Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei ole isänsä kanssa yhtään samalla aaltopituudella. Mitä tehdä?
11.03.2022 |
Ei ole koskaan ollut, heiltä on aina puuttunut sellainen yhteys, että ymmärtäisivät toisiaan. Olemme tavallinen perhe, ei siis mikään eroperhe eikä mieheni tee edes pitkiä työmatkojakaan, muutaman päivän vain ja nekin harvoin. Eli jakavat arjen, mutta yhteyttä eivät löydä eivätkä samaa aaltopituutta. Lapsi on viisi, mutta muistan ajatelleeni tätä jo hänen ollessa vauva. Mitä tehdä? Mies sanoo asian harmittavan, mutta ei suostu kuuntelemaan mitään neuvojani, toisaalta en tiedä olisiko niistä edes hyötyä.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Ja vielä tuosta, että miten en muka tajunnut näitä juttuja jo aiemmin.
Tälle ilmiölle, eli autistisen miehen muuttuvalle käytökselle + naisen reagoinnilla siihen, on olemassa ihan nimikin. Tunnetaan "Cassandra"-nimisenä ilmiönä/syndroomana. Valtaosa autisminkirjon miesten vaimoista kärsii tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Kiitos sinulle. Tämä kuulostaa kyllä pysäyttävän tutulta :( . Otan kirjoituksesi muistiin ja palaan siihen vielä muutaman kerran paneutuen, tässä oli paljon mietittävää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi 5-vuotias nyt on todella helppo ottaa mukaan omiin touhuihin. Mitä se isä yleensä puuhaa, kai muutakin kun istuu sohvalla ja roikkuu netissä?
Käy töissä, istuu sohvalla, roikkuu netissä, käy pari kertaa viikossa salilla ja myös tapaamassa kavereitaan. Asutaan uudessa kerrostalossa, joten ei täällä ole mitään nikkarointeja tai pihatöitä, joita tehdä yhdessä. Mies tekee kyllä osuutensa kotitöistä, mutta haluaa tehdä ne yksin ja rauhassa, ei niin että lapsi olisi siinä lähellä (”häiritsemässä ja hidastamassa”). Ap
Eikä mitenkään voi mennä, vaikka sinne kerrostalon pihalle lapsen kanssa touhuamaan? Tai sisällä ottaa vaikka lasten Aliaksen ja pelata sitä. Noin yksi esimerkki tuhansista vaihtoehdoista.
En minäkään ymmärrä miksi ei voi. Minustakin yhteistä tekemistä on helppo keksiä. Mutta tässähän se onkin, kun mitään yhteistä aaltopituutta ei ole, niin ei näytä tapahtuvan tuollaiset. Mies saattaa ehdottaa lapselle, että mennään potkimaan palloa, mutta lapsi tulee itku kurkussa pian takaisin kotiin että isä ei suostunutkaab lähtemään läheiselle kentälle vaan olusi pitänyt vain kerrostalon pihalla potkia ja siinäkin isä vain istui penkillä eikä osallistunut. Ap
Harvinaisen paskan miehen olet itsellesi valinnut. Onnea vaan valitsemallasi tiellä!
Joo-o. Mistähän olisin osannut tämän ennustaa, kun ennen lasta minun asioihin osallistui, oli läsnä yhteisessä tekemisessä, halusi lapsen ja puhui usein miten osallistuva isä aikoo olla. Ap
Niinhän ne aina teillä Porvoon mammoilla ovat ennen lasta olleet niin ihania ja hoivaavia isähahmoja :D Jännä juttu, kun vain Porvoossa yhtäkkiä sitten muuttuvat k¨sipäisiksi itsekkäiksi äijiksi, joita lapsi ei kiinnosta paskaakaan.
Mikähän sinunkin ongelmasi oikein on? Jos ei ketjun aihe kiinnosta niin ei kannata lukea vaan pysyä muissa ketjuissa. En tunne sinua enkä ole sinua mitenkään loukannut. Miksi haluat pahoittaa mieleni v itt uilemalla minulle ja väittämällä minua provoilijaksi?
ApEi sinua tarvitse vääntää provoilijaksi. Kyllä sinut tunnisti sellaiseksi ilman vääntämistäkin. Mikään ehdotettu ei kelpaa, "kaikkeni olen tehnyt mutta mies ei vaan ymmärrä", "kyllä se ennen lasta oli tosi ihana ja välittävä isä" jne. jne. Kaikkein kuluneimmat mahdolliset av-provon kliseet samassa paketissa. Enää puuttui, että mies olisi syönyt lapsen vanukkaat :D
Tarkalleen ottaen AP:lle ei ole ehdotettu täällä mitään muuta kuin, että älä enää neuvo miestä, ja siihen hän kommentoi, että lopettaa neuvomisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Kiitos sinulle. Tämä kuulostaa kyllä pysäyttävän tutulta :( . Otan kirjoituksesi muistiin ja palaan siihen vielä muutaman kerran paneutuen, tässä oli paljon mietittävää. Ap
Ap, oletko Facebookissa? Sieltä löytyy tukiryhmiä neuropoikkeavien puolisoille, jos lähdet etsimään. Jaksamista kivisellä tiellä, et ole yksin!
Ei se mies varmaan voi etukäteen kuvitella, miltä tuntuu tulla isäksi. Tai ehkä pikemminkin niin päin, että voi kuvitella että tuntuu ihan mahtavalta ja rakkaus lapseen syttyy silmänräpäyksessä. Ja sitten kun lapsi syntyy, ei tunnukaan miltään ja siinä on joku vieras ja parkuva vauva, joka näyttää vieraalta. Kyllä mies voi hämmentyä sellaisesta ja olla ihmeissään.
Meilläkin lapsi oli yhteinen toive, mutta ei mies ollenkaan puhunut, minkälainen isä hän aikoo olla. Sitten kun lapsi syntyi, mies meni kertalaakista onnesta aivan sekaisin ja minä olin ihan ihmeissäni, että mitä hänelle tapahtui. Minulle ei tullut sellaista tunnemyrskyä, kiintymys tuli ajan kanssa.
Mies oli aluksi vauvasta innoissaan, mutta jossain välissä oli sellaistakin, ettei hän olisi lapsen kanssa niin kovasti halunnut olla. Mutta muistan kyllä että ollaan yhdessä oltu kävelyllä niin että mies on ylpeänä kantanut vauvaa kantoliinassa. Ja kun lapsi oli taaperoikäinen, mies piti häntä usein lonkalla kantoliinassa, kun teki meille ruokaa.
Minä olin alkuvuodet tiiviimmin lapsen kanssa, mutta mies löysi sitten myöhemmin yhteiset jutut, mitä teki tytön kanssa kahdestaan. Kävivät yhdessä pyöräilemässä ja hiihtämässä. Tytölle kun tuli lisää ikää, niin hänestä alkoi olla miehelle fiksua keskusteluseuraa päivällispöydässä niissä aihepiireissä, joissa itselläni on sivistyksessä aukkoja. Vielä myöhemmin näihin aihepiireihin tuli lisäksi ammatilliset keskustelut, kun tyttö päätyi isänsä kanssa samalle alalle. Minusta on kiva kuunnella näiden kahden ammatillisia keskusteluja, vaikka itse en niistä ymmärrä. Jotenkin lämmittää omaa sydäntä, että heillä on niin mielenkiintoiset keskustelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Kiitos sinulle. Tämä kuulostaa kyllä pysäyttävän tutulta :( . Otan kirjoituksesi muistiin ja palaan siihen vielä muutaman kerran paneutuen, tässä oli paljon mietittävää. Ap
Ap, oletko Facebookissa? Sieltä löytyy tukiryhmiä neuropoikkeavien puolisoille, jos lähdet etsimään. Jaksamista kivisellä tiellä, et ole yksin!
Kiitos, olen ja katson. Ja googlaan tuon cassandra syndromen.
Tuhannesti kiitoksia sinulle, saatoit kirjoittaa jotain todella tärkeää.
Ap
Tiedätkö, millainen isä miehen oma isä oli? Etäinen?
Mun isä ei oikein bondannut mun tai vanhemman sisarukseni kanssa. Sen sijaan pikkuveljeni sai paljonkin huomiota osakseen. Olen tullut siihen tulokseen, ettei isäni ollut vielä valmis isäksi, kun synnyin. Hän kyllä halusi lapsia, mutta ei tajunnut mitä se tarkoittaa. Tuntuu, että isäni oli jossain vaiheessa ikään kuin mustasukkainen äidistäni, jonka huomion me lapset veimme.
Nykyään olemme hyvissä ja läheisissä väleissä. N30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedätkö, millainen isä miehen oma isä oli? Etäinen?
Mun isä ei oikein bondannut mun tai vanhemman sisarukseni kanssa. Sen sijaan pikkuveljeni sai paljonkin huomiota osakseen. Olen tullut siihen tulokseen, ettei isäni ollut vielä valmis isäksi, kun synnyin. Hän kyllä halusi lapsia, mutta ei tajunnut mitä se tarkoittaa. Tuntuu, että isäni oli jossain vaiheessa ikään kuin mustasukkainen äidistäni, jonka huomion me lapset veimme.
Nykyään olemme hyvissä ja läheisissä väleissä. N30
En osaa sanoa millainen hänen isä oli. Kun tutustuin miehen isään oli tämä jo dementoitumassa ja nyt edesmennyt, miehen äidin mukaan oli osallistuva isä mutta eipä anoppien vanhoista muistoista aina tiedä kuinka totta ne on. Mieheni ei ole koskaan paljoa isästään puhunut, kävimme tietenkin usein tapaamassa mutta ei muuten puhunut. Mieheni on siis jo 45, eli ei mikään ihan nuori isä ja hånen omasta lapsuudesta on tietenkin jo myös paljon aikaa. Ap
Kolme lasta on minulla, ja lasten isä ei koskaan oikein osannut hommaa. Jäi etäiseksi ja varsinkin esikoiselle ja jo ihan ydinperheessä. Isä ei osannut olla lasten kanssa, ei touhunnut mitään, ei osannut jutella, hassutella ym. Erosimme, kun lapset oli teinejä. Isä ei vain ota yhteyttä esikoiseen. Nuorempi pitää jotenkin yhteyttä, mutta ei kutsu luokseen. Asuu kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolme lasta on minulla, ja lasten isä ei koskaan oikein osannut hommaa. Jäi etäiseksi ja varsinkin esikoiselle ja jo ihan ydinperheessä. Isä ei osannut olla lasten kanssa, ei touhunnut mitään, ei osannut jutella, hassutella ym. Erosimme, kun lapset oli teinejä. Isä ei vain ota yhteyttä esikoiseen. Nuorempi pitää jotenkin yhteyttä, mutta ei kutsu luokseen. Asuu kaukana.
Pelkään, että meillä käy lopulta näin, vaikka siis lapsiluku on vain yksi ja yhteen jää. Selvisikö sinulle ikinä miksi miehesi oli tuollainen?
Ap
Josko ap tai joku muu tukea kaipaava lukee tätä ketjua vielä myöhemmin, kirjoitan siksi lisää. Olen siis tuo aiempi, joka kirjoitti pitkän tekstin kahden lapsen ja autisminkirjolaisen isänsä kanssa elämisestä.
- Mies on kanssani ihan erilainen kuin lasten kanssa ollessa. Hän on minua kohtaan hyvin hellä, rakastava, kehuu ja on huomioiva puoliso kaikinpuolin. Silloin kun en itse ole paikalla, mies saattaa väläyttää näitä puoliaan myös lapsille, mutta tätäkin useammin hän on turhan tiukka näitä kohtaan sekä suoraan sanottuna aivan pihalla. Saattaa läksyttää lapsia jostain, joka ei ole ollut aiheellista pitkään aikaan/ikinä. Meillä on hyväkäytöksiset ja fiksut lapset, joille ei tarvitsisi huomautella itsestäänselvyyksistä, joten he puolestaan ärsyyntyvät- ja soppa on valmis. Sitten huudetaan äitiä ja kannellaan jokainen vuorollaan muiden tekemisiä kuin pikkulapset. :D
- Mies unohtaa lähes kaiken, mistä ollaan puhuttu/sovittu. Esim. toisella lapsella loppuu ruutuaika kello 20, on loppunut jo vuoden. Mies saattaa mennä kuudelta tälle möykkäämään, että nyt pelit pois jne., ja on aidosti hämmästynyt (sanoisin jopa typertynyt), kun joko lapsi tai minä korjaamme häntä. Että ei hän vaan tiennyt jne. Tuo unohtelu koskee kaikkia ihmisiä hänen ympärillään, myös työkavereita, parasta kaveria ja minuakin. Usein tuntuu, ettei hän kuuntele- ja joskus alkaakin kesken lauseeni vaikka nauramaan omille ajatuksilleen tai vastaavaa. Tai sitten muistelee jotain tapahtunutta, mikä ei liity asiaan mitenkään.
Kun lapset olivat vielä päiväkoti-ikäisiä, häpesin korvat punaisena monen monta kertaa vasu-keskusteluissa ym., koska meistä sai pariskuntana kuvan, ettemme puhu toisillemme: päiväkoti sanoi jotain tärkeää miehelle, joka lupasi kertoa sen minulle, muttei koskaan muistanut. Jos minä puolestani kerroin päiväkodin terveiset miehelle, mies ei kyennyt palauttamaan tätä mieleensä vaikkapa siellä palaverissa. Loppupeleissä lapset kärsivät tästä eniten, kun ei ollut eväitä retkelle tai naamiaisjuhliin asua. Kouluvuosina otin suosiolla vetovastuun ja asiat sujuivat juuri niin hyvin kuin ne itse hoidin. Mikään ns. vastuuttaminen ei toiminut.
- Vastuuttamisesta puheenollen, mies jäi (ja jää joskus edelleen) välillä tietokoneensa lumoihin, jonka seurauksena meillä oli lapsia, jotka jäivät vaille ruokaa, aikuisen seuraa ym. tuntikausiksi. Mies oli itsekin nolona ja vihainen itselleen jos näin pääsi käymään, mutta ei myöskään kyennyt ottamaan vastuuta käytöksestään esim. laittamalla muistutusta kännykkään ruoka-ajoista. Ratkaisin asian ostamalla valmisruokaa päiville, jolloin jouduin olemaan poissa kotoa, ja laitoin olohuoneen pöydälle tarjolle hedelmiä, keksejä ym. energiapitoista lapsia varten. Taas kerran, ripitin miehen useita kertoja ja luennoin lasten tarpeista, mutta se ei auttanut yhtään.
Lopetan nyt tähän, koska palsta sulkeutuu, mutta palaan asiaan jos ketju on vielä huomenna elossa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Kiitos sinulle. Tämä kuulostaa kyllä pysäyttävän tutulta :( . Otan kirjoituksesi muistiin ja palaan siihen vielä muutaman kerran paneutuen, tässä oli paljon mietittävää. Ap
Ap, oletko Facebookissa? Sieltä löytyy tukiryhmiä neuropoikkeavien puolisoille, jos lähdet etsimään. Jaksamista kivisellä tiellä, et ole yksin!
Kiitos, olen ja katson. Ja googlaan tuon cassandra syndromen.
Tuhannesti kiitoksia sinulle, saatoit kirjoittaa jotain todella tärkeää.
Ap
Meidän perheessä ollaan kuviteltu olevamme normaaleja ja havahduttiin edes harkitsemaan vasta kun lapsella alkoi korkeakouluvaiheessa opinnot takuta ja hänellä epäiltiin ADHD:ta. Alkuihmettelyn jälkeen luin siitä lisää ja tajusin heti, että en taida normaali olla itsekään. Saimme tyttären kanssa diagnoosit peräkanaa, minä olin siinä kohtaa jo 51v. Minulle oli todella yllätys, että mekin olemme näitä "erityisiä" ja kerroin siitä monelle, olihan siinä itselläkin melkoisesti prosessoitavaa. Vasta siinä kohtaa useampi uskalsi sanoa, että on kyllä aina ajatellut minun olevan myös Asperger o_O
Ja nyt ollaan tyttären kanssa molemmat autismin kirjon tutkimuksissa, että saadaan tämäkin selvitettyä. Tämä on itselle hämmentävää, kun tyttären lukioaikana vasta hieman tutustuin aiheeseen ja opin tunnistamaan ne selkeimmät tapaukset tyttären koulukavereista. Tytär on todella älykäs ja muistan ajatelleeni, että hän on juuri niin älykäs kuin voi olla olematta autisti. Minä en näe hänen käyttäytymisessään mitään kovasti outoa enkä omassanikaan, vaikka olen huomannut olevani jollain tapaa sosiaalisesti kömpelö. Mutta joku tietynlainen outous meissä kuulemma on, minkä valistuneemmat kansalaiset osaavat nähdä.
Nyt kun olen oppinut tunnistamaan ADHD:n aiheuttamia ongelmia, näen niitä monia miehessäni. Hän on kuitenkin työelämässä porskuttanut, joten ei ole katsonut tarpeelliseksi mennä tutkimuksiin.
Mutta todella paljon on aikuisissa niitä, jotka ovat jollain tapaa nepsyongelmaisia, mutta eivät tajua sitä itse. Tämä meidänkin tarina on ihan tavallinen - että vanhempi havahtuu vasta kun lasta aletaan tutkia. Ja tuokin, että vasta korkeakouluvaiheessa tulee ongelmia opintojen kanssa - kun on fiksu, niin se lukiokin menee loistavasti vähän vasemmalla kädellä.
Joku joskus sanoi minulle, että jotkut miehet ei vain osaa olla pienten lasten kanssa, mutta kun lapsi alkaa olla yli 10 niin yhteistä tekemistä löytyy ja isä alkaa olemaan lapsensa kanssa.
Miten tällainen oikein menee? Jos mitään kunnon yhteyttä ei isän ja lapsen välillä ole ollut ekaan 10 vuoteen, niin miten se yhtäkkiä löytyisi silloin? Miksi lapsi enää haluaisi kun isää ei ole ennenkään kiinnostanut?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kaipaat käytännön ideoita lapsen ja isän harrastuksiksi niin voin suositella sisäleikkipuistoja. Roikuin parilla ekalla kerralla mukana kun esikoinen oli vuoden vain todetakseni että tässä minua ei ainakaan tarvita. Ovat käyneet säännöllisen epäsäännöllisesti (ja olen tyytyväinen että minun ei tarvitse). Isä ja lapset meillä noissa viihtyvät. Toinen idea on että jos miehelläsi olisi joku kaveri jolla ois myös lapsia ja voisivat hengailla porukalla. Yhteisistä jutuista ja kokemuksista syntyy yhteisiä muistoja ja tutustuu. Niin se on kaikissa ihmissuhteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme lasta on minulla, ja lasten isä ei koskaan oikein osannut hommaa. Jäi etäiseksi ja varsinkin esikoiselle ja jo ihan ydinperheessä. Isä ei osannut olla lasten kanssa, ei touhunnut mitään, ei osannut jutella, hassutella ym. Erosimme, kun lapset oli teinejä. Isä ei vain ota yhteyttä esikoiseen. Nuorempi pitää jotenkin yhteyttä, mutta ei kutsu luokseen. Asuu kaukana.
Pelkään, että meillä käy lopulta näin, vaikka siis lapsiluku on vain yksi ja yhteen jää. Selvisikö sinulle ikinä miksi miehesi oli tuollainen?
Ap
Ei selvinnyt. Eron jälkeen oli aivan kummallista ettei isällä kiinnostanut lapset juuri lainkaan. Esikoinen on nyt nuorena aikuisena täysin isätön. Poika itse on jonkin verran ollut yhteydessä, mutta isä ei tule vastaan. Ei auta taloudellisesti nuorta opiskelijaa, ei soita, viestittele, tapaa, ei muista jouluna, ei merkkipäivinä.
Minulla ja isälläni oli molemmilla vahvat persoonat. Ei tultu ollenkaan juttuun. Kouluiässä vielä vähemmän kun isä suosi sisaruksiani. Kotoa poismuuttoni jälkeen olimme yhteyksissä vain kun vierailin kotona, ja yleensä silloinkin vaihdettiin pari sanaa jos sitäkään. Joillain ei vain klikkaa.
AP, sen verran ehkä vielä yrittäisin puuttua asiaan, että kysyisin mieheltä kolme asiaa.
Tuollaisen isänkö itse olisit halunnut lapsena? Itsekkään ja välinpitämättömän.
Tuollainen isäkö suunnittelut olevasi lapsellesi kun asiasta puhuttiin?
Mitä luulet lapsen välittävän sinusta (jos asiat eivät muutu) kun olet itse vanha ja tarvitsisin apua ja seuraa?
Oma isäni oli juurikin täysin välinpitämätön kolmelle lapselleen. Etäinen, välinpitämätön, ei muistanut jouluna, ei edes onnittelut syntymäpäivinä, ei osallistunut elatukseen ja yritti käyttää taloudellisesti hyväkseen. Kuoli yksinäisenä, sairaana ja unohdettuna hoitokodissa. Siellä hoitajat ihmettelivät kun lapset eivät käyneet eivätkä pitäneet yhteyttä.
Mieheltä on jäänyt hahmottamatta, miksi lapsen kanssa tehdään asioita. Ei siksi, että se olisi itselle kivaa. Niitä tehdään lapsen hyvän olon vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin kaksoset jotka syntymästä asti tosi erilaiset keskenään. Minä bondasin välittömästi toisen kanssa ja toinen kolahti mieheen kuin veitsi voihin. Ristiin on huomattavasti vaikeampaa, ei todellakaan aina ymmärretä sitä "toisen" lasta vaikka tahtoa olisi. Ei se ole kuulemma yhtään harvinaista. Meidän kohdalla vaan korostuu kun on kaksi saman ikäistä ja näin erilaiset. Paljon yhteistä aikaa yhteyden luomiseen, kyllä se siitä.
Mulla on monta lasta ja tuo on tuttua. Lapsilla on suosikkivanhempi ja toisen aika vaikea aika ajoin saada yhteyttä siihen lapseen, joka ignooraa toisen vanhemman. Sitten se asia vaihtuu. Meillä minun äitinä oli vaikea saada yhteyttä esikoistyttäreeni, pikkuveljen kanssa on ollut huomattavasti helpompaa. Pikkuveli on kaksi vuotta nuorempi. Viisivuotiaanakin tyttö vielä piti isää parempana, osoitti minua kohtaan suorastaan vihanpurkauksia. Sitten joskus kymmenen ikäisenä se yhtäkkiä kääntyi niin päin että olinkin tytölle se suosikkivanhempi ja nyt viisi vuotta myöhemmin edelleen sitä samaa. Murrosikä on ollut tytön kanssa helppo, poika tuntuu nyt murrosiän kynnyksellä oireilevan enemmän. Pojalle olen ollut sitä koko ajan, samoin nuoremmalle tytölle melkein koko ajan. Nuoremmalle pojalle isä on ykkönen mutta pitää myös minusta.
Ei sinua tarvitse vääntää provoilijaksi. Kyllä sinut tunnisti sellaiseksi ilman vääntämistäkin. Mikään ehdotettu ei kelpaa, "kaikkeni olen tehnyt mutta mies ei vaan ymmärrä", "kyllä se ennen lasta oli tosi ihana ja välittävä isä" jne. jne. Kaikkein kuluneimmat mahdolliset av-provon kliseet samassa paketissa. Enää puuttui, että mies olisi syönyt lapsen vanukkaat :D