”Keskenmeno on suurempi suru kuin moni ymmärtää”

Mielestäni on outoa, että se naisten kouluttautuminen on niin tärkeää, että kun on valmistunut, ja jos miehen löytyminen ei onnistu pikaisesti, niin ikää onkin jo sen verran että lasten teko ei enää välttämättä onnistu.

Mielestäni tämä on tasa-arvon nurja puoli. Tas-arvo on hieno asia, mutta kuitenkin se on keinotekoinen. Miehet voivat saada lapsen kuitenkin milloin tahansa. Ja myös vaihtavat nuorempaan naiseen, joka siis voi saada lapsia, jos heidän nainen ei siihen ikänsä puolesta pysty (yli 35 -v).

Tätäkin asiaa sietää pohtia.

Keskenmenon lisäksi kohdunulkoinen raskaus on surullinen - ja usein äidille jopa hengenvaarallinen - kokemus. Ja valitettavasti kuuluu keskenmenon ohella niihin raskauteen liittyviin asioihin, joista ei puhuta. Kohdunulkoinen raskaus aiheuttaa sikiön menetyksen lisäksi pelkoa, surua ja valtavan epäonnistumisen tunteen, joka on vaikea jakaa asiasta yhtään tietämättömille. Jälkihoito voi usein kestää pitkään, ja viivyttää uuden raskauden yrittämistä kuukausilla. Surun lisäksi äiti joutuu käymään läpi hoitoja sivuvaikutuksineen ja pitkine seurantoineen... toivoen epäonnistuneen raskauden hiipumista terveyssyistä sen sijaan, että toiveena oli seurata onnistuneen raskauden kehitystä. Toivoisin, että tästäkin kokemuksesta kerrottaisiin laajemmin. 

Kolme perättäistä keskenmenoa kokeneena tiedän, kuinka kova koettelemus se on, eikä pelkästään äidille vaan myös miehelle ja parisuhteelle. Suru menetyksestä on suuri, vaikka raskaus olisikin vielä alkuvaiheessa ja tuo herkästi mukanaan suuriakin pelkoja seuraaviin raskauksiin. Oli myös hämmentävää ja surullista huomata, kuinka moni suhtautui toisen keskenmenoihin väheksyen, "sattuuhan noita" tai "ootte vielä nuoria, hyvinhän te ehditte tehdä lapsia vielä". Aiheesta pitäisi ehdottomasti puhua enemmänkin, se ei ole oikeasti sellainen kokemus minkä suurin osa pystyisi olankohautuksella ohittamaan.

Noiden kolmen keskenmenon jälkeen olen viimein onnistuneemmin raskaana ja esikoisemme laskettuun aikaan on enää viikko. Peloista oli raskausaikana hyvin vaikea päästä yli ja suru kolmesta aiemmasta menetyksestä seuraa varmasti aina mukana. Nyt kuitenkin iloitsen tästä tulevasta pienestä koko sydämestäni.

Itse sivuutin aiheen aina netissä, valitsin "minua tarkoittavia aiheita". Ei sitä halua uskoa keskenmenon mahdollisuuteen, vaikka sitä saattaisi pelätä useita kertoja.

Kun niin sitten kävi, uskoin vasta, kun jouduin lähes asumaan kylppärissä. Vasta, kun verenvuoto oli kova ja kivut tuskaa.

Vasta, kun alkio oli kädessäni.

Silloin alkoi suruprosessi. Tunteet vaihtelivat vuoroin tunteesta, että nyt olen vahva, eikä enää itketä ja sitten taas jokin muistutti loppuneesta raskaudesta, keskeytyneestä ilosta, keskeytyneestä tulevaisuuden suunnitelmista ja itku alkoi virtaamaan.

Viikon päästä helpotti.

Jos seuraava raskaus tulee, tietysti olen varovaisemmin mielin, en lähde uskomaan onnistuneeseen loppuun. Putoaa vain liian korkealta.

Seuraavaksi ymmärrän myös, että kaikki voi yht`äkkiä loppua arvaamatta.

Sydämestäni symppaan näitä, joilla on vaikeata raskautua, joilla on vaikeata olla raskaana, vaikeata saada lapsi.

Sitten tulee tämä tyyppi, joka kaverini on. Hänellä on neljä helposti tullutta lasta. Yksi rv14 keskenmeno kolmosen ja nelosen välissä. Keskenmenosta on nyt 13 vuotta ja joka kesä tää alkaa suremaan tasan viikkoa aikaisemmin. Ihan kuin sillä olisi kalenteri muistuttamassa, että nyt pitää laittaa teatteri pystyyn.

Miehensä 10 vuoden jälkeen ja hautausmaalla ravaamisten jälkeen laittoi stopin. Nyt loppu tää leikki! Heillä ei ole edes muistolaattaa siellä hautausmaalla, mutta sinne pitää koko perheen mennä suruvaatteissaan ja runsaasti kukkia mennessään.

Tämä ottaa myös osaa keskusteluun, jossa käydään läpi erään toisen ystävän kätkytkuollutta lasta. Hän tietää mitä lapsensa menettämisen suru on. On sanonut tälle toiselle äidille monia kertoja ja kerran se kuppi sitten meni nurin. Samoin myös, että nyt loppuu se pelleilly ja toisen surulla leikkiminen. Välithän siinä katkes, kun eivät ymmärtäneet toisiaan ollenkaan.

Mun mielestä tuo ei ole ollut enää normaalia vuosiin, mutta silti istun ja kuuntelen sen saman tarinan joka vuosi. Pidän kädestä ja halaan. Ehkä mä omalta osalta ruokin tuota touhua. On se mieskin sitä sanonut, että voisko kaveritkin unohtaa koko jutun. Se on aina kesästä kahdesta viikosta kuukauteen pois pelistä. En keskenmenosta kysele, en itse ole aloitteellinen, mutta kun soittaa ja pyytää käymään... menen.

Keskenmenoja voi olla niin monenlaisia, ett sitä toisen surua ei oikein uskalla mennä ali-eikä yliarvioimaan. Itselläni kaksi varhaista keskenmenoa, joiden kohdalla ajattelen että oli oikein ja helpotus, että selvästi elinkelvoton alkio ei jatkanut kehittymistään. En toivoisi kenellekään lapselle, että hän joutuisi elämään lyhyen elämän kovissa tuskissa, parempi että luonto ns. hoitaa pois tän asian.

Mut keskenemeno myöhäisemmillä viikoilla olisi varmasti ollut kova järkytys ja iso suru, silloin lapsi on jo monella lailla enemmän olemassa, eikä vain se oma toive ja haavekuva lapsesta.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 14:01"]

Sydämestäni symppaan näitä, joilla on vaikeata raskautua, joilla on vaikeata olla raskaana, vaikeata saada lapsi.

Sitten tulee tämä tyyppi, joka kaverini on. Hänellä on neljä helposti tullutta lasta. Yksi rv14 keskenmeno kolmosen ja nelosen välissä. Keskenmenosta on nyt 13 vuotta ja joka kesä tää alkaa suremaan tasan viikkoa aikaisemmin. Ihan kuin sillä olisi kalenteri muistuttamassa, että nyt pitää laittaa teatteri pystyyn.

Miehensä 10 vuoden jälkeen ja hautausmaalla ravaamisten jälkeen laittoi stopin. Nyt loppu tää leikki! Heillä ei ole edes muistolaattaa siellä hautausmaalla, mutta sinne pitää koko perheen mennä suruvaatteissaan ja runsaasti kukkia mennessään.

Tämä ottaa myös osaa keskusteluun, jossa käydään läpi erään toisen ystävän kätkytkuollutta lasta. Hän tietää mitä lapsensa menettämisen suru on. On sanonut tälle toiselle äidille monia kertoja ja kerran se kuppi sitten meni nurin. Samoin myös, että nyt loppuu se pelleilly ja toisen surulla leikkiminen. Välithän siinä katkes, kun eivät ymmärtäneet toisiaan ollenkaan.

Mun mielestä tuo ei ole ollut enää normaalia vuosiin, mutta silti istun ja kuuntelen sen saman tarinan joka vuosi. Pidän kädestä ja halaan. Ehkä mä omalta osalta ruokin tuota touhua. On se mieskin sitä sanonut, että voisko kaveritkin unohtaa koko jutun. Se on aina kesästä kahdesta viikosta kuukauteen pois pelistä. En keskenmenosta kysele, en itse ole aloitteellinen, mutta kun soittaa ja pyytää käymään... menen.

[/quote]

Ei se, että hänellä on muita lapsia tarkoita, ettei hänellä ole oikeutta surra menetettyä lasta.

Vaikka olisi kymmenen lasta, sitä suree surun kohdetta.

Tietysti ymmärrän, että he, joilla ei ole jo lapsia ja kärsivät lapsettomuudesta ottavat varmaankin raskaammin, koska heiltä se on tavallaan vielä enemmän pois.

Mutta jokainen suree omalla tavallaan.

Minä surin aborttia yli 10vuotta. Käsittelin asiaa terapiassa ja tietysti itsekseni ja vasta nyt olen "vapaa" siitä omantunnontuskasta...en tietenkään kokonaan, mutta olen antanut itselleni anteeksi.

Mielessäni vertaan murhatuomion istumiseen. Vaikka se ei niin ole lain mukaan, mutta moraalisesti.

Keskenmeno oli henkisesti MINULLE helpompi kuin abortti, sillä en valinnut sitä itse, niin ei ollut sitä valtavaa itsesyytöstä. Toki suru oli suuri.

Tosin minua painostettiin aborttiin sen lisäksi, että olin henkisesti lapsi. Joskus on aika antaa itselleen anteeksi, mutta se kaikki ei tapahdu vain tahdon kautta, vaan esimerkiksi jonkin toisen suuren tapahtuman kautta.

Aina oppii uutta.

Mullakin on ollut varhainen keskenmeno, johon tarvittiin aborttilääkettä kun kuollut sikiö ei poistunut itsestään. Tämä abortoiminen oli kivuliasta ja kamalaa.Muutoin ei keskenmeno paljon hetkauttanut. Vaikka oltiin päätetty pitää lapsi, niin raskaus ei ollut suunniteltu. Tästä on mennyt jo pari vuotta, välillä mietin että mulla voisi olla pieni lapsi, ei sen enempää (lapsia on ennestään 2). Vaikka olen todella herkkä, analysoiva, perhettä-rakastava ihminen, Niin tämä keskenmeno ei ole ollut mulle rankkaa, Kun kyseessä oli väärä aika ja väärän ihmisen kanssa. 

Meillä ois kohta 5v. jos ei ois kuollut viikoin 7+4 todettiin ensimmäisessä np-ultrassa viikoin 11+6. Tää tapahtui 3vko ennen meiän häitämme ja tässä jouduttiin turvautumaan kaavintaan kun kroppani ei halunnut siitä luopua.Esimmäinen kkm oli 8kk aiemmin ja todettiin viikoin 11+4 tuulimunaraskaudeksi ja tää oli iso shokki kun ensimmäistä kertaa oltiin raskaana kivulias oli kokea se tyhjennys lääkkeillä mutta onneksi sain burana 800 ja 500mg panadollia niin auttoi. Se on aina kaikkein kamalinta kun on ensimmäinen ja menee kesken ilman mun koiraa en olisi noussut pohjalta vaikka mies olikin ,mutta miehet ei kunnolla käsitä mitä se naiselle on.Sittemin saimme 2 tervettä lasta.  Keskenmenon kokemusta ei unoha koskaan sen kanssa oppii elämään ajan kanssa.

Meidän ensimmäinen yritys tehdä vauva onnistui heti, vuosien jännitys siitä että onkohan edes hedelmällinen jotenkin muuttui ylpeydeksi siitä että se oli meille niin helppoa, jotenkin siitä syystä ei voitu edes kuvitella että jotain vauvalle vielä kävisi, kerettiin kertoa jouluaattona koko suvulle vauvauutiset ja mies jo pussaili mahaa, hyvänyön suukot jne, itse juttelin kaikki päivät vauvalle, oltiin jo nimikin annettu, sitten ultrassa hymy katosi, mies oli mukana kun riemu muuttui järkyttäväksi suruksi, sydän ei lyönnytkään. Lähete tyhjennyksen lääkkeillä, töiden takia en voinut mennä seuraavana päivänä, niin mentiin vasta viikon päästä, siinä ajassa pikkuinen oli lähtenyt kohti kohdunsuuta ja lääkekäynnistyksestä ei olisi ollut enää apua, järkytykseksi mulle tehtiin siinä hetkessä kaavinta ilman puudutusta, nukutusta mitään, koska hänet oli kuulemma tosi helppo nyt vaan ottaa siitä kohdunsuulta, levittimillä, pihdeillä ja mitä lie muuta, kokemus oli järkyttävä, en ollut siihen varautunut ja ensimmäinen suru olikin kaiken jälkeen että miten uskallan ryhtyä tähän muka uudestaan. Lääkärit ei lohduttaneet, kaikki sanoi vaan että näitä tulee ja voi tulla vielä montakin, että uutta vaan, ainakin raskaudutte helposti. Tuntui ettei oo oikeutta surra, ettei hän ollut vielä lapsi. Ensin aloinkin vaan pakkomielteisesti yrittää uutta, se melkein hajotti meidän parisuhteen, koska se ei ollut miehestä enää mukavaa, no onneks niiden keskustelujen kautta vihdoin sain myönnettyä kuinka paljon minuun sattuu, helkutti mun vauva oli todellinen, hän oli olemassa ja hän on ansainnut sen että hänestä välitetään ja häntä surraan ja hänen muistoa kunnioitetaan. Mua helpotti kun aloin surusta reilusti puhumaan. En aio unohtaa meidän lasta koskaan, vaikka jonain päivänä saisinkin lapsen syliin asti. Kaikki jäi sairaalaan, mutta hänen plusraskaustestin sekä muutaman verisiteen sairaalaan jäljiltä hautaamme meidän omalle pihalle ja kunnioitamme meidän lapsen muistoa. Joku voi pitää sekopäänä, mutta ei kiinnosta muut.

Tässäkin nyt yritetään laittaa kaikki samaan muottiin.

Mulla oli raskausmyrkytsoireita rv21 ja rv31 sektiolla keskosvauva. Ei olisi hetkauttanut suuntaan tai toiseen jos siitä ei olisi vauvaa tullutkaan... voin vain kuvitella sitä lässytyksen määrää mitä olisi joutunut kuuntelemaan. Nyt jo oli vaikea suhtautua esim osaston hoitajiin, ei niille saanut sanoa että on ihan ok jos lähdemme täältä ilman vauvaa ja oma henki on ätrkeämpi.

Ainokaiseksi jäi, toiste en lähde samaan rumbaan. 

Minulla ties kuinka monta keskenmenoa. Osa ihan alussa, muutama ihan lääkärissä todettuja. Lääkkeellä ja kaavinnalla poistettu, mitään henkistä tukea en saanut.

Mutta 2 ihanaa lasta sain. En ajattele menetettyjä. Mutta ymmärrän tuskan.

Ja jokin surumielisyys minussa on. Tietoisuus siitä, että elämää ei voi suunnitella. Se tuo tullessaan yllätyksiä. Kaikki ei niin mukavia, mutta kasvattavia.

Lapseton kokee joka kuukausi keskenmenon, jos raskautta odottaa.

Ei tietenkään ihan sama asia kuin jos olisi oikein jo hedelmöitys tapahtunut, mutta kuitenkin.