Lapsi ei ole isänsä kanssa yhtään samalla aaltopituudella. Mitä tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Heippa taas puolestani, ja lämmin kiitos kiitoksista. Ihanaa, jos viesteistäni on ollut muille apua! Olen tuo eilinen kirjoittaja, en siis ap, vaan autisminkirjosta kirjoitellut. 

Mietin tuota autismiasiaa vielä lisää. Luin joskus, että Suomessa on ennätysmäärä autisteja (erään teorian mukaan suomalainen kommunikaatiotapa itsessään on autistinen!), ja senkin perusteella aloin pohtimaan, että kuinka paljon tässä maassa on perheitä, joissa on samoja ongelmia (muttei nimeä käytökselle). Autistimiehelleen haluaa apua, vaan kuinka sitä ehdottaa, kun toinen loukkaantuu herkästi? Lisäksi autistisilla henkilöillä on hyvin rajatut voimavarat, esim. normaalin työvuoron jälkeen loppupäivänä eivät jaksa edes kaupassa käydä. Kuinka tämmöinen ihminen yhdistäisi arkeensa vielä mahdollisen parisuhdeterapian? (Myös minun mieheni ihmetteli joskus ääneen, onko muilla näin raskasta. Hienotunteisena ihmisenä en vastannut. ;) )

Kannustan teitä, jotka kärsitte osallistumattomasta puolisosta, etsiytymään tukiryhmiin! Somesta löytyy kaikenlaista, mutta myös livenä järjestetään useammalla paikkakunnalla tapaamisia. Autismiliitto yms. voivat tiedottaa näistä, tutkikaa kun teillä on aikaa. Jos englanti taipuu, netti on täynnä tietoa ja tukea.

Haluan vielä antaa yhden neuvon: miettikää tarkasti, mitä haluatte elämältänne. Jos puolisonne paljastuisikin autistiseksi, voisitteko jatkaa yhteiselämää hänen kanssaan? Haluaisitteko edes? Ne unelmat, joita teillä oli elämäänne koskien, kuinka niille käy? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Olkaa rehellisiä itsellenne. 

Minulla on vielä hetki aikaa, joten kirjoitan tähän lyhyen muiston toisen lapsen syntymän ajoilta. Ehkä siitä on apua jollekin, tai sitten siitä ainakin näkee arkielämän raadollisuuden. 

Menin synnärille eräänä iltana, valvoin kivuissa noin 14h ennen ponnistusvaihetta. Mies oli mukanani koko tämän ajan, istuen sängyn viereisellä tuolilla. Kätilö kävi välillä huoneessa, mutta enimmäkseen olimme miehen kanssa kahdestaan. 

Olin pyytänyt että mies valvoisi seuranani, koska en saanut kivuiltani nukuttua. Häntä alkoi kuitenkin väsyttää kovasti, ja vaikka häntä herättelin pariinkin otteeseen, hän nukahti aina uudestaan. Valvoin siis yksin. 

Pääsin vauvan kanssa kotiin viiden päivän jälkeen, toipuen raskausmyrkytyksestä sekä tulehduksesta, joka vei vauvan tehohoitoon ja minut tujulle antibioottikuurille. Mies oli ollut yksin kotona tämän ajan(toki käyden päivittäin tapaamassa meitä sairaalassa). Kotona oli sotkuista, mies ei ollut siivonnut. Osastolle hän ei ollut tuonut kukkia tai tuomisia muutenkaan, mutta oli harmillista huomata, ettei niitä ollut kotonakaan. Minua ja vauvaa odotti siis suoraan sanottuna paskainen koti. Päässäni napsahti, ja aloin imuroimaan itkien. Mies katsoi minua surullisen näköisenä, muttei osannut tehdä yhtään mitään. Minä olin menettänyt kaksi litraa verta viisi päivää sitten ja pysyin nytkin hädin tuskin pystyssä, mutta hormonimyrkyssä siivosin koko talon. Mies ei estellyt eikä tullut avuksi. Ei hän osannut.

Syy, miksi kirjoitin tämän, liittyy tuohon, mitä sanoin: miettikää arvon kanssasisaret tarkasti, mitä elämältänne haluatte. Autisminkirjolla olevan miehen kanssa mikään ei mene ns. maalaisjärjellä ajatellen ja sujuvasti. Traumatisoivia tapahtumia tulee eteen, ehkä useampikin. Autisminkirjolla oleva mies voi rakastaa sinua koko sydämestään, mutta hänestä ei tule edes kriisitilanteessa pärjäävää ja kaikesta selviytyvää tavista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa taas puolestani, ja lämmin kiitos kiitoksista. Ihanaa, jos viesteistäni on ollut muille apua! Olen tuo eilinen kirjoittaja, en siis ap, vaan autisminkirjosta kirjoitellut. 

Mietin tuota autismiasiaa vielä lisää. Luin joskus, että Suomessa on ennätysmäärä autisteja (erään teorian mukaan suomalainen kommunikaatiotapa itsessään on autistinen!), ja senkin perusteella aloin pohtimaan, että kuinka paljon tässä maassa on perheitä, joissa on samoja ongelmia (muttei nimeä käytökselle). Autistimiehelleen haluaa apua, vaan kuinka sitä ehdottaa, kun toinen loukkaantuu herkästi? Lisäksi autistisilla henkilöillä on hyvin rajatut voimavarat, esim. normaalin työvuoron jälkeen loppupäivänä eivät jaksa edes kaupassa käydä. Kuinka tämmöinen ihminen yhdistäisi arkeensa vielä mahdollisen parisuhdeterapian? (Myös minun mieheni ihmetteli joskus ääneen, onko muilla näin raskasta. Hienotunteisena ihmisenä en vastannut. ;) )

Kannustan teitä, jotka kärsitte osallistumattomasta puolisosta, etsiytymään tukiryhmiin! Somesta löytyy kaikenlaista, mutta myös livenä järjestetään useammalla paikkakunnalla tapaamisia. Autismiliitto yms. voivat tiedottaa näistä, tutkikaa kun teillä on aikaa. Jos englanti taipuu, netti on täynnä tietoa ja tukea.

Haluan vielä antaa yhden neuvon: miettikää tarkasti, mitä haluatte elämältänne. Jos puolisonne paljastuisikin autistiseksi, voisitteko jatkaa yhteiselämää hänen kanssaan? Haluaisitteko edes? Ne unelmat, joita teillä oli elämäänne koskien, kuinka niille käy? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Olkaa rehellisiä itsellenne. 

Minulla on vielä hetki aikaa, joten kirjoitan tähän lyhyen muiston toisen lapsen syntymän ajoilta. Ehkä siitä on apua jollekin, tai sitten siitä ainakin näkee arkielämän raadollisuuden. 

Menin synnärille eräänä iltana, valvoin kivuissa noin 14h ennen ponnistusvaihetta. Mies oli mukanani koko tämän ajan, istuen sängyn viereisellä tuolilla. Kätilö kävi välillä huoneessa, mutta enimmäkseen olimme miehen kanssa kahdestaan. 

Olin pyytänyt että mies valvoisi seuranani, koska en saanut kivuiltani nukuttua. Häntä alkoi kuitenkin väsyttää kovasti, ja vaikka häntä herättelin pariinkin otteeseen, hän nukahti aina uudestaan. Valvoin siis yksin. 

Pääsin vauvan kanssa kotiin viiden päivän jälkeen, toipuen raskausmyrkytyksestä sekä tulehduksesta, joka vei vauvan tehohoitoon ja minut tujulle antibioottikuurille. Mies oli ollut yksin kotona tämän ajan(toki käyden päivittäin tapaamassa meitä sairaalassa). Kotona oli sotkuista, mies ei ollut siivonnut. Osastolle hän ei ollut tuonut kukkia tai tuomisia muutenkaan, mutta oli harmillista huomata, ettei niitä ollut kotonakaan. Minua ja vauvaa odotti siis suoraan sanottuna paskainen koti. Päässäni napsahti, ja aloin imuroimaan itkien. Mies katsoi minua surullisen näköisenä, muttei osannut tehdä yhtään mitään. Minä olin menettänyt kaksi litraa verta viisi päivää sitten ja pysyin nytkin hädin tuskin pystyssä, mutta hormonimyrkyssä siivosin koko talon. Mies ei estellyt eikä tullut avuksi. Ei hän osannut.

Syy, miksi kirjoitin tämän, liittyy tuohon, mitä sanoin: miettikää arvon kanssasisaret tarkasti, mitä elämältänne haluatte. Autisminkirjolla olevan miehen kanssa mikään ei mene ns. maalaisjärjellä ajatellen ja sujuvasti. Traumatisoivia tapahtumia tulee eteen, ehkä useampikin. Autisminkirjolla oleva mies voi rakastaa sinua koko sydämestään, mutta hänestä ei tule edes kriisitilanteessa pärjäävää ja kaikesta selviytyvää tavista. 

Minua kiinnostaisi eikö tällainen mies sitten tajua omien voimavarojensa vähäisyyttä ennen lapsen saanmista? Jos siis kuitenkin haluaa lapsen. Vai olettaako jo ennalta, että kyllä se vaimo hoitaa kaiken (lapsen)?

Minusta tuollainen kuulostaa vain piittaamattomalta ja itsekkäältä isältä. Voihan jotkut olla autistejakin, mutta eikö siitä olisi muitakin merkkejä ja jo ennen lasta?

Omituinen mies.