Milloin ihmiset tajuavat, että syövästä ei parannuta "päättämällä"?

Positiivisen asenteen merkityksen korostaminen ei välttämättä tunnu syöpää sairastavasta aina mukavalta. Siis jos muut sanovat sairastuneelle että positiivisuus auttaa ja pitää pitää lippu korkealla! Nimittäin se ei ole niin helppoa. Syöpä aiheuttaa useimmiten pelkoa ja ahdistusta sairastuneelle ja se on tietysti täysin ymmärrettävää.

Ja pelko ja muut negatiiviset tunteet ovat aivan sallittuja, ei tarvitsisi tuntea vielä syyllisyyttäkin siitä ettei vaan kykene koko ajan olemaan positiivisella mielellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa sairauksissa on tärkeää sairastuneen elämänasenne, eli ei pidä luovuttaa. Ihmiskehon hormonit vaikuttavat paljonkin paranemiseen.

Meille opetettiin sairaanhoitajaopinnoissa mm että ihmisen mieli vaikuttaa jopa puolet paranemiseen ja tämä missä tahansa sairaudessa, jota hoidetaan lääkkeillä. Esim antibioottikuurikaan ei vaikuta 100% jos ei usko vaikutukseen.

Aikoinaan tuttuni ja kollegani sairastui rintasyöpään. Hyvin iloinen ja ulospäinsuuntaunut nainen. Hänen lääkärinsä oli todennut, että voitat paljon tuolla asenteella ja ehkä koko taudin. Silloin oli hoitomuodot eri luokkaa kuin nykyään, mutta hän eli 10 vuotta taudin toteamisen jälkeen. Jos oltaisiin nykyhoitojen varassa, hän olisi todennäköisesti parantunut pysyvästi.

Joten ei saa luovuttaa jos syöpä tulee kohdalle. Toivoa on ja pitää olla. Tiedän tosi paljon syövästä selviytyneitä ja kiitos niistä nykyiselle lääketieteelle ja potilaille, jotka eivät luovuttaneet.

Mitä käytännössä tarkoittaa tuo että ei saa luovuttaa? Sitäkö että kieltäytyy hoidosta? Esimerkiksi sytostaattikuureista luopuminen on ymmärrettävää silloin jos ennuste on huono ja sytoilla saisi pari kuukautta lisäaikaa mutta haittavaikutuksista kärsiminen ei olisi sen arvoista.

Mutta todella harvassa taitavat olla ne jotka kieltäytyvät syöpähoidoista (luovuttavat?) heti alkuunsa tai tilanteessa jossa hoidoista on hyötyä.

Luulen, että suurin osa kokee " luovuttamisen" henkisellä tasolla. Kun luovuttaa henkisesti, ei välitä miten käy. " Ihan sama" miten käy... on luovuttamista.

Positiivisella ajattelulla on varmaan aika marginaalinen vaikutus paranemiseen. Itse olen positiivinen ihminen ja olen huonossa kunnossa erään sairauden vuoksi. Vaikka kuinka tsemppaisi, ei tähän auta kuin ehkä lääkkeet. Sanon ehkä, koska nekään eivät toimi täydellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli pari vuotta sitten syöpään. Kun diagnoosi selvisisi niin annettiin ymmärtää todella selkeästi, että tähän kuolee alle vuoden sisään vaikka tehtäisiin mitä. Äitini kuoli 10kk päästä diagnoosista. 

Ärsytti niin minua kuin äitiäni sekä muitakin läheisiä se, että pitäisi "taistella syöpää vastaan" tai "päättää että minä selviän" yms. Tottakai hoidot otetaan vastaan ja pitää toivoa parasta. Mutta kun on nähnyt sen mitä syöpä voi pahimmillaan olla niin siinä ei taistelut auta. 

Olisi hellävaraisempaa antaa syöpäsairaalle tilaa olla niin pelokas, kipeä ja väsynyt kuin onkaan. Ulkopuolisten vuoksi tulee skarpattua, eikä heitä halua järkyttää, koska kuolemaa pidetään niin paha, ettei siitä haluta kuullakaan. Taistelupuheet pitäisi unohtaa, ja olla vaan lähellä, jopa ihan hiljaa. Voisi puhua kuolemasta, jotta siitä tulee vähemmän vieras.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvällä mielellä on mukavampi tietysti viettää sairausaikansa, mutta ei sillä oikeasti ole juuri mitään merkitystä syövän paranemisen kanssa. Syöpä joko paranee hoidoilla tai ei parane, siinä ei tsemppailut auta.

No tottakai ne auttavat, luovuttaako pitäisi? Syöpä on ankara taistelu ja kysyy mielenlujuutta ihan niin kuin sanotaankin. Tätini on selvinnyt oikealla asenteella ja taistelulla jo kahdesta syövästä

Mutta riittikö pelkkä asenne ja taistelu, vai kävikö myös hoidoissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa sairauksissa on tärkeää sairastuneen elämänasenne, eli ei pidä luovuttaa. Ihmiskehon hormonit vaikuttavat paljonkin paranemiseen.

Meille opetettiin sairaanhoitajaopinnoissa mm että ihmisen mieli vaikuttaa jopa puolet paranemiseen ja tämä missä tahansa sairaudessa, jota hoidetaan lääkkeillä. Esim antibioottikuurikaan ei vaikuta 100% jos ei usko vaikutukseen.

Aikoinaan tuttuni ja kollegani sairastui rintasyöpään. Hyvin iloinen ja ulospäinsuuntaunut nainen. Hänen lääkärinsä oli todennut, että voitat paljon tuolla asenteella ja ehkä koko taudin. Silloin oli hoitomuodot eri luokkaa kuin nykyään, mutta hän eli 10 vuotta taudin toteamisen jälkeen. Jos oltaisiin nykyhoitojen varassa, hän olisi todennäköisesti parantunut pysyvästi.

Joten ei saa luovuttaa jos syöpä tulee kohdalle. Toivoa on ja pitää olla. Tiedän tosi paljon syövästä selviytyneitä ja kiitos niistä nykyiselle lääketieteelle ja potilaille, jotka eivät luovuttaneet.

Mitä käytännössä tarkoittaa tuo että ei saa luovuttaa? Sitäkö että kieltäytyy hoidosta? Esimerkiksi sytostaattikuureista luopuminen on ymmärrettävää silloin jos ennuste on huono ja sytoilla saisi pari kuukautta lisäaikaa mutta haittavaikutuksista kärsiminen ei olisi sen arvoista.

Mutta todella harvassa taitavat olla ne jotka kieltäytyvät syöpähoidoista (luovuttavat?) heti alkuunsa tai tilanteessa jossa hoidoista on hyötyä.

Luulen, että suurin osa kokee " luovuttamisen" henkisellä tasolla. Kun luovuttaa henkisesti, ei välitä miten käy. " Ihan sama" miten käy... on luovuttamista.

Henki on yleensä vahva, mutta sairaan fysiikka pettää. Realismia on päästää irti, jos ei enää voimat riitä. Totuus, joka mieluiten kielletään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvapa se diagnoosin kuultuaan, "päättää" että no kuolenpa tähän syöpääni nyt. 

Itse asiassa lähiomaiseni sanoi diagnoosin saatuaan: "Tämä on minun loppuni". Hän sai kaikki hoidot, mutta tiesi kuolevansa kuitenkin. 

Kuinka moni tänne kirjoittava on a) itse syöpäpotilas b) tuntee syöpäpotilaan. Ovat niin omituisia nämä näkemykset.

Olen ollut kahdesti syöpätapausepäiltynä. Ensimmäisellä kerralla rintasyöpäepäiltynä (tutkimusten jälkeen kasvain todettiin vaarattomaksi kystaksi), toisella kertaa sisäelinsyöpäepäiltynä (kasvain todettiin vaarattomaksi kystaksi). Toisella kertaa piti olla samaan aikaan epäiltysyöpäpotilas ja elää normaalia elämää odotellen kasvaimen kasvamista, koska lääkärit totesivat, että täytyy antaa kasvaimen vileä kehittyä, jotta voidaan laskea sen kasvutahti ja saada selville mistä on kyse. Radiologi neuvoi syöpäepäilyn kertomisen jälkeen minua menemmän kotiin, unohtamaan koko asian niin hyvin kuin voin ja elää täysin normaalia elämää, koska jos jokin on turhaa, niin tässä vaiheessa olisi turhaa alkaa maalailemaan huonoja tulevaisuuden kuvia. Hoitaja oli vakuuttunut siitä, että lääkärin sanat olivat hirveitä ja ajattelemattomia ja yritti lypsämällä lypsää minusta "oikeita" tunteita, siis hoitaja halusi nädä, että olon musertunut tiedosta, että pelkäisin pahinta ja että tunnustaisin pelkääväni kuolemaa tai sairastumista, hoitoja, mitä vain. Minusta lääkärin sanat olivat parasta kaikesta ja totta. Kun ei voida tehdä asialle mitään ja kun ei asiasta tiedetä vielä tarpeeksi, niin todellakin ainoa paras vaihtoehto on mennä takaisin kotiin ja elää normaalia elämää. sen teinkin ja se onnistui hyvin. Seuraava tutkimuspäivä oli laskettu tarkkaan ja siellä sitten selvisi, että tämäkin kasvain oli sitten vaaraton kysta. ELi jos olisin hoitajan manipuolointuyrityksestä lähtenyt kotiini pelätäen pahinta, olisin menettänyt kuukausia elämästäni ihan vain murehtimiseen.

perheenjäseneni on sairastanut jo yli 10 vuotta ihosyöpiä. aina löytyy jostain uusi kasvain, se leikataan pois, ollaan terveitä tovi ja sitten taas löytyy uusi kasvain. tämä perheenjäseneni elää hänkin normaalia elämää (sillä lailla syöpä kyllä rajoittaa, että ei voi olla ulkona, jos aurinko paistaa). On tehnyt jo testamentin ja hoitotahdon kaiken varalta, mutta muuten syöpä on hänelle sitten kuin hammaslääkärillä käynti: se nyt vain kuuluu hänen elämäänsä. Miksi tuhlata elinaikaansa murehtimiseen ja suremiseen, kun voi elää normaaliakin elämää. Ei se murehtiminen mitään hyvää tuo, päinvastoin. hän päätti olla positiiivisella asenteella, tosin ei se merkitse sitä, että hän uskoisi parantuvansa syövästä sen ansiosta, vaan sitä, että hän tietää jo ammattinsakin perusteella, että se kantaa pisimmälle.

Vierailija kirjoitti:

Mieli ei vaikuta kehoon tippaakaan PISTE. Se on mun mielipide ja mää oon semmonen että sanon suoraan niinku asiat on PISTE.

https://www.mielenterveystalo.fi/nuoret/itsearviointi_omaapu/oma-apu/to…

Helille on voitu sanoa, että parantuminen on mahdollista hoitojen avulla. Siksi on toiveikkaasti ”päättänyt selvitä”.

En toisaalta ymmärrä sitä, että miksi joku näkee Helin sanoissa jotain niin pahaa. Kyllä silti on merkitystä miten "sairastaa". Ei siinä se pelkääminenkään auta tai se jos suree joka päivä. Moni tahtoo tavallaan ainakin yrittää elää niin normaalisti kuin vaan pystyy. Tämä voi auttaa siihen, että pysyy esim paremmassa kunnossa jos jaksaa olla positiivinen ja liikkua tai elää muuten niin tavallista elämää kuin pystyy. Uskon, että Helikin ajattelee näin ja yrittää pysyä vahvana. Nyt tämä on hänellekin uusi juttu joten ei osaa ehkä pelätä niin paljon. Olo voi huonontua (tosin en sitä toivo) niin sitten voi olla ikäviä päiviä tai voimat vähissä. Nyt aluksi yrittää olla rohkea ja voi vielä paremmin.

Minusta on ihan ok jos sairastunut itse sanoo, että päättää selvitä. On eri asia jos joku terve sanoo sairaalle sellaista, kun ei ole sitä sairaan elämää. Samoin jos lapsesta sanotaan, että hän taistelee syöpää vastaan niin se on minusta ikävää. Oikeastaan mikä vaan taistelu sairautta vastaan oli se sitten lapsi tai aikuinen on minusta ikävästi sanottu. Kuollut on sitten ilmeisesti se sairaudelle hävinnyt. Tämä minusta ikävämpää jos sanoja miettii.

Vierailija kirjoitti:

Mieli ei vaikuta kehoon tippaakaan PISTE. Se on mun mielipide ja mää oon semmonen että sanon suoraan niinku asiat on PISTE.

Kyllähän se vaikuttaa. Olen tietysti huono puhumaan tästä, kun en ole sairastanut kunnolla mihinkään. Silti tiedän tämän jo siitä, kun esim panikoin jotain ja menee vatsa sekaisin tai hengitys tihenee sekä pyörryttää. Eli esim paniikin oireet ovat tavallaan mielen aiheuttamia pelkoja, mutta näkyvät fyysisesti. Psykosomaattista oireilua. Samoin jos yritän rauhoittaa itseäni tai elää jonkun päivän ilman pelkoa niin saatan onnistua jos saan nuo pelot ja paniikin pidettyä kurissa. Jos en ehti rauhoittua niin sitten ne oireet iskevät. Samoin ahdistus vaikuttaa siihen miten esim pystyn syömään. Vatsa ei tavallaan ota ruokaa vastaan ja ei ole nälkä jos olen ahdistunut. Jo unettomuuskin vaikuttaa mielialaan.

Vierailija kirjoitti:

kuulkaas mammat ja pappat.

ihminen on vain pieni olento. hän elää sen aikaa kun on tarkoitettu.

Jumala päättää ihmisen syntymän ja kuoleman. jos toisin väität niin et tiedä asiaa.

saat sen oikean tiedon viimeisellä tuomiollasi. mutta se on jo silloin myöhäistä.

Sitten jumala on paha jos on päätynyt esim niiden lasten tai raskaana olleen naisen kuoleman sodassa tai satoja muita vastaavia juttuja. En halua uskoa sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli pari vuotta sitten syöpään. Kun diagnoosi selvisisi niin annettiin ymmärtää todella selkeästi, että tähän kuolee alle vuoden sisään vaikka tehtäisiin mitä. Äitini kuoli 10kk päästä diagnoosista. 

Ärsytti niin minua kuin äitiäni sekä muitakin läheisiä se, että pitäisi "taistella syöpää vastaan" tai "päättää että minä selviän" yms. Tottakai hoidot otetaan vastaan ja pitää toivoa parasta. Mutta kun on nähnyt sen mitä syöpä voi pahimmillaan olla niin siinä ei taistelut auta. 

Puhut asiaa. Itse olen syövän sairastanut ja en kyllä mitään taistelua ajatellut ja ärsytti ihmiset, jotka paasasivat taistelusta.

Sain hyvää hoitoa ja toivottavasti pysyn terveenä.

Mun kaveri sairastui syöpään ja hän sanoi että ei aio antaa periksi ja voittaa taistelun.

Hän eli puoli vuotta.

Kuukausi ennen kuolemaa hän täytti 26v.

Ei todellakaan parannusta päättämällä. Tuurista monessa kohtaa kiinni miten parantuu, jos parantuu. Esim miten aikaisen syöpä havaitaan, jos edes pääsee tutkimuksiin vaivoineen ja jos lääkäri on osaava ja määrää tarvittavat tutkimukset kun kaikesta säästetään ja etenkin nuorien vaivoja vähätellään…. Silläkin on merkitystä missä päin suomea asut. Tutkimuksiin pääseminen kestäää jo se, et erikoislääkärille pääsee vie aikansa, jonsei rahaa mennä suoraaan yksityiselle, julkisella myöskin tutkimuksiin pääseminen kestääääöö, siteen niitä saatuja tuloksia pallotellaan ja mietitään, on ryhmiä joissa niitä käydään lävitse moniammatillisesti, jos kun diagnoosiin päästään niin siitä sitten leikkaukseen odottelut, ja sitten patologinen tutkimus, siitä siten taas pohditaan miten hoidetaan, sinne ajan saaminen…Ei potilas itse PÄÄTÄ juurikaan mitään. Jos on vakuutus ja tai rahaa, voi päätäää joka vaivasta mennä aina suoraan lain ymsityislääkärile joka siten tutkii kyllä rahlla kaikki mahdolliset ja niihin vastauksetkin saa nopeasti ja mahdol. Leikkaukseen pääse nopeaan samoin muihinkin hoitoihin.

Senkin jälkeen kaikki on muiden käsissä, potilas ei itse PÄÄTÄ parantua, toivoa sopii ja pitää yllä positiivista asennetta, tehdä oman osansa jotta hoidosta onnistuu jne

Vai väittääkö teistä joku että ihminen joka kuolee ei olis osannut ihan vaan itsePÄÄTTÄÄ parntuvansa?

Minulla on ollut syöpä, erittäin vaikea syöpä leikkauksineen rankkojen sytostaattien kera, tein kaiken mitä itse voin tehdä, pidin positiivista mielialaa yllä, toivon selviytyväni koska minulla oli pieni lapsi. Selviydyin, hoidoista on kulunut yli 10v. Siltikään en voi olla varma eikä lääkärikään, etteikö syöpä voisi uusiutua, tai että en saisi uutta syöpää..

Vierailija kirjoitti:

näin joskus telkasta dokumentin syöpätutkimuksen uusista tuloksista ja siellä esiteltiin havainto, että paastoavilla ihmisillä tuntui olevan suurempi todennäköisyys parantua syövästä sekä selvitä hoidoista vähemmillä sivuvaikutuksilla. Muistaakseni paastoksi riitti vain se, että piti yhden paastopäivän viikossa tai sitten se oli niin, että paastosi hoitoja edeltävän päivän. 

Saksassa on muuten ihan hyviä tuloksia tuosta, mutta Suomi ei ole vielä ottanut kantaa asiaan.

Olin lukenut jo ennen omaa syöpääni asiasta, mutta en kuitenkaan rohjennut ryhtyä toimimaan vastoin nykyhoitomuotoja.

Olen kuitenkin tällä hetkellä terve.

Vierailija kirjoitti:

kuulkaas mammat ja pappat.

ihminen on vain pieni olento. hän elää sen aikaa kun on tarkoitettu.

Jumala päättää ihmisen syntymän ja kuoleman. jos toisin väität niin et tiedä asiaa.

saat sen oikean tiedon viimeisellä tuomiollasi. mutta se on jo silloin myöhäistä.

Tältä mammalta loppu usko Jumaliin vietettyäni lasten syöpäosastolla puolitoista vuotta kaikkineen ja katsoessani oman ja muiden lasten kärsimystä hoidoissa, joista osa selvisi, osa ei.

Jumala voi vetää ahterin päähänsä minun puolestani. Kukaan heistä -ei selviytyneistä lapsista ei ole ansainnut noin julmaa tuomiota.

Ihminen haluaa uskoa että voisi hallita elämäänsä. Se ei ole mahdollista. Kaikki on sattumanvaraista. Sen kyllä ymmärtää että halutaan vaikka syövän suhteen olla positiivisia ja uskoa siihen että jos kovasti taistelee niin voi selvitä. Eikä positiivinen asenne ole huonoksi tietenkään. Mutta ei syövän sairastaminen ole mitään taistelua, paitsi henkistä, eikä sekään vaikuta lopputulokseen. Parannut jos hoidot tehoaa, ei siinä ole sen kummempaa.

Minustakin vähän loukkaavaa ja ihmeellistä ajattelua että voi parantua jos tarpeeksi "taistelee". Lehdissä näitä näkee. Ne jotka kuolee syöpään ei sitten vissiin taistellut tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

näin joskus telkasta dokumentin syöpätutkimuksen uusista tuloksista ja siellä esiteltiin havainto, että paastoavilla ihmisillä tuntui olevan suurempi todennäköisyys parantua syövästä sekä selvitä hoidoista vähemmillä sivuvaikutuksilla. Muistaakseni paastoksi riitti vain se, että piti yhden paastopäivän viikossa tai sitten se oli niin, että paastosi hoitoja edeltävän päivän. 

Hah, paastopäiviä syöpäsairaille? Sytostaatit ja lääkket tekevät usein niin huonon olon, että syömisen ajattelu tai ruoan haistaminen oksettaa. Tulee paastottua.

Syöpä vie hampaat ja hiukset. Ihminen näyttää luciferiltä!