Onko liian itsekästä / mahdotonta lähteä adoptioon, jollei suku hyväksy asiaa?
Olemme haaveilleet adoptiolapsesta jo pitkään, mutta varsinaisesti otimme asian esille suvun kanssa vasta nyt. Muiden reaktiot olivat positiiviset, mutta oma äitini ja sisareni suhtautuivat asiaan negatiivisesti. Erityisen järkyttynyt oli äitini, jonka mielestä jo kahden lapsen vanhempien on täysin järjetöntä adoptoida lapsi. Vaikka asiasta keskusteltiin (ja yritettiin tehdä se hyvässä hengessä) kuinka pitkään ja usein, tulos oli aina sama: äiti ei halua lapsenlapsekseen lasta, joka ei ole hänen omaa lihaansa ja vertansa... Äiti ei kuulemma osaa eikä pysty suhtautua tulevaan lapseen samoin kuin muihin lapsenlapsiin, ei tahdo edes yrittää. Suhtautuminen koko perheeseen ja muihinkin lapsiimme kuulemma voisi muuttua. Hän ei vain usko voivansa tai tahtovansa oppiakaan rakastamaan tätä lasta tai tahtovansa olla tekemisissä.
Toki voi olla, että neuvonnan edetessä tai lapsen saapuessa äitini mieli muutuisi, mutta mitä jos niin ei käykään. Onko liian itsekästä adoptoida lapsi, jota oma suku ei hyväksy tai tahdo rakastaa? Olisiko tilanne liian traumaattinen myös jo olemassa oleville lapsillemme, joilta emme tietystikään voi riistää rakkaita isovanhempia?
Olen itkenyt tätä tilannetta pian silmät päästäni. Olisi mukava kuulla, onko kukaan muu kohdannut tällaista vastaanottoa kertoessaan läheisilleen adoptioaikeistaan ja kuinka olette tilanteesta selvinneet?
Kommentit (8)
Mistä sitä saa ostaa? En ole aiemmin nähnyt.
Itsekin paljon adoptioa pohtinut, mutta se ajatus saa vielä muhia kun on koulu kesken.
Meidän perheessä on mennyt välejä katki, koska olen naimisissa ulkomaalaisen kanssa. Todella surullista varsinkin lapseni takia, hänellä ei ole yhtään vaaria. Toinen on kuollut ja toinen rasisti.
Toivon että äitisi taholta vain järkytystä, joka menee ohi.
katso täältä:
http://www.adoptioperheet.fi
Sieltä voit lukea vanhempia lehtiä ja tilata lehden niin halutessasi :O)
että voit lukea joitain juttuja vanhemmista lehdistä, jotka on pantu nettiinkin.
Olemme parhaillaan kv-adoptioneuvonnassa, ja siellä meille on useammankin kerran sanottu, että adoptioaikeista pitää kertoa lähipiirille viimeistään neuvonnan loppuvaiheessa (kotiselvitykseen tulee kuulemma maininta, että sukulaiset tietävät asiasta). Vielä emme ole adoptiosta kertoneet, mutta asia tulee ajankohtaiseksi loppuvuodesta. Oletamme isovanhempien ja muiden sukulaisten reaktioiden olevan positiivisia tai neutraaleja, mutta mitä jos joku läheisemme suhtautuukin asiaan negatiivisesti? Tätäkin on tullut jo mietittyä.
Meillä on yksi biolapsi. Viimeisten 10 vuoden ajan yhteydenpitomme sukulaisten kanssa ei ole ollut kovin tiivistä välimatkojen vuoksi - tapaamme esim. lastemme molempia isovanhempia noin 2 kuukauden välein, kesäaikaan ehkä vähän useammin. Samasta syystä eli pitkien välimatkojen vuoksi isovanhemmat eivät ole olleet meillä esim. lastenhoitoapuna, vaan olemme käyttäneet tarvittaessa MLL:n lastenhoitopalvelua. Tällä perusteella tuntuu, että jos nyt kävisi niin hassusti, että joutuisimme lopettamaan yhteydenpidon jonkun sukulaisen kanssa sen vuoksi, että hän ei hyväksy tulevaa lastamme, se ei vaikuttaisi kovin paljoa arkielämäämme. Toki se olisi ikävää biolapsemme kannalta, mutta eiköhän oma perhe ole hänellekin tärkeämpi kuin isovanhemmat ja muut sukulaiset?
Asiaan vaikuttaa ehkä myös se, mistä maasta lasta ollaan adoptoimassa. Meidän kohdemaamme on Venäjä, eli tuleva lapsemme saattaa olla " suomalaisen näköinen" , mikä ehkä helpottaa hänen hyväksymistään suvun jäseneksi.
Uskon, että alkuperäisen kysyjän äidin mielipide voi muuttua ajan myötä, kun hän tottuu ajatukseen. Itse ajattelen, että omille vanhemmilleni, appivanhemmilleni ja muille sukulaisille tärkeintä on varmaan se, että me olemme onnellisia perheenä ja saamme kauan kaivatun toisen lapsen - silloin myös he ovat tyytyväisiä ja iloitsevat meidän puolestamme. Eivätkö kaikki vanhemmat toivo lapsilleen hyvää elämää, johon kuuluvat olennaisena osana myös lapset?
Optimisti:
Tällä perusteella tuntuu, että jos nyt kävisi niin hassusti, että joutuisimme lopettamaan yhteydenpidon jonkun sukulaisen kanssa sen vuoksi, että hän ei hyväksy tulevaa lastamme, se ei vaikuttaisi kovin paljoa arkielämäämme. Toki se olisi ikävää biolapsemme kannalta, mutta eiköhän oma perhe ole hänellekin tärkeämpi kuin isovanhemmat ja muut sukulaiset?
Itselle tulee kyllä mieleen että tälläinen tilanne olisi huomattavasti ikävämpi tulevalle lapsellenne, jonka takia yhteydenpito isovanhempiin ja/tai muihin sukulaisiin katkeaisi. Saisitte ainakin miettiä miten asian lapsillenne kertoisitte jottei kuopuksenne syyllistyisi.
Onneksi isovanhemmat yleensä viimeistään lapsen tavattuaan suhtautuvat positiivisesti myös adoptoituihin lapsenlapsiinsa.
Meillä miehen isä ei hyväksy adoptiota eikä lapsiamme. Asumme kaukana joten vierailemme harvoin, ja aivan varmasti tämä vaikuttaa yhteydenpitoon. Lapset vaistoavat, ettei heitä hyväksytä, eivätkä halua lähteä vierailulle. Viime kesänä esikoinen istui melkein koko ajan autossa lukemassa akuankkoja, kahvipöytään sentään tuli. Yökylässä emme ole käyneet vuosiin, mikä on minullekin vain helpotus. Vierailut ovat harvinaisia myös toiseen suuntaan, sekä välimatkan että muiden syiden vuoksi.
Lapsillamme on käytännössä siis yhdet isovanhemmat, ja he ovatkin tärkeitä.
Tiesimme jo adoptioprosessiin lähtiessämme, että miehen isä ei tule päätöstämme hyväksymään. Aivan yksinkertaisesti ajattelimme, että lapsi tulee meille, ei hänelle. Emme me voi jättää niin isoa osaa elämästä elämättä vain sen vuoksi, että lähisuvussa on joku nurjamielinen tyyppi. Tietysti teillä on eri tilanne, kun perheessä on jo biologisia lapsia, mutta silti antaisin piut paut isoäidin mielipiteelle.
Toinen juttu kokonaan on, että yleensä adoptiolapsi sulattaa isovanhempien sydämet. Tähän ei kuitenkaan voi luottaa. Minusta ei myöskään voi laittaa lapselle niin isoa " vastuuta" , että hän voittaisi isovanhemman puolelleen. Lapsen pitää saada olla lapsi, aikuisten tulee hyväksyä hänet ilman ehtoja. Jos aikuinen ei siihen pysty, se on hänen ongelmansa. Tällaisissa tilanteissa minulle äitinä jää tehtäväksi lapsen vakuuttaminen siitä, että vika ei ole lapsessa vaan siinä aikuisessa, joka ei lasta hyväksy.
alkamassa, mutta keskeytyi muuton ja rakennusprojektin myötä. Nyt on hyvä aika antaa suvunkin yrittää totutella ajatukseen rauhassa ja omine mietteineen ja ottaa asia sitten puolen vuoden päästä uudelleen esiin. Luulen, että äidin mielipide on tosin tällöin yhäyhtä jyrkkä, mutta silti jaksan toivoa, että hän ajan saatossa lientyy asian suhteen. Koko tilanteessa ei sinänsä olisi mitään epäselvää, jollei meillä jo olisi kahta lasta, joiden parasta myös täytyy yrittää ajatella. Mummo ja lapsenlapset kun ovat molemmat toisilleen kovin läheisiä ja rakkaita. Toisaalta äidin mielipiteet muidenkin elämämme ratkaisujen suhteen ovat usein olleet ensin kriittisiä ja negatiivisia (aina kihlautumisesta ja yhteenmuutosta ensimmäisen lapsen odotukseen saakka), mutta joka kerralla on joutunut tunnustamaan, että olemme kuitenkin osanneet tehdä itsellemme ne tärkeimmät ja onnellisimmiksi tekevät ratkaisut. Ja kuten Amppari tuossa aiemmin mainitsitkin, minun/meidän parastammehan mummo tietysti ajattelee. Hänen käsityksensä siitä vain on hiukan erilainen kuin meidän. Hän luultavasti kokee, että " pilaamme elämämme" adoptoimalla ulkomaalaisen, josta ei koskaan (hänen sanojensa mukaan) tule normaalia... =(
Eli ei siis muuta kuin kärvistellään eteenpäin (aivan kuin tämä adoptio ei muutenkin olisi päättymättömältä tuntuva, jatkuvasti takapakkia iskevä suo) ja metsästetään yksinkertaisia, positiivisia artikkeleita äidille tulevaisuudessa lueskeltavaksi.
Kiitokset vielä kommentoineille rohkaisevista viesteistä! Niin ja onnittelut Ampparille uudesta perheenjäsenestä! =) Ihanaa, että odotus palkittiin!
Meillä nyt on sikäli eri tilanne, että bioja ei ole, mutta jospa vaikka vanhempani olisivat yrittäneet kammeta meitä lapsettomuushoitoihin tai jotain. Minusta se on silti ihan teidän asianne, miten lapset perheeseenne tulevat. Jos omat vanhempani eivät olisi hyväksyneet meidän tyttöjämme, niin olisin itkenyt tietenkin... ja jättänyt yhteydenpidon vähemmälle.
Kuopuksellamme on kylläkin pieni erityistarve, ja tilanne melkein olikin yhden isovanhemman kohdalla sellainen, että sanomista tuli tyyliin " nyt te pilaatte elämänne ottamalla vammasen lapsen" ja " miettikää nyt kunnolla, se on iso asia" . Reaktiomme tytön vanhempina olivat syvää loukkaantumista ja vihaisuutta hänen puolestaan.
Kuulostaa kyllä siltä, että äitisi oli ihan shokissa uudesta tilanteesta, johon ei ollut uneksinutkaan joutuvansa. Anna ajan kulua, vie puolen vuoden kuluttua vaikka Adoptioperheet-lehteä luettavaksi tai jotain. Jos olette päättäneet adoptoida, niin esitä asia juuri näin: me olemme päättäneet näin, se toteutuu sinusta huolimatta. Ehkä se siitä. Ja yleensä ne isovanhemmat ilmeisesti todellakin leppyvät, kun lapsi on perheeseen saapunut. Äitisi tietysti ajattelee sinunkin parastasi, ja pelkää, että adoptioäitiys ei sitä parasta sinulle tuo.