Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei ole isänsä kanssa yhtään samalla aaltopituudella. Mitä tehdä?
11.03.2022 |
Ei ole koskaan ollut, heiltä on aina puuttunut sellainen yhteys, että ymmärtäisivät toisiaan. Olemme tavallinen perhe, ei siis mikään eroperhe eikä mieheni tee edes pitkiä työmatkojakaan, muutaman päivän vain ja nekin harvoin. Eli jakavat arjen, mutta yhteyttä eivät löydä eivätkä samaa aaltopituutta. Lapsi on viisi, mutta muistan ajatelleeni tätä jo hänen ollessa vauva. Mitä tehdä? Mies sanoo asian harmittavan, mutta ei suostu kuuntelemaan mitään neuvojani, toisaalta en tiedä olisiko niistä edes hyötyä.
Kommentit (84)
Jos vain haluaa, niin kyllä isä/äiti saa rakennettua yhteyden pieneen lapseensa. Eikä se edes niin paljoa vaadi. Ehkä AP:n mies ei lopulta halua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotas kun lapselle tulee lisää ikää ja omaa tahtoa! Mä olen vain joutunut hyväksymään sen että kumpikaan poikani ei tule toimeen isänsä kanssa. Ei edes nyt aikuisena. Lyhyitä aikoja pärjäävät keskenään mutta todella helposti lähtee valitus/kettuilulinjalle. Mieheni on kuin ilmetty isänsä. Rahaa kyllä annetaan mutta kaikki muu on jotain "pinnallista".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi 5-vuotias nyt on todella helppo ottaa mukaan omiin touhuihin. Mitä se isä yleensä puuhaa, kai muutakin kun istuu sohvalla ja roikkuu netissä?
Käy töissä, istuu sohvalla, roikkuu netissä, käy pari kertaa viikossa salilla ja myös tapaamassa kavereitaan. Asutaan uudessa kerrostalossa, joten ei täällä ole mitään nikkarointeja tai pihatöitä, joita tehdä yhdessä. Mies tekee kyllä osuutensa kotitöistä, mutta haluaa tehdä ne yksin ja rauhassa, ei niin että lapsi olisi siinä lähellä (”häiritsemässä ja hidastamassa”). Ap
Eikä mitenkään voi mennä, vaikka sinne kerrostalon pihalle lapsen kanssa touhuamaan? Tai sisällä ottaa vaikka lasten Aliaksen ja pelata sitä. Noin yksi esimerkki tuhansista vaihtoehdoista.
En minäkään ymmärrä miksi ei voi. Minustakin yhteistä tekemistä on helppo keksiä. Mutta tässähän se onkin, kun mitään yhteistä aaltopituutta ei ole, niin ei näytä tapahtuvan tuollaiset. Mies saattaa ehdottaa lapselle, että mennään potkimaan palloa, mutta lapsi tulee itku kurkussa pian takaisin kotiin että isä ei suostunutkaab lähtemään läheiselle kentälle vaan olusi pitänyt vain kerrostalon pihalla potkia ja siinäkin isä vain istui penkillä eikä osallistunut. Ap
Harvinaisen paskan miehen olet itsellesi valinnut. Onnea vaan valitsemallasi tiellä!
Joo-o. Mistähän olisin osannut tämän ennustaa, kun ennen lasta minun asioihin osallistui, oli läsnä yhteisessä tekemisessä, halusi lapsen ja puhui usein miten osallistuva isä aikoo olla. Ap
Tämä muuten toistuu usein. Kannattaisi oikeastaan kuunnella erittäin kyynisesti noita haaveilupuheita. Siitä puhe mistä puute. Osallistumisaikomus oli uudenvuodenlupaus ihmiseltä, joka tietää että se olisi tärkeää ja ettei hänestä siihen oikeasti ole. Samaten jos joku vannoo rakastavansa sinua tosi paljon, se tarkoittaa että hänen mittareillaan paljon, koska oikeasti hän ei tiedä koko puuhasta mitään.
Se joka oikeasti osallistuu ja rakastaa ei maalaile asialla, koska se tulee häneltä luonnostaan. Vaan mistäpä tällaista ennen osaisi varoa ennen kuin seuraukset lävähtävät silmille.
Jos pelkästään yhteydestä puhutaan, niin ei sekään täysin välttämätöntä ole. Oma isäni on minulle sanonut suoraan ettei ole oikein koskaan kokenut minuun yhteyttä, mutta kaikenlaista kivaa on touhuttu. Esimerkiksi jokin elokuvan katsominen yhdessä tai jokin leikkiminen ei juurikaan yhteyttä vaadi vaan lähinnä motivaatiota vanhemman puolelta (toki ap ei juurikaan voi vaikuttaa tähän asiaan).
Vierailija kirjoitti:
Jos pelkästään yhteydestä puhutaan, niin ei sekään täysin välttämätöntä ole. Oma isäni on minulle sanonut suoraan ettei ole oikein koskaan kokenut minuun yhteyttä, mutta kaikenlaista kivaa on touhuttu. Esimerkiksi jokin elokuvan katsominen yhdessä tai jokin leikkiminen ei juurikaan yhteyttä vaadi vaan lähinnä motivaatiota vanhemman puolelta (toki ap ei juurikaan voi vaikuttaa tähän asiaan).
Niinpä. Oikeasti AP:n miestä ei vain kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väittäisin, että tuo mies on niin jumissa omien tunnelukkojensa ym kanssa että ei pysty olemaan isä lapselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ensinnäkin jätä heidät rauhaan. Ei auta yhtään että tarkkailet ja neuvot vieressä. Joku yhteinen juttu isälle ja lapselle. Meillä isä lukee lapsille iltasadun ja juttelevat makuuhuoneessa ennen nukkumaanmenoa. Mä en mene sinne häiritsemään.
Ei, en neuvo vieressä. Enkä tarkkaile vaan yritän olla muualla, pois kotoa tai eri huoneessa usein. Olen yrittänyt antaa miehelle neuvoja kun ollaan kahden kesken puhuttu siitä että hänellä ei ole yhteyttä lapseen. Olen ehdottanut mm. tuota että lukisi iltasadun mutta ei ota neuvojani kuuleviin korviinsa ollenkaan. Ap
Huomaatko yhtään, mikä ristiriita tuossa on?
Huomaatko itse että lause jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehelle on vaikeaa joihinkin asioihin ns heittäytyminen. Esim iltasatua ei halua lukea kun ei kuulemmaa osaa. Muuten kyllä leikkii ja hassuttelee pojan kanssa.
En minäkään osannut ennen satuja lukea. Nyt muutaman vuoden harjoituksella huomaan sen sujuvan hyvin. Koska se oli lapselle tärkeää, en voinut vaan jättää sitä pois koska itseä ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Olet kyllä ihanan ymmärtäväinen kumppani! Hyvää jatkoa perheellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syytät täällä miestäsi koko ajan. Mitä se hyödyttää?
Vierailija kirjoitti:
Isän aktiivisuus vauva-aikana on tosi merkittävä juttu. Mieheni on ihan alusta asti halunnut viettää kahdenkeskeistä aikaa tyttäremme kanssa ja ovat aina olleet todella läheisiä.
tytäreni isä istui lusimassa 3kk.kun tytäreni syntyi.Aika jolloin ratti juoppoudesta lusitiin.Erohan sitä tuli.Kun vina tärkeämpi kuin tytär tai koko perhe. Silti he olivat kuin peppu ja paita.Tytär päsi aina kun halusi isin luokse mummolaan 100 km Hesasta.Isi kun sai asua omien vanhempien luona ja ilmasiksi.Perän en kyselyt.Luotin ja he tekivät myrän työtä minua vastaan.Mitä enemän tytär valehteli sitä enemän sai rahaa heiltä.Selkesi vasta kun hän aikuinen.Minulla ei rahaa olut ruokia häntä ja hänen perhe.Joten emme juuri siksi ole tekemisissä:Kun en ole ilmanen yleistalouskone.Monen monta tarinaa on hyvistä ja huonoista isistä äidestä ja lapsista.Valitetavasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi 5-vuotias nyt on todella helppo ottaa mukaan omiin touhuihin. Mitä se isä yleensä puuhaa, kai muutakin kun istuu sohvalla ja roikkuu netissä?
Käy töissä, istuu sohvalla, roikkuu netissä, käy pari kertaa viikossa salilla ja myös tapaamassa kavereitaan. Asutaan uudessa kerrostalossa, joten ei täällä ole mitään nikkarointeja tai pihatöitä, joita tehdä yhdessä. Mies tekee kyllä osuutensa kotitöistä, mutta haluaa tehdä ne yksin ja rauhassa, ei niin että lapsi olisi siinä lähellä (”häiritsemässä ja hidastamassa”). Ap
Eikä mitenkään voi mennä, vaikka sinne kerrostalon pihalle lapsen kanssa touhuamaan? Tai sisällä ottaa vaikka lasten Aliaksen ja pelata sitä. Noin yksi esimerkki tuhansista vaihtoehdoista.
En minäkään ymmärrä miksi ei voi. Minustakin yhteistä tekemistä on helppo keksiä. Mutta tässähän se onkin, kun mitään yhteistä aaltopituutta ei ole, niin ei näytä tapahtuvan tuollaiset. Mies saattaa ehdottaa lapselle, että mennään potkimaan palloa, mutta lapsi tulee itku kurkussa pian takaisin kotiin että isä ei suostunutkaab lähtemään läheiselle kentälle vaan olusi pitänyt vain kerrostalon pihalla potkia ja siinäkin isä vain istui penkillä eikä osallistunut. Ap
Harvinaisen paskan miehen olet itsellesi valinnut. Onnea vaan valitsemallasi tiellä!
Joo-o. Mistähän olisin osannut tämän ennustaa, kun ennen lasta minun asioihin osallistui, oli läsnä yhteisessä tekemisessä, halusi lapsen ja puhui usein miten osallistuva isä aikoo olla. Ap
Niinhän ne aina teillä Porvoon mammoilla ovat ennen lasta olleet niin ihania ja hoivaavia isähahmoja :D Jännä juttu, kun vain Porvoossa yhtäkkiä sitten muuttuvat k¨sipäisiksi itsekkäiksi äijiksi, joita lapsi ei kiinnosta paskaakaan.
Mikähän sinunkin ongelmasi oikein on? Jos ei ketjun aihe kiinnosta niin ei kannata lukea vaan pysyä muissa ketjuissa. En tunne sinua enkä ole sinua mitenkään loukannut. Miksi haluat pahoittaa mieleni v itt uilemalla minulle ja väittämällä minua provoilijaksi?
ApEi sinua tarvitse vääntää provoilijaksi. Kyllä sinut tunnisti sellaiseksi ilman vääntämistäkin. Mikään ehdotettu ei kelpaa, "kaikkeni olen tehnyt mutta mies ei vaan ymmärrä", "kyllä se ennen lasta oli tosi ihana ja välittävä isä" jne. jne. Kaikkein kuluneimmat mahdolliset av-provon kliseet samassa paketissa. Enää puuttui, että mies olisi syönyt lapsen vanukkaat :D
Tää on tää valtakunnan virallinen provojen tunnistaja. Hypätkää yli.
Vierailija kirjoitti:
Syytät täällä miestäsi koko ajan. Mitä se hyödyttää?
Millä tavalla AP syyttää? Ja miten niin koko ajan?
AP ei näytä tänään kirjoittaneen mitään ja eilenkin kirjoitetut muutamat kommentit on minusta ihan asiallisia eikä mitään haukkumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Kiitos sinulle. Tämä kuulostaa kyllä pysäyttävän tutulta :( . Otan kirjoituksesi muistiin ja palaan siihen vielä muutaman kerran paneutuen, tässä oli paljon mietittävää. Ap
Kiitos minunkin puolestani! Yhtäkkiä ymmärrän paremmin mistä lasteni ja heidän isänsä kömpelöt, ellei jopa huonot, välit johtuvat! Myös muut ongelmat saavat nyt selityksen. Laitoin ongelmat aina masennuksen piikkiin, mutta han on yrittänyt tosissaan saada masennuksesta otteen, mutta eipä han ole saanut sitä nujerrettua sen yli 20 vuoden aikana kun olen hänet tuntenut... Ehkäpä masennuksen syynä ei olekaan ainoastaan ikävät nuoruuden kokemukset... Olen jonkinlaista autismia hänellä jo vuosia sitten epäillyt, mutta silloinen testi jonka löysin oli vain hyvin selkeille tapauksille. Lasteni isä on selvästi vain lievästi kirjolla.
Onko jollakin ideaa tai tietoa miten tällaisen ihmisen tietoisuutta mahdollisista omista rajoitteistaan tai kokemusmaailmansa erilaisuudesta saisi kasvatettua? Mistä saisi hyvää informaatiota ja tai luettua muiden kokemuksista vastaavista ongelmista kun on kyse vain lievästä autismista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syytät täällä miestäsi koko ajan. Mitä se hyödyttää?
Millä tavalla AP syyttää? Ja miten niin koko ajan?
AP ei näytä tänään kirjoittaneen mitään ja eilenkin kirjoitetut muutamat kommentit on minusta ihan asiallisia eikä mitään haukkumista.
Ap on syyttänyt tässä ketjussa miestään mm. siitä, että tällä ei ole yhteyttä lapseen, mies ei halua lukea iltasatua tai kun lukee niin lukee liian nopeasti ja epäselvästi, mies vastuuttaa lasta, mies ei yritä, mies ei tee kotitöitä oikealla tavalla, ei pelaa potkupalloa oikein, ja jopa lapsiluku jäi vain yhteen miehen takia. On siinä aika paljon syytöksiä. On aina helppo nähdä vain toisessa vikoja.
Vierailija kirjoitti:
Ap, voisiko miehesi olla autisminkirjolla? Kysyn tätä siksi, että omani on, ja tajusin vasta vuosien päästä, mihin kaikkeen tuo onkaan vaikuttanut. Lasten kanssa oleminen on yksi juttu, johon vaikutti erityisesti.
Kun lapset olivat ihan pieniä, eli vauvoja ja taaperoita, mies otti nämä mielellään lähelleen ja esim. piti sylissä, kantoi rintarepussa jne. mutta silloinkaan ei osannut leikittää tai miettiä kehityskaarta puuhissaan. Minulle jäi sitten niiden juttujen opettaminen lapsille. Kun lapset kasvoivat, mies vietti heidän kanssaan aina vaan vähemmän ja vähemmän aikaa, kunnes lopulta lähinnä vain tervehti näitä ja otti satunnaisesti viereensä nukkumaan pikkukoululaisina. Koitin keskustella tästä rakentavasti miehen kanssa kymmeniä kertoja, eikä mies koskaan nähnyt vikaa omassa toiminnassaan: jos huomautin, ettei mies ollut tehnyt yhtään mitään ekaluokkalaisen kanssa koko päivänä vaikka oli kotona vapaalla, hän saattoi vastata "Kyllä mä moikkasin sitä kun se tuli koulusta"- ja olla aivan tosissaan. Monet itkut itkin ja mies vastaavasti suuttui tai loukkaantui yhtä usein. Ei auttanut, vaikka joskus suutuin itsekin ja sanoin suoraan, että tunnen oloni yksinhuoltajaksi, kun mies ei mihinkään osallistunut. Muuten oli (ja on edelleen) loistava mies sekä lempeä lapsia kohtaan, joten en eronnut vaan purin hammasta.
Nykytilanne on se, että meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden elämästä mies on enemmän tai vähemmän pihalla. Hän väsyy nopeasti ihan tavallisesta arjesta, emmekä ole pitkään aikaan esim. käyneet perheenä missään, koska se ei vaan toimi. Mies ottaa näissä tilanteissa ulkopuolisen roolin, mm. kävelee edellämme omaan tahtiinsa ja ärtyy helposti, ei puhu sanaakaan jne. En jaksa tällä käytöksellä enää itseäni saati lapsia kiusata, joten suunnittelen reissut niin, että minä teen ja toteutan kaiken. Mies osallistuu maksamalla ainakin osan kuluista sekä antaa autokyydin jos sellaista tarvitaan. Tämä on ollut todella vaikea asia sietää, koska olen rikkinäisestä perheestä ja haaveilin pitkään yhteisistä perhejutuista. Mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, "it is what it is". Puhuminen hyvällä tai pahalla ei tilannetta muuta, joten näillä mennään.
Lapset rakastavat isäänsä mutta ne vähäiset asiat, joita he tekevät hänen kanssaan, ovat aina jotain miehen mielenkiinnonkohteisiin liittyviä juttuja. Siksi olen erityisen herkkäkorvainen lasten oikeiden mielijuttujen suhteen, ja pyrin ottamaan niistä selvää.
Kuvailit tässä mieheni. En ole ikinä edes ajatellut, että hän voisi olla autisminkirjolla. Sainpa mietittävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syytät täällä miestäsi koko ajan. Mitä se hyödyttää?
Millä tavalla AP syyttää? Ja miten niin koko ajan?
AP ei näytä tänään kirjoittaneen mitään ja eilenkin kirjoitetut muutamat kommentit on minusta ihan asiallisia eikä mitään haukkumista.Ap on syyttänyt tässä ketjussa miestään mm. siitä, että tällä ei ole yhteyttä lapseen, mies ei halua lukea iltasatua tai kun lukee niin lukee liian nopeasti ja epäselvästi, mies vastuuttaa lasta, mies ei yritä, mies ei tee kotitöitä oikealla tavalla, ei pelaa potkupalloa oikein, ja jopa lapsiluku jäi vain yhteen miehen takia. On siinä aika paljon syytöksiä. On aina helppo nähdä vain toisessa vikoja.
Eihän hän mitään syyttele vaan kuvailee ongelman varsin neutraalisti. Kotitöistäkin sanoi, että mies tekee niitä mutta ei lapsen kanssa, ja ap ei ottanut mitään kantaa että pitäisikö miehen tehdä ne lapsen kanssa vai ei. Eihän mistään ongelmista voisi koskaan kirjoittaa eikä pyytää niihin apua, ellei niitä ongelmia saisi mitenkään kuvata.
Naisen on vähän vaikea tuossa mitään tehdä, tilanne on isän vastuulla.
Heippa taas puolestani, ja lämmin kiitos kiitoksista. Ihanaa, jos viesteistäni on ollut muille apua! Olen tuo eilinen kirjoittaja, en siis ap, vaan autisminkirjosta kirjoitellut.
Mietin tuota autismiasiaa vielä lisää. Luin joskus, että Suomessa on ennätysmäärä autisteja (erään teorian mukaan suomalainen kommunikaatiotapa itsessään on autistinen!), ja senkin perusteella aloin pohtimaan, että kuinka paljon tässä maassa on perheitä, joissa on samoja ongelmia (muttei nimeä käytökselle). Autistimiehelleen haluaa apua, vaan kuinka sitä ehdottaa, kun toinen loukkaantuu herkästi? Lisäksi autistisilla henkilöillä on hyvin rajatut voimavarat, esim. normaalin työvuoron jälkeen loppupäivänä eivät jaksa edes kaupassa käydä. Kuinka tämmöinen ihminen yhdistäisi arkeensa vielä mahdollisen parisuhdeterapian? (Myös minun mieheni ihmetteli joskus ääneen, onko muilla näin raskasta. Hienotunteisena ihmisenä en vastannut. ;) )
Kannustan teitä, jotka kärsitte osallistumattomasta puolisosta, etsiytymään tukiryhmiin! Somesta löytyy kaikenlaista, mutta myös livenä järjestetään useammalla paikkakunnalla tapaamisia. Autismiliitto yms. voivat tiedottaa näistä, tutkikaa kun teillä on aikaa. Jos englanti taipuu, netti on täynnä tietoa ja tukea.
Haluan vielä antaa yhden neuvon: miettikää tarkasti, mitä haluatte elämältänne. Jos puolisonne paljastuisikin autistiseksi, voisitteko jatkaa yhteiselämää hänen kanssaan? Haluaisitteko edes? Ne unelmat, joita teillä oli elämäänne koskien, kuinka niille käy? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Olkaa rehellisiä itsellenne.
Tämä lienee monen ongelma. Halutaan lapsi, koska halutaan lapsi itseä varten. Ei ymmärretä, että oikeasti lapsi ei ole eikä voi olla vanhempaa varten vaan vanhemmat lasta varten.