelemaan ja mulla ei ole mitään tietoa että kuka se tyyppi on. Nyt varsinkin kun käytetään maskeja niin en tunnista ketään.

Esim. Oma puoliso tuli syömään samaan lounasruokalaan kuin missä minä käyn yleensä. Satuttiin vielä samaan aikaan sinne ja hän piti minulle ovea auki. Huikkasin vain kiitos ja painelin maksamaan ruokaani. Hän otti ruokaa heti jälkeeni enkä siinäkään vaiheessa vielä tunnistanut, vasta kun hän tuli samaan pöytään istumaan tajusin että kuka hän on. Puolustuksekseni on pakko sanoa että miehellä oli maski naamalla, työvaatteet päällä (ei käytä vastaavan tyyppisiä ikinä kotona) ja hän ei ikinä käy tuossa lounasravintolassa syömässä.

Vierailija kirjoitti:

Heh, minulta yksi tuttu nainen kysyi suoraan kuka olen kun aloin jutteleen hänen kanssaan. Häntä ei näyttänyt nolottavan kysymyksensä, minua sen sijaan nolotti ettei hän muistanut.

Ihan oikein sulle, ettei tunnistanut, jos olet niin pöljä, että nolostelet toisten puolesta.