Muita, jotka eivät oikein usko terapiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se terapia on toisille enemmän täsmäase kuin toisille. Minulla nyt 2 vuotta takana ja ammattitaitoinen psykoterapeutti, mutta en usko, että hänellä tai paljon kenelläkään muullakaan on välineitä minua auttaa. Kun on näin epäluuloinen ja umpinainen kuin minä muutoksen tulee löytyä sisältä, on siihen muutokseen ja parantumiseen hyvin vaikea ulkopuolelta ohjata.

Olet asian ytimessä. Terapia auttaa ainoastaan jos on itse valmis muutokseen. Aivan kuten tupakoinnin lopettaminen tai Alkon jättäminen vaatii omaa tahtoa.

Uskallusta se vaatii. Terapeutti auttaa alkuun, mutta itse on tehtävä se työ.

Joo, toki monet terapia auttaa alkuun ja sehän on koko homman idea. Mutta en silti usko, että omalla kohdallani olisi tuolla terapialla ollut merkitystä, olin missä elämäntilanteessa tahansa. tai sitten olen niin hidas lämpenemään ihmisille, että se ottaisi sen 10v terapiaa, jota ainakaan kela ei tule ikimaailmassa tukemaan.

Olen ollut kyllä valmis muutokseen, olen lukenut ja analysoinut ja terapeutti on siitä kehunutkin, kuinka hyvin olen perillä. Kuitenkaan se terapian "sosiaalinen" puoli ei ole tuonut tähän yhtään lisää. Minun tapaukseni toki ei välttämättä kuvaa monenkaan muun todellisuutta - mutta kokemuksiahan täällä kysyttiinkin.

Toistaiseksi en ole onnistunut löytämään terapeutista sellaista tietäjää tai auktoriteettia, joka olisi auttanut yhtään mihinkään. Sen sijaan omilla arkisilla asioillani on ollut suuri merkitys.

Terapia on erittäin hyvä monelle, mutta ei mikään itsestäänselvä taikatemppu, jolla kaikki ratkeaa kunhan on vain oikeassa mielentilassa. On varmasti olemassa ihmistyyppejä, joille keskustelu ym. -pohjainen hoito tuottaa paremmin tuloksia.

En usko länsimaiseen lääketieteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla terapia päättyi vuorovaikutusongelmiin. Alkoi tulla suoraa komentelua tehdä niin tai näin. Voimavaroja ei otettu huomioon. Lopetin, en jaksanut kuunnella komentelua. Tuntui aivan järjettömältä maksaa siitä.

Terapeutin käytöksen takia olo oli terapiassa ahdistunut ja turvaton. Kai minusta yritettiin jotenkin haastamalla psyykata reipasta suoriutujaa, mutta se vain ahdisti. Koin itseni terapiassa täysin riittämättömäksi.

Moni ns. sielunhoitoterapia valitettavasti saa juuri tätä aikaan. Rima laitetaan heti niin korkealle että... Hyvä terapeutti antaa toiselle aikaaitse ymmärtää ja toteuttaa jos ja kun.  Kuitenkin toki jos missään vaiheessa terapoitava ei ota edes pientä vastuuta itsestään, voi kysyä onko terapiassa käynti hyödyllistä.

Psykoterapia on tieteenä uusi ja meille on vasta selviämässä mihin se auttaa ja mihin ei. Nyt sen toivotaan auttavan vähän kaikkeen. Siinä koetaan myös isoja pettymyksiä. Tähän liittyy myös isoja vaikeasti hyväksyttäviä asioita. Esimerkiksi se, että asiakkaalla täytyy olla tietyt edellytykset itsellään, että voisi hyötyä hoidosta. Ja osaan ihmisten hyvin tavallisista ongelmista psykoterapia tuntuu tehoavan hyvin huonosti, esimerkiksi murehtimistaipumukseen. Murehtiminen taas huonontaa mielenterveyttä lisää vuosien varrella tuottaen uusia mt-oireita kuten uupumusta ja unettomuutta, jotka ovat myös hankalasti hoidettavammat kuin jonkun muun uupumus ja unettomuus, joiden juurisyynä on jokin helpommin hoidettava kuin murehtiminen. Tämä ihan näin esimerkkinä.

Olisi todella tarpeellista, että psykoterapiaa ei pidettäisi enää poppakonstina kaikkeen kurjuuteen, vaan spesifinä hoitona spesifiin vaivaan. Eihän länsimaisessa lääketieteessäkään hoideta kaikkea antibiooteilla, vaikka ne moneen vaivaan sopivatkin. Eikä kukaan ole myöskään sitä mieltä, että antibiootit on huijausta jos ne eivät paranna luunmurtumaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä terapia on auttanut ainakin tällaista kaltaistani höpöttäjää. Siellä saan papattaa kaiken potaskan ulos ja kun sille vatvomiselle on oikein varattu aikakin, olen muun ajan kevyemmällä mielellä.

Ne traumat ei sinänsä parane koskaan. Keho edelleen pistää reaktiot päälle automaattisesti, kun joku tunnemuisto iskee.

Traumojen kanssa opitaan elämään kun ne hyväksyy osaksi omaa elämää. Traumojen aiheuttajalle jos vielä tunnereaktiotasolla kykenee antamaan anteeksi, kokee vapautta.

Tämä taas vahvistaa eikä enää "hallitse". Vuosia kestävä terapia voi olla prosessissa suuri apu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä terapia on auttanut ainakin tällaista kaltaistani höpöttäjää. Siellä saan papattaa kaiken potaskan ulos ja kun sille vatvomiselle on oikein varattu aikakin, olen muun ajan kevyemmällä mielellä.

Ne traumat ei sinänsä parane koskaan. Keho edelleen pistää reaktiot päälle automaattisesti, kun joku tunnemuisto iskee.

Olet oikeassa. Trauma koteloitu kehoomme. Vatvominen ei auta, vaan tarvitset kehollista terapiaa tai emdr tekniikan taitavaa terapeuttia, jonka avulla traumasta voi toipua.

Toisaalta voi "hyväksyä" asian (esim sodan läpikäynyt) ja siten päästä eteenpäin. Koteloituminen on "muistijälki" ei meidän ole pakko toimia sen ehdoilla koko ikäämme, vaan voimme armollisesti pistää sen osaksi historiaa jne. Joskus reakoimme johonkin toisin kuin joku muu, mitä väliä, elämä jatkuu.  Emme suorita elämää, vaan elämme vaan.

Vierailija kirjoitti:

Koin terapia juttelun vastenmielisenä kun terapeutti ei siihen osallistunut juuri lainkaan. En jaksa yksinään höpöttää.

Ei auttanut mitään ja oli kallista.

Luulin että hänellä olsi jotain vinkkiä tai ohjetta minulle ollut mitta ei mitää apua tullut. Ihme terapia.

Terapian idea on auttaa sinua saamaan itse vastauksia, sen puhumisen ja läsnäolon avulla.

Vielä sekin, joskus henkilökemiat ei vain osu yksiin, silloin voi pyytää toista terapeuttia jos esim 3-4 kerran jälkeen kokee mahdottomaksi tilanteen.  Silti tämäkin on totta: eräs ystävä masentuneena sanoi 3nen terapiakäynnin kerran jälkeen, ei se mitään auta. Jätti käynnit ja uskoi: terapeutti epäonnistui. Kun itseasiassa hän ei halunnut avautua, meni sinne kuin kokeeksi ja odotti "ihmeparantajaa". Kannattaa miettiä onko itse valmis lähtemään "löytöretkelle".

Aika hömppäähän se on.

Opettihan se keskusteleen asiasta ja ehkä osaltaa avasi lukon. ja lääkkeet ja sairausloma vaatii sen leimasimen.

mutta meitä on niin moneen junaan.

Minua terapia lähinnä turhauttaa. Puhuminen ei muuta tosiasioita miksikään, ja terapeutin mahdolliset neuvot luen mieluummin kirjallisessa muodossa.

Minulla on kaksi pitkää terapiaa (molemmat n viisi vuotta) takana. Toinen kognitiivista ja toinen psykodynaamista. Ne toivat käynnissä olleessaan erinomaista tukea arkeeni. Kävin monin eri tavoin läpi ongelmiani, elämääni, traumoja. Sen lisäksi tein töitä itsekseni hartavoimin asioiden kanssa. Tästä huolimatta on todettava, että ainakaan omalla kohdallani puhuminen ja käsittely ei millään tapaa tuonut ratkaisua problematiikkaani, vaan vaikeat masennusjaksot seuraavat toisiaan. Nykyisin olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Terapia ei tee ihmeitä - tukea se kyllä antaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi pitkää terapiaa (molemmat n viisi vuotta) takana. Toinen kognitiivista ja toinen psykodynaamista. Ne toivat käynnissä olleessaan erinomaista tukea arkeeni. Kävin monin eri tavoin läpi ongelmiani, elämääni, traumoja. Sen lisäksi tein töitä itsekseni hartavoimin asioiden kanssa. Tästä huolimatta on todettava, että ainakaan omalla kohdallani puhuminen ja käsittely ei millään tapaa tuonut ratkaisua problematiikkaani, vaan vaikeat masennusjaksot seuraavat toisiaan. Nykyisin olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Terapia ei tee ihmeitä - tukea se kyllä antaa.

Edit: myöskään mielialalääkitys ei pure masennuksiin, joku siitä kohta tulee kyselemään. Ja kyllä, varmaan kymmentä eri valmistetta kokeiltu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos on vuosien vakavaa traumaa takana niin ei kukaan ystävä voi tai halua sellaista kuunnella, eikä pysty siinä auttaa. Terapiassa on tarkoitus kertoa hävettävät ja vaikeat asiat luottaen, että ne otetaan vastaan ilman, että toinen järkyttyy kamalasti ja vaihtaa hämmennyksessään puheenaiheen vaikka koiraansa.

Mikä mulla menee ohi, kun en vaan tajua, että miten traumasta kertominen auttaisi jotenkin siinä traumassa? Miksi mun olo paranisi siitä yhtään, että joku tyyppi tietää, että mulle kävi ikävä juttu? Toki jos siihen traumaan liittyy vaikka valtavia häpeän tunteita, niin ehkä siihen sitten voi auttaa tulla kohdatuksi tms., mutta eihän se sitä itse traumamuistoa poista silti mihinkään.

Ei muistoa ole tarkoitus poistaa. Traumatisoitumisessa on kyse juuri siitä, että kokemuksen järkyttävyys on estänyt tapahtuman normaalin mieleenpainamisen, ja terapian avulla traumaattinen muisto muuttuu tavalliseksi muistoksi muiden joukkoon.

Haluaisin tietää, voisiko kaunokirjallisuuden lukeminen korreloida vähäisemmän masentuneisuuden kanssa. Kun jos ei lue kaunokirjallisuutta, niin on helposti vain ne omat ajatukset ja somesivaltajien kommentit pään sisällä kaikumassa.

Terapiaa on monenlaista. Aina asiantuntijatkaan eivät tiedä, miksi jokin tietty terapiamuoto auttaa. Esim. EMDR-terapia on periaatteessa pelkkää silmien heiluttelua, mutta jostakin syystä se toimii.

No se on vähän samanlainen juttu kuin lääkärissä käyminen. Jos yksi lääkäri ei osaa tiettyä potilasta auttaa, se ei automaattisesti tarkoita ettei kukaan muukaan lääkäri osaisi. Terapeutteja on parempia ja huonompia eikä kukaan voi osata kaikkea.

Itse olen käynyt muutamalla eri terapeutilla keskustelemassa. Jokaisella vain muutaman kerran eli ei mitään vuosien psykoterapiaa. Puhuminen auttoi jäsentelemään asioita mielessäni sekä ehkä vähän helpotti, että joku ns. ammattilainen kuuntelee ja miettii asioitani edes vähän kanssani.

Mutta aina ajaudun joka tapauksessa samanlaisiin ajatuskuvioihin uudelleen eli ei se terapeutin kanssa jutustelu ole kuin hetken helpotus. Olen todennut, että minä olen itseni asiantuntija, minä keksin mitkä asiat minulle on tärkeimpiä ja minun täytyy itse tehdä elämälleni kaikki tarvittava, että voin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole mikään uskonto.

Jos terapiaan menee ihminen, joka näkee tämän maksetun palvelun läpi (eikä siis usko siihen), niin varsinkaan häntä ei  terapia voi auttaa, väitän minä. ap

Miksi sellainen ihminen, joka ei halua terapiaa, hakeutuisi sellaiseen?

Aika pahasti ontuu nyt ap:n logiikka.

Terapia toimii vain silloin, kun potilas on rehellinen ja avoin. Terapeutin tehtävä on saada potilas ulos huonoiksi kehittyneistä ajatusmalleista ja siihen heillä on koulutus. Ammattilainen osaa esittää paljon fiksumpia kysymyksiä kuin maallikkoystävä.  Maallikkoystävä voi toki toimia olkapäänä j akuuntelija, mutta siihen se heidän antinsa sitten jääkin.

Olen itse saanut valtavasti apua terapiasta, nimenomaan kognitiivisesta terapiasta. Helppoa se ei ollut, päinvastoin. Sisimmän  avaaminen on aina kynnys ja jossain vaiheessa alkoi tuntua, että ei tästä mitään apua ole. No, oikeasti vasta silloin siitä alkoikin olla hyötyä. Liputan ehdottomasti terapian puolesta, omaan ja muutaman läheisen ihmisen kokemuksiin vedoten.

Miksikö? Siksi kun jos ihminen on menettänyt työkykynsä eikä selviydy edes arjen haasteista,pitää olla kuntoutussuunnitelma ja siihen laitetaan että psykoterapia. Joten mentävä on että saat voita leivän päälle.

Itselläni vakavia mt ongelmia n.30 vuotta,yli 7 diagnoosia,yhteensä 5 vuotta erilaisia terapiamuotoja eikä mistään ole ollut apua. Määräaikainen työkyvyttömyyseläke myönnetty,muttei pysyvää. Ei enää jaksa. Helvetin moista rahan tuhlausta kuunnella itsestäänselvyyksiä,asioita jotka tiedän jo. Ennen uskoin ja olin motivoitunut terapiaan,enää en.

Olen käynyt terapiassa reilu 11v ja saanut sieltä apua.

Itse koen että asioista on ollut helpompi puhua ulkopuoliselle henkilölle.

Ei se terapia mitään ihme tiedettä ole että jo muutaman kerran jälkeen olisi parantunut. Ei ne traumatisoivat asiat hetkessä ole tapahtuneet niin ei ne hetkessä poistu

Terapeutteja on hyviä ja huonoja. Jos terapia ei tunnu vaikuttavan mitenkään, sitä ei kannata jatkaa kauan, vaan on syytä vaihtaa terapeuttia.