Muita, jotka eivät oikein usko terapiaan?

Vierailija kirjoitti:

Paras terapeutti olisi sellainen, joka on itse noussut joskus sieltä masennuksen suosta ja kykenisi ymmärtämään mitä se on ja miten se prosessi etenee.

Niinpä. Ehkei sitten tulisi jokaiselle masentuneelle sitä samaa vakiovastausta mene lenkille ja aloita harrastus. Varmasti liikunta ja mielenkiintoinen tekeminen ovat hyödyllisiä monella tavalla, mutta tuollaiset muutokset vaativat jonkinlaista toimintakykyä pohjalle. Masentuneelle, joka ei jaksa nousta sängystä hoitamaan edes välttämättömiä kotitöitä, nuo ovat ihan toteutuskelvottomia neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ihmiset, joilla ei ole mielenterveysongelmia, puhuu usein terapiasta kuin se olisi ihmelääke. Pisin yhtäjaksoinen terapiassa käyminen kesti yli vuoden, ehkä n. puolitoista, mutta senkin apu oli aika vähäinen lopulta. Mitään konkreettista siellä ei saavutettu. Menin sinne, kerroin huolistani, terapeutti jotenkin kommentoi niitä ja sitten lähdin pois edelleen pahalla mielellä huolistani.

En ymmärrä, miten se pelkkä ongelmista puhuminen auttaisi edes teoriassa. Jos minulla olisi nälkä, auttaisiko minua jutella siitä, kuinka paljon minulla on nälkä? No ei auttaisi, vaan nälkä lähtisi sitten, kun saisin jotain ruokaa. Sama juttu terapian kanssa: jos se pahan mielen syy ei poistu, niin ei se paha mielikään mihinkään häviä pelkällä juttelulla. Toki joillekin osuu huonompi onni siinä, että kaikille ongelmille ei voi tehdä mitään, ja mielestäni on ainakin johonkin rajaan asti ihan normaalia tuntea niistä surua. Parempi hyväksyä se kuin hakata päätään seinään ja heittää satasia johonkin terapiaan, joka ei kykene muuttamaan tosiasioita.

Terapiassa ohjeet pahan olon käsittelemiseksi saattavat pahimmillaan olla aika korneja:

- Oletko onneton? Kirjoita murheesi lapulle ja polta se.

- Oletko yksinäinen? Halaa itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Pitää muistaa, että ihmiset maksavat myös personal trainereista.

Ikään kuin olisi jotakin rakettitiedettä toimia seuraavasti:

-opettele syömään

-opettele lepäämään

-opettele turvallinen tekniikka junttipunttiin

-älä ole pikku æmmæ, anna mennä

Melko sama homma terapiassa, on vaan kallimpaa.

Personal traineria käyttävät myös monet ravinnosta ja liikunnasta itsekin paljon tietävät. PT on yksi henkilö jolle on tavallaan vastuussa siitä että toimii oikein ja se on motivoivampaa kuin vain puurtaa itsekseen. Tietyissä salihommissa tarvitsee myös varmistajan.

Terapiassa ei edelleenkään ole missään vastuussa kellekään muulle kuin itselleen. Terapeuttia ei kiinnosta vaikket etenisi mitenkään koska etenemistä ei välttämättä voi edes nähdä. Usein terapeutille riittää että käyt lässyttämässä ja hän esittää kuuntelevansa eikä tarjoa edes mitään neuvoja tai mitään muutakaan. 

Näillä ajatuksilla ja terapiakokemuksilla maksaisin mieluummin PT:stä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ihmiset, joilla ei ole mielenterveysongelmia, puhuu usein terapiasta kuin se olisi ihmelääke. Pisin yhtäjaksoinen terapiassa käyminen kesti yli vuoden, ehkä n. puolitoista, mutta senkin apu oli aika vähäinen lopulta. Mitään konkreettista siellä ei saavutettu. Menin sinne, kerroin huolistani, terapeutti jotenkin kommentoi niitä ja sitten lähdin pois edelleen pahalla mielellä huolistani.

En ymmärrä, miten se pelkkä ongelmista puhuminen auttaisi edes teoriassa. Jos minulla olisi nälkä, auttaisiko minua jutella siitä, kuinka paljon minulla on nälkä? No ei auttaisi, vaan nälkä lähtisi sitten, kun saisin jotain ruokaa. Sama juttu terapian kanssa: jos se pahan mielen syy ei poistu, niin ei se paha mielikään mihinkään häviä pelkällä juttelulla. Toki joillekin osuu huonompi onni siinä, että kaikille ongelmille ei voi tehdä mitään, ja mielestäni on ainakin johonkin rajaan asti ihan normaalia tuntea niistä surua. Parempi hyväksyä se kuin hakata päätään seinään ja heittää satasia johonkin terapiaan, joka ei kykene muuttamaan tosiasioita.

Terapiassa ohjeet pahan olon käsittelemiseksi saattavat pahimmillaan olla aika korneja:

- Oletko onneton? Kirjoita murheesi lapulle ja polta se.

- Oletko yksinäinen? Halaa itseäsi.

Kai tuossa sitten on näennäisen puuhailun kautta tarkoitus luoda sitä mielikuvaa, että ongelmille on edes yritetty tehdä jotakin. Ja toivotaan jo sen itsessään nostavan asiakkaan mielialaa.

Psykologia ylipäänsäkin alana on tieteellisesti vähän kyseenalaisella pohjalla. Miten joku vieras ihminen voi ymmärtää toisen mielenliikkeiden loputtomia koukeroita, jos niitä ei ymmärrä itsekään.

Luulen että terapian hyöty tulee lähinnä siitä, että kokee saavansa tukea ja että joku kuuntelee jorinoitasi ja saadaan jopa keskustelua aikaiseksi, koska vastapuolella on taloudellinen intressi oikeasti keskittyä asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras terapeutti olisi sellainen, joka on itse noussut joskus sieltä masennuksen suosta ja kykenisi ymmärtämään mitä se on ja miten se prosessi etenee.

Niinpä. Ehkei sitten tulisi jokaiselle masentuneelle sitä samaa vakiovastausta mene lenkille ja aloita harrastus. Varmasti liikunta ja mielenkiintoinen tekeminen ovat hyödyllisiä monella tavalla, mutta tuollaiset muutokset vaativat jonkinlaista toimintakykyä pohjalle. Masentuneelle, joka ei jaksa nousta sängystä hoitamaan edes välttämättömiä kotitöitä, nuo ovat ihan toteutuskelvottomia neuvoja.

Vakavamuotoisen masennuksen voittaneena voin tosin sanoa, että liikunta ja harrastus ovat olleet ne tärkeimmät asiat, mitkä ovat auttaneet vakavamuotoisen masennuksen voittamisessa ja poissapidossa. Eivät he turhaan sitä sano, että liikunta ja harrastukset auttavat, koska oikeasti ne auttavat. Totuus on se, että ainoastaan masentunut itse voi laittaa itsensä liikkeelle ja sillon kun on vakavasti masentunut, niin se on vaikeaa, mutta sieltä on pakko ponnistaa vaikka kuinka vaikeaa se on ja sen voi ainoastaan masentunut itse tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Psykologia ylipäänsäkin alana on tieteellisesti vähän kyseenalaisella pohjalla. Miten joku vieras ihminen voi ymmärtää toisen mielenliikkeiden loputtomia koukeroita, jos niitä ei ymmärrä itsekään.

Luulen että terapian hyöty tulee lähinnä siitä, että kokee saavansa tukea ja että joku kuuntelee jorinoitasi ja saadaan jopa keskustelua aikaiseksi, koska vastapuolella on taloudellinen intressi oikeasti keskittyä asiaan.

Terapian idea on löytää uusia tapoja ymmärtää omaa käyttäytymistä ja ajatuksia, sekä tämän ymmärryksen avulla muuttaa omia negatiivisa tapoja ajatella, toimia, tehdä ja reagoida asioihin. Siinä se koko terapian idea on, varsinkin psykoterapian. Monesti mielenteryshäiriöissä se ongelma on oma ajatusmaailma, mikä estää henkilöä pääsemästä eteenpäin tai mikä esimerkiksi johtaa henkilön aina väkivaltaisiin suhteisiin ja etsii itselleen huonon kumppanin. 

En ole kokenut hyödylliseksi päästä terapiaan, enkä sinne taida päästäkkään kun psykiatrinen sairaanhoitajakin vaan vähätteli ongelmia kun olin itsetuhoisesti käyttäytynyt ja pääsin sentään sinne asti arvioitavaksi ja pari lähimmäistä toitottanut että hae sitä apua, tuo ei ole normaalia enää..no toki hakenut mutta ventovieras ihminen ei kyllä minua tunne ja saa selittää juurtajaksain omaa historiaa ja sitten vaan kuitataan että nuku hyvin ja syö vitamiineja, kylläse siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan auttaa. Itse asiassa ainoa asia kun auttaa. Olet mitä ajattelet ja jos ajattelet päin helvettiä, niin olo paranee kun opettelee ajattelemaan fiksummin. Ja nykyään neurotiede jo tukee tätä. Näin niinkuin lyhyesti virsi kaunis.

Tuo on kyllä totta, miten ajatukset luo olotilan ja todellisuuden, joten ajatuksia kannattaa tietoisesti valita millasia ruokkii. Tuota vaan en oo ammattilaisilta oppinut, vaan itse tutustunut erilaisiin aihepiireihin ja tietenki käytännössä huomannu sen.

Itselle on muodostunut kuva, että oikeasti hyviä terapeutteja on todella vähän.

Varsinkin jos terapeutin virkaa suorittaa sairaanhoitaja, ei odotukset ole erityisen korkealla.

Minulla ihan hyvät kokemukset sairaanhoitajasta mutta oli kyllä vanhemman polven ihminen. Ennen hoitajaksi hakeutui kyvykkäämpiä ihmisiä kuin tänä päivänä. Oli myös valmis puhumaan vaikeistakin asioista. Psykologien ja terapeuttien joukossa on valitettavasti niitä joille kelpaa vain helpot potilaat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että pääsen jännittävälle matkalle kun terapeutti löytää mieleni sopukoista piirteitä. Näin ei ollut. Turhan lässytystä ja itsestäänselvyyksiä. Itse suunnittelen ja toteututan elämäni matkan. Terapeutti oli kuin lehti aalloilla. Hipaisi alustani tietämättä todellisesta lastista. Moni muukin lehti hipaisi.

Ehkä hirveintä on paljastaa terapeutille joku vaikea kokemus tai muu haavoittuvuus, jonka terapeutti sen jälkeen unohtaa / sivuuttaa. Pyydät esimerkiksi terapeuttia toimimaan tietyllä tavalla, koska nykyinen toiminta tuo mieleen kipeän kokemuksen. Asiasta puhutaan, mutta mikään terapeutin toiminnassa ei muutu. Terapiaa ei tuollaisessa tilanteessa pysty mitenkään jatkamaan.

Mainitsin toiveesta heti terapian alussa. Ilmoitin sitten päättäväni terapian, koska terapeutin toiminta tuntuu pahalta aiempien kokemusten valossa. Lopussa tuli sitten terapeutilta lässytystä miten kuormitus voi nostaa vanhoja asioita pintaan. Saatana sentään, olin heti alussa kertonut miltä toiminta minusta tuntuu. Kyse ei ollut mistään yllättävästä asioiden kärjistymisestä ulkopuolisen paineen takia, vaan ihan puhtaasti terapeutin välinpitämättömyydestä asiakkaan toiveita kohtaan.

Terapeutin toiminta on minusta täysin rinnastettavissa siihen, että kampaaja leikkaisi asiakkaalle vastoin tämän toiveita otsatukan. Asiakkaan suuttuessa lässytettäisiin sitten vastineeksi miten tukka on hieno, muutoksiin sopeutuminen vain voi viedä aikaa. Ei varmaan jatkossa enää kyseistä asiakasta siinä puljussa näkyisi.

Jos ei usko terapiaan, ei usko käytännössä itseensä. Terapeutti antaa työkalut, mutta vastuu niiden työkalujen käyttämisestä on itsellä. Olen itse käynyt pitkän psykoterapian, ihan oikealla psykoterapeutilla. Sain valtavasti apua ja se pelasti käytännössä elämäni. Lapsuuteni oli kamala. Terapian alussa en edes tunnistanut pahaa oloani, saatikka sitä, että mistä se paha olo johtuu ja miten vinksahtaneita ajatuksia minulla oli. Joku kommentoi, että ne, joilla ei ole oikeita mielenterveysongelmia, pitävät terapiaa ihmelääkkeenä. Itselläni kyllä ihan "oikeita" ongelmia on ja olen ollut esimerkiksi monta kertaa psykiatrisella osastolla. 

Julkisen puolen "terapia" ja oikea psykoterapia on eri asioita. Terapia ei myöskään ole pelkästään sitä, että pyöritään narsistisesti itsensä ympärillä ja syytetään muita. Itse asiassa terapian kipein kohta onkin se, kun aletaan katsoa itseensä ja etsiä sieltä niitä ei-niin-kivoja juttuja. Moni ei pysty ja siksikään terapia ei etene.Vaatii valtavaa rehellisyyttä ja voimaa katsoa myös itseään rehellisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras terapeutti olisi sellainen, joka on itse noussut joskus sieltä masennuksen suosta ja kykenisi ymmärtämään mitä se on ja miten se prosessi etenee.

Niinpä. Ehkei sitten tulisi jokaiselle masentuneelle sitä samaa vakiovastausta mene lenkille ja aloita harrastus. Varmasti liikunta ja mielenkiintoinen tekeminen ovat hyödyllisiä monella tavalla, mutta tuollaiset muutokset vaativat jonkinlaista toimintakykyä pohjalle. Masentuneelle, joka ei jaksa nousta sängystä hoitamaan edes välttämättömiä kotitöitä, nuo ovat ihan toteutuskelvottomia neuvoja.

Vakavamuotoisen masennuksen voittaneena voin tosin sanoa, että liikunta ja harrastus ovat olleet ne tärkeimmät asiat, mitkä ovat auttaneet vakavamuotoisen masennuksen voittamisessa ja poissapidossa. Eivät he turhaan sitä sano, että liikunta ja harrastukset auttavat, koska oikeasti ne auttavat. Totuus on se, että ainoastaan masentunut itse voi laittaa itsensä liikkeelle ja sillon kun on vakavasti masentunut, niin se on vaikeaa, mutta sieltä on pakko ponnistaa vaikka kuinka vaikeaa se on ja sen voi ainoastaan masentunut itse tehdä. 

Kiitos kun jaoit! Jotenki tuntuu että tuon sanominen masennuksen yhteydessä miten itse voi vaikuttaa itseensä ja nostaa vaan itsensä ylös, nii se on melkeinpä paheksuttavaa. Mutta niin, ei sitä kukaan muukaan voi tehdä ja ei sen kuulukkaan olla helppoa.

Mielestäni on tärkeä ottaa huomioon psykoterapiaan mennessä sen psykoterapeutin suuntaus ja omat toiveet terapeutille. Valinnassa olisi hyvä olla edes karkeasti perillä eri suuntautumisien eroista... esim. Ratkaisukeskeinen psykoterapeutti tarjoaa sinulle ratkaisuja, eikä juuri "jää menneisyyteen" tai kognitiivinen terapia taas luottaa oppimiseen ja järkeen. Dynaaminen terapia taas pohjaa lapsuutesi ja siinä terapeutin ei ole tarkoitus antaa sinulle muuta kuin "avaimia" itsereflektioon ja ymmärtämiseen, näin karkeasti ajatellen.

On siis hyvä ensin itse vähän miettiä mitä itse odottaa ja toivoo.

Aikaa myös kannattaa käyttää tutustumiseen ja etsintään, terapiassa on tärkeää, että kokee vuorovaikutuksen olevan sujuvaa. Kokemukset siitä, ettei terapia toimi johtuu mielestäni joko, väärästä suuntauksesta, terapeutista tai asiakkaalle huonosta ajasta. Kirvestä ei siis kannata heittää kaivoon ;)

Joku tuolla väitti, että psykoterapeutiksi pääsee lähihoitajakin, mutta se ei ole totta! Edes sairaanhoitaja ei pääse hakeutumaan kouluun, jos ei ole lukenut 30op lisää esim. Psykologiaa.

T: 20 vuotta sitten itse psykoterapiassa käynyt ja sieltä avun saanut, nykyisin itse psykoterapeutiksi opiskeleva nainen :)

Riippuu varmaan mistä vaivasta kärsii ja millaiseen terapiaan menee. Oikea terapiamuotokin pitää osata valita.

Minulla on OCD eli pakko-oireinen häiriö. Olen käynyt tämän takia terapiassa. Perinteinen keskusteluterapia ei tepsi tähän vaivaan välttämättä ollenkaan ja saattaa jopa pahentaa sitä, koska asioiden vatvominen itsessään vahvistaa ahdistusta ja kompulsioita. Siksi alkuun oli hankalaa kun vaivaa hoidettiin yleisen ahdistuneisuuden mukaan. Kun keksittiin mikä minua vaivaa, menin terapeutille, jolla on paljon kokemusta juuri tästä ongelmasta. Häiriötä alettiin hoitaa käyttäytymisterapian ja siedätyksen avulla ja avot! Alkoi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Paras terapeutti olisi sellainen, joka on itse noussut joskus sieltä masennuksen suosta ja kykenisi ymmärtämään mitä se on ja miten se prosessi etenee.

En menisi puhumaan entiselle mt-potilaalle.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään usko terapiaan. No, ehkä uskon johonkin monta vuotta kestävään psykoterapiaan, jota tekee pitkän koulutuksen saanut mielenterveyden ammattilainen. Mutta nämä nykyiset "lyhytterapiat" joita tekemään voi kouluttautua kuka tahansa, en oikein näe miten sellainen auttaisi yhtään enempää kuin vaikka tuntemattomalle juttelu jossain baarissa.

Lyhytterapia voi sopia hyvin elämänkriiseihin ja ihmiselle, jolla on hyvin resursseja itsellään. Eli hyvin keskiluokkainen konsepti. Tästä nyt leivotaan jotain pikafiksia kasvavaan pahoinvointiin.

Kulttuurimme on henkisesti sairas. Materialistinen kuolemankultti. Siinä ei mitkään pikafiksit tai tsemppihalit useimpia auta, etenkään kun todellisia turvaverkkoja on yhä vähemmän. Ihmiset pakenevat new ageen ja hömpänpömppään, uskovaisten "tämä menee ihan suunnitelmien mukaan" -regressiot vielä oma lukunsa.

Yksinäisyys ei ole pelkästään uhka vaan myös mahdollisuus. Riippuu siitä, ketä alkaa kuunnella ja miten itseään (henkisesti) ravitsee. Jokaisen pitäisi uskaltaa katsoa rehellisesti sukuunsa ja kasvuympäristöönsä, vanhempien keskinäiseen suhteeseen ja perherooleihin. Musta lammas voi kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, jos irtisanoutuu opituista ohjelmoinneista. Tai perfektionisti oppii relaamaan. Jokaisella on omat alttiutensa, itsetuhon houkutukseen ja itsensä joko ylentämiseen tai alentamiseen. Terve persoona kestää tasa-arvoisen suhteen ja ymmärtää olevansa vain tomuhiukkanen maailmankaikkeudessa.

Tomuhiukkasella on silti oma tahtonsa luovia kohti parempaa elämää ja siten muovata kohtaloaan - oppimalla, tietämättömyytensä tunnustamalla ja itseään sivistämällä.

Terapia on yksi keino, kun terapeutti on ammattitaitoinen ja tietää vastuunsa. Häntä kutsutaan persoonan kätilöksi, kanssakulkijaksi, joka (toisin kuin ystävä) pystyy tekemään neutraalimpia havaintoja ja huomioita kuin läheinen ihminen.

Niin että mihin se terapia perustuu? Tietoon ja tutkimukseenko? Sitten siitä voisi olla hyötyä.

Helppo "uskoa", kun se auttoi. Ei se kyllä pelkkää juttelua ollut.

Kyllä se terapia on toisille enemmän täsmäase kuin toisille. Minulla nyt 2 vuotta takana ja ammattitaitoinen psykoterapeutti, mutta en usko, että hänellä tai paljon kenelläkään muullakaan on välineitä minua auttaa. Kun on näin epäluuloinen ja umpinainen kuin minä muutoksen tulee löytyä sisältä, on siihen muutokseen ja parantumiseen hyvin vaikea ulkopuolelta ohjata.

Ainakin kaksi lääkäriä sanoi terapian olevan ilman tieteellistä pohjaa, toinen ihmetteli miksi Kela korvaa huuhaahoitoja.