Ihastuneen ihmisen tuska

Olin aivan hurjan ihastunut keski-ikäiseen mieheen, jonka toki ymmärsin olevan kaikin puolin sopimaton elämänkumppaniksi.

Hänen käytöksestään oli selkeästi tulkittavissa, että hän oli vähintään yhtä ihastunut. Hän keksi tekosyitä tulla samoihin paikkoihin samaan aikaan, istui aina kyetessään mahdollisimman lähelle. Osoitti kaikki puheensa ja katseensa minuun. Halusi tietää minusta kaiken ja silminnähden ärsyyntyi puhuessani puolisostani. Puhuin puolisostani hyvin paljon tehdäkseni selväksi, että olen vakaasti varattu vaikka olinkin aivan hullaantunut häneen. Ajattelin, että ajan myötä ihastus laantuisi.

Olin samaan aikaan ahdistunut ja helpottunut hänen jäädessään kesälomalle useammaksi viikoksi. Saisin mahdollisuuden ottaa etäisyyttä, tuulettaa päätäni ja unohtaa koko naurettavan ihastuksen.

Loma menikin yllättävän nopeasti. Hänen palattuaan oletin saaneeni otteen taas omasta rationaalisesta ajattelustani kun pystyin olemaan normaalisti hänen seurassaan. Mutta käytökseni ei jälkikäteen ajateltuna ole ollut normaalia: vältän hänen katsettaan. Tunnen sähkön nostattavan ihokarvat pystyyn hänen seurassaan. En puhu hänelle. Hän ei puhu minulle.

Usean viikon tauon jälkeen huomaan, etteivät tunteet ole kadonneet. Hän tosin ei enää kaipaa seuraani. Huomaan kyseisen asian saavan minut ahdistumaan.