Onko elämää läheisimmän kuoleman jälkeen?

On. Ota vastaan hali. Älä pelkää, vielä saat kerran nauttia elämästä. Sinä jaksat. ( Silittää hiuksiasi )

Mene peilin eteen nyt ja sano "olen rohkea, minä jaksan. Minä selviän tästä"

Kyllä, muttai se heti eikä helposti käy. Vaatii aikaa ja saattaa vaatia uusia haaveitakin. Se, mistä on haaveillut yhdessä rakastetun ihmisen kanssa eikä ehkä tunnu hyvältä yksin - mutta uusia haaveita tulee.

On mutta se vie aikaa. Vuosiakin. Tärkeintä kai on se että käyt prosessia lävitse ehkä automaattisesti. Asian kieltäminen, suru, viha tms. Kun koko tunneskaala käyty lävitse niin olet taas oma itsesi. Lue aiheesta ja siitä miten ihminen käy surun eri vaiheet läpi päästäkseen taas itsensä kanssa normaaliin elämään.

Mulla on auttanu se, että uskon taivaaseen, siellä taas sitten ollaan yhdessä ❤

Pikku hiljaa alkaa oppia hengittämään, kipu vaimenee, vaikka ei häviä minnekään. Suru siirtyy hieman sivummalle, on siinä jossain, mutta ei enää täytä koko näkymää. Näkee vähitellen muutakin kuin mustaa, edes harmaan eri sävyjä. Hiljalleen.

On totta kai. Suurin osa läheisen menettäneistä elää vielä hyvää elämää sen jälkeen. Tsemppiä.

Tottakai on.

Kuolema on ollut ihmiskunnassa niin yleistä.

Ota aikaa surra, ja sure kunnolla. Muistele sun läheistä niin paljon kun tarvitsee. Jossain vaiheessa ymmärrät että se on osa sun elämää, ja jatkat sen kanssa ❤

Mutta myös kaikille jotka lukee tätä keskustelua. Jos ette nauti elämästä teille tärkeiden ihmisten kanssa, ja sano sitä tarpeeksi usein, jäähyvöisten hetkellä on vaikeampaa.

Onko kukaan pystynyt aloittamaan uuden elämän ja olemaan onnellinen?

Kysyn tässä yhteydessä sellasta, että kuinka teidän mielestä, "kuuluu" tehdä,, kun valitsee kukkia arkun päälle,, niin ajatellaanko sitä vainajaa, että mistä kukista ja väreistä hän piti, ja valitsee sen mukaan,, vai "pitääkö" ajatella niin että täytyy olla valkoista kukkaa, kun se on niinku surun väri hautajaisissa

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan pystynyt aloittamaan uuden elämän ja olemaan onnellinen?

Ei tarvitse aloittaa mitään uutta elämää. Päästä irti surusta, ja hyväksy se. 

Vierailija kirjoitti:

On mutta se vie aikaa. Vuosiakin. Tärkeintä kai on se että käyt prosessia lävitse ehkä automaattisesti. Asian kieltäminen, suru, viha tms. Kun koko tunneskaala käyty lävitse niin olet taas oma itsesi. Lue aiheesta ja siitä miten ihminen käy surun eri vaiheet läpi päästäkseen taas itsensä kanssa normaaliin elämään.

Väärin. Kuolemansuru ei ole mikään prosessi. Surussa ei ole mekaanisia vaiheita. Menetyksesi on kokemus joka jää sinuun, ja siinä eläminen on uusi normaali elämäsi. On helpottavaa tietää että surusta ei tarvitse selviytyä eikä toipua. Suru on olemisen tila, ja kun ymmärrät sen, voit olla onnellinen, et surustasi huolimatta vaan surusi ansiosta.

Kamalaa kun toiset voivat menettää, useamman läheisen lyhyen ajan sisällä

Kai jotain on. Mutta riippuu taloudellisesta tilanteesta, osa voi kitua köyhänä ja hätääntyä. Taloudellisesti vakaassa tilanteessa oleva ehkä selviää, tutustuu johonkin ihmisiin tai uusiin maisemiin.

Ei sitä silloin uskonut, mutta kyllä elämä jatkui kuitenkin. Menetin 24-vuotiaana vastavihittynä mieheni onnettomuudessa. Kaikki haaveet meni tohjoksi ja menetin tärkeimmän ihmiseni. Nyt nelikymppisenä olen perheellinen, äiti. Nykyinen uolisoni ei koskaan korvaa häntä, mutta i ole tarkoituskaan. Sanoin hänelle aikoinaan, että koskaan en tule ketään rakastamaan enempää kuin häntä rakastin, mutta yhtä paljon voin rakastaa. Se on onnistunut kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on auttanu se, että uskon taivaaseen, siellä taas sitten ollaan yhdessä ❤

Pelkkää tosiasioiden kieltämistä tuommoinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on auttanu se, että uskon taivaaseen, siellä taas sitten ollaan yhdessä ❤

Pelkkää tosiasioiden kieltämistä tuommoinen

Niin sun mielestä

Suru muuttuu kaipaukseksi. Kaipaus muuttuu kauniiksi ja kaihoisaksi.

Myöhemmin taas voi hymyillä ja nauraa.

Joskus tulee hetkiä, kun kaipaus muuttuu takaisin itkuksi, muuttuakseen taas kauniimmaksi.

Muutoksissa menee aikaa. Suru muuttaa muotoaan hitaasti.

Vuoden jälkeen se on jo erilainen kuin aluksi. Epäusko voi vielä tulla mieleen.

Vuoden jälkeen, kahdessa, kolmessa, ehkä viidessä vuodessa surua on käsitelty monin tavoin ja monenlaisia erilaisia ajatuksia on tullut mietittyä, muistoja on ehtinyt käymään läpi ja on syntynyt jonkinlainen tasapaino.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan pystynyt aloittamaan uuden elämän ja olemaan onnellinen?

On. Kutsuisin sitä toipumiseksi.

Suru muuttaa muotoaan. Se ei enää lamaannuta, tunnun raskaana painona eikä satu. Silti voi tulla hetkiä, jolloin suru taas sattuu. Ne ovat lopulta vain hetkiä.

Surusta toipuminen on yksilöllistä, silti siihen voi uskoa. Moni on tuntenut surun liian suureksi ja on kuitenkin hitaasti toipunut.

Vierailija kirjoitti:

Kysyn tässä yhteydessä sellasta, että kuinka teidän mielestä, "kuuluu" tehdä,, kun valitsee kukkia arkun päälle,, niin ajatellaanko sitä vainajaa, että mistä kukista ja väreistä hän piti, ja valitsee sen mukaan,, vai "pitääkö" ajatella niin että täytyy olla valkoista kukkaa, kun se on niinku surun väri hautajaisissa

Meillä oli pojan hautajaisissa valkoisia ruusuja sydän alustalla. Kyllä suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Olemme jatkaneet elämää eteenpäin, ei suru muserra loppuelämäksi.