Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vauvavuoden rankkuudesta.
17.08.2015 |
Täällä monesti kerrotaan, että vauva vuosi on vaikea ja menee ihan sumussa, sitten helpottaa. En voi käsittää tätä väitettä. Toki jos vauva sairastaa niin onhan se vaikeaa, mutta vanhemmatkin lapset on vaikeita sairastaessaan. Vauvavuosi on helppoa ja mukavaa. Vauva nukkuu vielä paljon. En sotke kotia. Ensin juoksee palkka ja äitiysrahakin on työssäkäyvälle hyvä.
Mielestäni ongelmat lapsen kanssa alkavat vasta siinä 10kk iässä, kun pitäisi joko palata töihin tai alkaa kituuttaa jollain 300 eurolla kuussa. Lapsi alkaa kävellä, on jatkuvassa kolhimisvaarassa. Sotkee ja tyhjentää kaappeja. Kohta alkaa tulla omaa tahtoa ja uhmaa. Lapsi saattaa nukkua edelleen katkonaisesti ja tarvita yöllä vaikka mitä. Aamulla joudut heräämään kuitenkin helvetin aikaisin ja olemaan töissä päivän. Päiväkodista lapsi saa kaikki kulkutaudit ja sairastelee vähän väliä.
Kommentit (38)
Helppojen vauvojen vanhemmista taaperoaika uhmineen on vaikeaa. Vaikeiden vauvojen vanhemmat taas kokevat taaperoajan uhmineen helppona kuin heinänteko.
Lapsen unenlahjoja / allergiota / koliikkia yms. on etukäteen mahdoton ennustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisella on omat kokemuksensa ja tuntemuksensa asioista. En voi käsittää kuka ei voi käsittää sitä asiaa ettei kaikilla mene samanlailla jutut ;)
Kaikkihan täällä on vauvansa jaksanut hoitaa, vaikka rankalta on välillä tuntunut. Enemmänhän nämä äidit tekevät vaativien vauvojensa/lastensa kanssa, kuin kiireisimmätkin urahmiset (tauoilla, ruokatunneilla, lomilla JA yöunilla.)
Jotkut vaan on niin itsekeskeisiä että vain se mikä kokemus on itsellä, on se oikea totuus. Itselläni on ollut kolme helppoa vauvaa ja yksi vaikea. Oli allergiaa ja kaikenlaista muutakin. Onneksi kuopus on helppo ja juuri nyt vietän leppoisaa vauvavuotta. Vaikea vauvakin on jo melkein 3-vuotias ja on onneksi aika helppo lapsi nykyään.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 10:58"]
Helppojen vauvojen vanhemmista taaperoaika uhmineen on vaikeaa. Vaikeiden vauvojen vanhemmat taas kokevat taaperoajan uhmineen helppona kuin heinänteko.
[/quote]
Juuri näin! Meilläkin oli vaikea vauva-aika, ja elämä on ollut "yhtä juhlaa" siitä lähtien kun lapsi täytti 1,5 vuotta. Aloittajan mainitsemat ongelmat on käsittämättömän pientä sen rinnalla mitä meidän vauva-aika oli. Mä esim. annan tosi mielläni lapsen tutkia muutamat kaapit ja tehdä sotkua jos saan siitä hyvästä kädet hetkeksi vapaiksi :) Ja uhmaiän taistot jaksaa käydä läpi, kun saa öisin nukkua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään sumussa kulkenut, mutta lapsen ollessa lähemmäs 1 vuotuas alkoi kausi jolloin lapsi seurasi taukoamatta ja itki lahkeessa ryokaa laittaessa. Pahinta on se kun ei saa ajatella ajatusta loppuun vaan kokoajan tulee keskeytys, oli se sitten toisilla vastasyntyneen kanssa, kolmekuisen kanssa tai vasta taaperona. Itse olen kokenut kotitöiden olevan suurin taakka.
Musta oli muuten helpompi käydä töissä kuin olla kotona, kun lapsi nukkui vielä yöt huonosti. Lapsi alkoi nukkua yöt kokonaan about silloin kun täytti 2. 1-vuotiaana nukkui huomattavasti paremmin kuin 0,5-vuotiaana, mutta heräili edelleen. Töissä vedin kuulokkeet päähän ja istuin koneen ääressä. Kotona oli väsyneenä paljon rankempaa. Esimerkiksi lapsen itkun kuuntelu oli paljon rankempaa, kun oli tolkuttoman väsynyt. Tämä ei tietenkään toimi kaikilla, koska työtkin ovat erilaisia, mutta aina ei ole niin, että töissä olisi hankalaa, jos lapsi valvottaa. Työtehoni oli luultavasti alhaisempi, mutta voin itse paremmin.
18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:58"][quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 10:58"]
Helppojen vauvojen vanhemmista taaperoaika uhmineen on vaikeaa. Vaikeiden vauvojen vanhemmat taas kokevat taaperoajan uhmineen helppona kuin heinänteko.
[/quote]
Juuri näin! Meilläkin oli vaikea vauva-aika, ja elämä on ollut "yhtä juhlaa" siitä lähtien kun lapsi täytti 1,5 vuotta. Aloittajan mainitsemat ongelmat on käsittämättömän pientä sen rinnalla mitä meidän vauva-aika oli. Mä esim. annan tosi mielläni lapsen tutkia muutamat kaapit ja tehdä sotkua jos saan siitä hyvästä kädet hetkeksi vapaiksi :) Ja uhmaiän taistot jaksaa käydä läpi, kun saa öisin nukkua!
[/quote]
Eli vaikeiden vauvojen äidit kokevat helpoksi sen mikä on on helppojen vauvojen äideille niin vaikeaa, joopa joo. Kyllä taas itsekehu haisee, minä olen paras äiti vaikka vauva vaikea. Voitteko kuvitella että toisten uhmaikäiset voisivat olla pahempia kuin teidän tai että ne voisivat olla niin raskaita hoidettavia kuin omanne vauvana? Ettepä kai, teillä on vaan ollut niin vaikeaa.
Itse en ole kokenut mitään tosi raskaaksi, mutten myöskään läpihuutona. Aina on ollut ongelmia jotka ovat kuitenkin täysin arkipäivää ja tavallista äidin elämää. Ihmeellisiä olette te mammat jotka ette voi asettautua toisen asemaan tai tajuta että ihmisilläkin on omat stressinsieto rajansa ja ne täyttyvät eri asioista. Sinulle helppo juttu voi olla toiselle tuskaiska. Sinulle tuskainen asia voi olla toiselle helppo.
Yksi lapsi on helppo, kaikki aika on vain sitä yhtä vauvaa varten. Rankkuus alkaa, kun on kaksoset tai perheessä vauvan lisäksi muita pikkulapsia, mahdollisesti vielä parhaimmassa uhmaiässä. Tai kiukuttelevia murrosikäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan kyse on epärealistisista odotuksista. Kun vauva-arki ei olekaan hattaraa, omaa aikaa ei ole ja vauva vaatii koko ajan, se voi olla yllätys.
Taitaa aika kullata muistot (tai sitten ne pyyhkiytyivät väsymyksestä), mutta esikoisen vauva-aika ei ollut erityisen rankka. Toki väsytti ja tuntui että kohta mä kupsahdan tohon maahan enkä koskaan enää herää, mutta niin sitä vaan selvisi hengissä ja parisuhdekin parani takaisin normaaliin vauvavuoden jälkeen.
.
Nyt vauvasta on kasvanut taapero ja joutuu olemaan mukana ihan erilailla. Omalla tavallaan tämäkin on rankkaa, kun saa olla silmät selässä, kymmenen kättä ja lehmän hermot. Nyt hän onneksi ymmärtääkin puhetta.
.
Kuitenkin... Jokainen kokee asiat erilailla. Olisihan se tylsää, jos kaikkilla menisi samanlailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vauva-aika oli todella rankkaan, ensimmäisen vuoden lapsi heräsi 1-2 tunnin välein ja itki ja oli levoton, oli yö tai päivä, itse kontroloin jokaista suupalaa (rintaruokinta+mahd. vauvalla allergia) lapsen iho ongelmallinen, lähes vereslihalla. En muista edes tuosta ajasta mitään, niin väsynyt olin ja laihduin todella paljon.
Kaikki helpottui kun vauvalle tehtiin maitoallergia testi n. vuoden ikäisenä ja n. 8kk ikäisenä lopetin rintaruokinnan. Voi sitä riemua kun voin vapaasti syödä... vauva oli tyytyväinen ja hyvän tuulinen, kun siirryttiin apteekinmaitoon ja pannassa oli kaikki allergiaa aiheuttavat ruuat. Vauva-ajan jälkeen elämässä oli sitä iloa ja riemua, mitä lapsiperheen arjessa voi olla ja oli onnellinenn ja tyytyväinen vauva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 12:12"]
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:58"][quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 10:58"] Helppojen vauvojen vanhemmista taaperoaika uhmineen on vaikeaa. Vaikeiden vauvojen vanhemmat taas kokevat taaperoajan uhmineen helppona kuin heinänteko. [/quote] Juuri näin! Meilläkin oli vaikea vauva-aika, ja elämä on ollut "yhtä juhlaa" siitä lähtien kun lapsi täytti 1,5 vuotta. Aloittajan mainitsemat ongelmat on käsittämättömän pientä sen rinnalla mitä meidän vauva-aika oli. Mä esim. annan tosi mielläni lapsen tutkia muutamat kaapit ja tehdä sotkua jos saan siitä hyvästä kädet hetkeksi vapaiksi :) Ja uhmaiän taistot jaksaa käydä läpi, kun saa öisin nukkua! [/quote] Eli vaikeiden vauvojen äidit kokevat helpoksi sen mikä on on helppojen vauvojen äideille niin vaikeaa, joopa joo. Kyllä taas itsekehu haisee, minä olen paras äiti vaikka vauva vaikea. Voitteko kuvitella että toisten uhmaikäiset voisivat olla pahempia kuin teidän tai että ne voisivat olla niin raskaita hoidettavia kuin omanne vauvana? Ettepä kai, teillä on vaan ollut niin vaikeaa. Itse en ole kokenut mitään tosi raskaaksi, mutten myöskään läpihuutona. Aina on ollut ongelmia jotka ovat kuitenkin täysin arkipäivää ja tavallista äidin elämää. Ihmeellisiä olette te mammat jotka ette voi asettautua toisen asemaan tai tajuta että ihmisilläkin on omat stressinsieto rajansa ja ne täyttyvät eri asioista. Sinulle helppo juttu voi olla toiselle tuskaiska. Sinulle tuskainen asia voi olla toiselle helppo.
[/quote] Eli tätä samaa asiaa tässä jankutat, mutta kuitenkaan pointtia ymmärtämättä. Ihmisiä ja vauvoja ja taaperoita on tosiaan erilaisia.
Kokemuksia tosiaan on erilaisia, mutta haluaisin kysyä, kuinka moni tänne vastaava on palannut työelämään suoraan vanhempainvapaalta? Ja jos olette jääneet, miten olette kokeneet ensimmäisen työvuoden? Minä tein näin esikoisen kanssa, ja voin sanoa, että ensimmäiset yhdeksän kuukautta sitä aika olivat kamalimmat elämässäni. Kun aloitin työt, imetin vielä 11 kk:n ikäistä, vaikkakin enää kerran yössä. Taapero oli kuitenkin juuri tuossa vaiheessa lähtemässä myös kävelemään, ja sai kaikki hampaat perä perään niin, että käytännössä koko ajan oli yksi hammas puhkeamassa. Tämä tarkoitti sitä, että taapero nukkui huonommin kuin aiemmin. Lisäksi minä en tietenkään voinut nukkua päiväunia vauvan kanssa, kuten vauvavuotena. Tämän seurauksena olin lopulta taaperon ollessa noin 1 v 3 kk ihan loppu. En saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua. Seuraavasta kuukaudesta en muista oikeastaan mitään. Tilanne meni niin pahaksi, että esimies, jolla itsellään oli ollut koliikkivauva, ohjasi minut työterveyteen. Imetys oli loppunut tässävaiheessa, ja lääkärin määräämien unta tukevien lääkkeiden avulla nukuin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen kuusi tuntia putkeen. Tästä tilanne tasoittui pikku hiljaa, mutta vauvavuotta helpommaksi koin elämän vasta, kun palasin töihin kesälomalta, ja huomasin, ettei arki ollut pelkkää romahdusta vastaan taistelua taaperon ollessa 1 v 9kk:n ikäinen. Lapsihan on ollut koko ajan ihana, jopa nyt näin uhmaikäisenä.
Tältä pohjalta olemme päättäneet, että jos lisää lapsia meille suodaan, järjestämme asiat niin, että voin jäädä kotiin hoitovapaalle siihen asti, kun lapset ovat lähemmäs kahden ikäisiä. Tämä ei voi olla sen ns. uran kannaltakaan huonompi ratkaisu kuin se, että yritän suoriutua töistä noin 60 prosentin teholla, ja tunnen koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa olla niin läsnä lapselle kuin halusisin.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 13:09"]Kokemuksia tosiaan on erilaisia, mutta haluaisin kysyä, kuinka moni tänne vastaava on palannut työelämään suoraan vanhempainvapaalta? Ja jos olette jääneet, miten olette kokeneet ensimmäisen työvuoden? Minä tein näin esikoisen kanssa, ja voin sanoa, että ensimmäiset yhdeksän kuukautta sitä aika olivat kamalimmat elämässäni. Kun aloitin työt, imetin vielä 11 kk:n ikäistä, vaikkakin enää kerran yössä. Taapero oli kuitenkin juuri tuossa vaiheessa lähtemässä myös kävelemään, ja sai kaikki hampaat perä perään niin, että käytännössä koko ajan oli yksi hammas puhkeamassa. Tämä tarkoitti sitä, että taapero nukkui huonommin kuin aiemmin. Lisäksi minä en tietenkään voinut nukkua päiväunia vauvan kanssa, kuten vauvavuotena. Tämän seurauksena olin lopulta taaperon ollessa noin 1 v 3 kk ihan loppu. En saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua. Seuraavasta kuukaudesta en muista oikeastaan mitään. Tilanne meni niin pahaksi, että esimies, jolla itsellään oli ollut koliikkivauva, ohjasi minut työterveyteen. Imetys oli loppunut tässävaiheessa, ja lääkärin määräämien unta tukevien lääkkeiden avulla nukuin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen kuusi tuntia putkeen. Tästä tilanne tasoittui pikku hiljaa, mutta vauvavuotta helpommaksi koin elämän vasta, kun palasin töihin kesälomalta, ja huomasin, ettei arki ollut pelkkää romahdusta vastaan taistelua taaperon ollessa 1 v 9kk:n ikäinen. Lapsihan on ollut koko ajan ihana, jopa nyt näin uhmaikäisenä.
Tältä pohjalta olemme päättäneet, että jos lisää lapsia meille suodaan, järjestämme asiat niin, että voin jäädä kotiin hoitovapaalle siihen asti, kun lapset ovat lähemmäs kahden ikäisiä. Tämä ei voi olla sen ns. uran kannaltakaan huonompi ratkaisu kuin se, että yritän suoriutua töistä noin 60 prosentin teholla, ja tunnen koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa olla niin läsnä lapselle kuin halusisin.
[/quote]
Itse menin töihin, kun lapsi oli 10 kk. Koin töissä olemisen helpommaksi. Kirjoitinkin siitä jo aikaisemmin tähän ketjuun. Riippuu kyllä varmaan paljon ammatistakin, koska joissain ammateissa on pakko olla skarppina. Koin äänet erittäin raskaina, kun olin väsynyt. Töissä pystyin olemaan korvatulpat korvilla. Lapsi heräili vielä öisin. Aamuisin heräsi usein klo 5. En enää imettänyt tässä vaiheessa eikä lapselle annettu maitoa öisin, mutta heräili muuten vain.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 13:29"][quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 13:09"]Kokemuksia tosiaan on erilaisia, mutta haluaisin kysyä, kuinka moni tänne vastaava on palannut työelämään suoraan vanhempainvapaalta? Ja jos olette jääneet, miten olette kokeneet ensimmäisen työvuoden? Minä tein näin esikoisen kanssa, ja voin sanoa, että ensimmäiset yhdeksän kuukautta sitä aika olivat kamalimmat elämässäni. Kun aloitin työt, imetin vielä 11 kk:n ikäistä, vaikkakin enää kerran yössä. Taapero oli kuitenkin juuri tuossa vaiheessa lähtemässä myös kävelemään, ja sai kaikki hampaat perä perään niin, että käytännössä koko ajan oli yksi hammas puhkeamassa. Tämä tarkoitti sitä, että taapero nukkui huonommin kuin aiemmin. Lisäksi minä en tietenkään voinut nukkua päiväunia vauvan kanssa, kuten vauvavuotena. Tämän seurauksena olin lopulta taaperon ollessa noin 1 v 3 kk ihan loppu. En saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua. Seuraavasta kuukaudesta en muista oikeastaan mitään. Tilanne meni niin pahaksi, että esimies, jolla itsellään oli ollut koliikkivauva, ohjasi minut työterveyteen. Imetys oli loppunut tässävaiheessa, ja lääkärin määräämien unta tukevien lääkkeiden avulla nukuin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen kuusi tuntia putkeen. Tästä tilanne tasoittui pikku hiljaa, mutta vauvavuotta helpommaksi koin elämän vasta, kun palasin töihin kesälomalta, ja huomasin, ettei arki ollut pelkkää romahdusta vastaan taistelua taaperon ollessa 1 v 9kk:n ikäinen. Lapsihan on ollut koko ajan ihana, jopa nyt näin uhmaikäisenä.
Tältä pohjalta olemme päättäneet, että jos lisää lapsia meille suodaan, järjestämme asiat niin, että voin jäädä kotiin hoitovapaalle siihen asti, kun lapset ovat lähemmäs kahden ikäisiä. Tämä ei voi olla sen ns. uran kannaltakaan huonompi ratkaisu kuin se, että yritän suoriutua töistä noin 60 prosentin teholla, ja tunnen koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa olla niin läsnä lapselle kuin halusisin.
[/quote]
Itse menin töihin, kun lapsi oli 10 kk. Koin töissä olemisen helpommaksi. Kirjoitinkin siitä jo aikaisemmin tähän ketjuun. Riippuu kyllä varmaan paljon ammatistakin, koska joissain ammateissa on pakko olla skarppina. Koin äänet erittäin raskaina, kun olin väsynyt. Töissä pystyin olemaan korvatulpat korvilla. Lapsi heräili vielä öisin. Aamuisin heräsi usein klo 5. En enää imettänyt tässä vaiheessa eikä lapselle annettu maitoa öisin, mutta heräili muuten vain.
[/quote]
Tämä oli 18
Alue: Aihe vapaa
Älkää hankkiko lapsia, jos ette jaksa hoitaa niitä