Lue keskustelun säännöt.
Voisitko jatkaa suhdetta, jossa toinen ei kykene anteeksipyyntöön?
06.08.2015 |
Olen miettinyt, olenko nyt liian vaativa ja turhan päiten päättämässä suhdetta, jossa moni asia on todella hyvin. Meillä on ollut iso kriisi, jonka kehittymiseen on ollut syytä meissä molemmissa. Se kulminoitui viime kesänä tapahtumiin, jotka omalta kannaltani olivat sen verran kamalia että en keksi niille tilanteille muuta nimeä kuin vakavan henkisen väkivallan uhriksi joutuminen. Pahimmassa näistä tilanteista olin silminnähden aivan palasina, näin ja kuulin lopulta harhoja, tärisin niin että hampaat kalisivat vaikka minulla ei ollut kylmä, sanalla sanoen pelkäsin että psyykeni romahtaa. Tilanne jatkui yli 20 tunnin ajan. Mielestäni mieheni olisi ilman muuta pitänyt tajuta lopettaa aikaisemmin (tai oikeastaan olla käyttäytymättä sillä tavalla vahingollisesti ollenkaan - mutta viimeistään minun reaktioni huomatessaan olisi pitänyt lopettaa). Minulla on vaikeuksia luottaa siihen, että tuo ei tule toistumaan. Minusta tuntuu, että en varmasti kestäisi tuollaista enää uudestaan. Jo tapauksen ajatteleminen saa minut henkisesti pois raiteiltani helposti, päivästä riippuen hetkeksi tai usean tunninkin ajaksi.
Minulla on ollut suuri luotto mieheni integriteettiin ja reiluuteen. Tulkitsin tuolloin vuosi sitten, että hän on vain niin väsynyt tilanteeseemme, että hänen arvostelukykynsä on hämärtynyt tilapäisesti, ja tästä syystä hän käyttäytyi niin vahingollisesti. Uskoin, että kunhan hän saa tilaisuuden levätä ja rauhoittua, hän ymmärtää itsekin käyttäytyneensä kohtuuttomasti ja tulee pyytämään anteeksi. Kun ajattelin asian näin, onnistuin olemaan lopettamatta suhdetta siihen paikkaan (olemme olleet kymmenisen vuotta yhdessä, joten kyllä yhteinen historiakin painaa vaakakupissa). Mutta anteeksipyyntöä ei tullut muutaman seuraavan kuukauden aikana ja mies oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Silloin kerroin miehelle, että meidän täytyy käsitellä viime kesän tapahtumat, jotta voimme jatkaa suhdetta eteenpäin, ja kysyin, ymmärtäähän hän kohdelleensa minua väärin. Ei ymmärtänyt. Tästä eteenpäin olen aina välillä yrittänyt kysyä, olisiko hänen mielensä muuttunut ja olemme puhuneet tapahtumia läpi uudelleen ja uudelleen. Yli puolen vuoden yrittämisen jälkeen hän lopulta myönsi, että olisi varmaan voinut paremminkin toimia. Tämä ei valitettavasti riitä minulle. Kerran, kun taas kerroin hänelle että tulen tarvitsemaan häneltä kunnollisen anteeksipyynnön, hän puuskahti: "No anteeks!" kuin joku niskuroiva teinikloppi.
Minulle todellinen, sydämestä tuleva anteeksipyyntö olisi sen merkki, että mies tiedostaa ja ymmärtää, mitä on tapahtunut, että hän katuu sitä ja aikoo yrittää toimia jatkossa toisin. Nyt tuntuu siltä, että meillä ei ole edes tapahtuneesta yhtenäistä käsitystä. Hänen mielestään sen voi ohittaa olankohautuksella ja jatkaa elämää kuten ennenkin. Minä ajattelen, että olisi hirveä riski antaa tällaisen asian vain olla. Uskon, että asia satuttaa miestäkin niin paljon, että hän ei varmaan siitä syystä pysty myöntämään itselleen olleensa väkivaltainen minua kohtaan, eikä pysty edes päästämään asiaa tietoiseen mieleensä. Sen tilalla hänen mielessään vaikuttaa olevan jonkinlainen hieman epämääräinen ja vähäpätöinen suutahtaminen.
Käymme pariterapiassa ja terapeutti pyrkii ohjaamaan meitä sellaiseen suuntaan, että vain unohtaisimme menneet ja keskittyisimme siihen, mikä suhteessamme on hyvää. Sitäkin on. Minä kuitenkin huomaan itsestäni, että en pysty rentoutumaan mieheni seurassa ja esim. vapautuneesti haluamaan seksiä hänen kanssaan, ja uskon että syy siihen on tuo anteeksipyynnön puuttuminen. Koen miehen uhkaavana enkä tällä hetkellä nauti ollenkaan siitä ajatuksesta, että antautuisin hänelle seksuaalisesti. Hän on jo alkanut ilmaista huolestumistaan tästä.
Miten toimisitte minun tilanteessani? Ero tuntuu kovin jyrkältä ratkaisulta, kun mietin suhteemme hyviä puolia (mieheni on todella monella tavalla poikkeuksellisen ihana ja hyvä mies). Mutta jos en voi olla onnellinen ilman sitä anteeksipyyntöä, ja mies ei pysty sitä minulle antamaan, onko meillä vaihtoehtoja? Jos jatkamme tästä painaen asian villaisella, tuleeko suhteeseen ajan myötä vain lisää tällaisia elementtejä? Jos niin käy, uskon että pidemmän päälle katkeroidun.
Lapsia meillä ei vielä ole.
Kommentit (52)
Nyt on pakko kysyä: Oletko vilpittömästi sitä mieltä, että vain miehesi toimi väärin ja vain hänen kuuluu pyytää anteeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sinun pitäisi jatkaa suhdetta? Jos nyt katsot tilannetta realistisesti etkä jossittele mitään (että jos mies pyytäisi anteeksi), niin et saa suhteesta muuta kuin pahan mielen. Kannattaako sitä jatkaa? Jokainen päivä jonka vietät nykyisessä suhteessasi on pois mahdollisesta uudesta ja onnellisemmasta suhteesta.
Mitä henkistä väkivaltaa tapahtui?
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 08:30"]
Nyt on pakko kysyä: Oletko vilpittömästi sitä mieltä, että vain miehesi toimi väärin ja vain hänen kuuluu pyytää anteeksi?
[/quote]
En ole sitä mieltä. Minullakin on ollut osuus tilanteen kehittymisessä tällaiseksi. Meistä kumpikin on tarkoittamattaan kohdellut toista väärin.
Mutta kun minulle valkeni se/ne tavat, miten itse olen kohdellut miestäni väärin, ilmaisin välittömästi hänelle olevani kamalan pahoillani tästä. Kerroin, että en tarkoituksella toiminut kuten toimin, ja että jos olisin tuntenut miehen paremmin, olisin toiminut toisin. Lisäksi sanoin, että aion toimia toisella tavalla tulevaisuudessa, ja näin olen myös tehnyt.
Minulla on käytännön haaste, joka kuormittaa suhdettamme: olen yrittäjä ja työmääräni on niin suuri että yhteistä aikaa miehen kanssa ei jää niin paljon kuin hän haluaisi. Tätä asiaa on vaikeampaa välittömästi muuttaa, mutta siitäkin olen kertonut miehelle että olen pahoillani tilanteesta ja ymmärrän kyllä, että se on hänen kannaltaan ikävä. Ja että minulla on koko ajan mielessä tilanteen parantaminen, vaikka käytännössä tämä ei aina näykään. Pidän huolta siitä, että joka ilta meillä on ainakin hetki aikaa myös yhdessä. Viikonloppuisinkin teen töitä, mutta ensin vietän kiireettömän aamun miehen kanssa kelloon vilkuilematta. Ja silloin tällöin käymme viikonloppuisin lomillakin. Tilanne ei ole paras mahdollinen, mutta teen kyllä kaikkeni sen eteen että yhteys välillämme säilyisi.
Rasittavaa tilanteessa on se, että minä mietin aina ensimmäiseksi ongelmien tullessa, voiko itsessäni olla siihen ainakin osittain syytä. Jos on (kuten melkein aina onkin), keskityn korjaamaan omaa käytöstäni. Mies taas miettii ensimmäiseksi, voisiko minussa olla syytä ja keskittyy arvostelemaan ja tuomitsemaan minua. Olen nyt alkanut ottaa jämäkämmän asenteen ja nousta miehen arvostelua vastaan ja kehottaa häntä miettimään omaakin vaikutustaan tilanteisiin.
ap
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 08:44"]
Miksi sinun pitäisi jatkaa suhdetta? Jos nyt katsot tilannetta realistisesti etkä jossittele mitään (että jos mies pyytäisi anteeksi), niin et saa suhteesta muuta kuin pahan mielen. Kannattaako sitä jatkaa? Jokainen päivä jonka vietät nykyisessä suhteessasi on pois mahdollisesta uudesta ja onnellisemmasta suhteesta.
Mitä henkistä väkivaltaa tapahtui?
[/quote]
Lihavoitu väite ei ole lähelläkään totuutta. Saan suhteestamme paljon. Muutenhan olisin jo eronnut.
En jaksa enää kuvailla tapahtumia tarkemmin. Olen kirjoittanut niistä täällä joskus aiemmin ja saanut kauhistuneita vastauksia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sellaisella ihmisellä ole kohta ketään ympärillään joka on kykenemätön unohtamaan negatiivisia kokemuksia.
Minä en ikinä voisi seurustella sellaisen miehen kanssa jonka empatiantaju on ameeban tasolla. Meilläkin on mieheni kanssa ollut pahoja riitoja joiden aikana mieheni on minua sanallisesti haavoittanut. Mutta aina hän on riidan jälkeen pyytänyt anteeksi jaoikeasti katunut jos hönessä oli enemmän vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 08:55"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 08:44"]
Miksi sinun pitäisi jatkaa suhdetta? Jos nyt katsot tilannetta realistisesti etkä jossittele mitään (että jos mies pyytäisi anteeksi), niin et saa suhteesta muuta kuin pahan mielen. Kannattaako sitä jatkaa? Jokainen päivä jonka vietät nykyisessä suhteessasi on pois mahdollisesta uudesta ja onnellisemmasta suhteesta.
Mitä henkistä väkivaltaa tapahtui?
[/quote]
Lihavoitu väite ei ole lähelläkään totuutta. Saan suhteestamme paljon. Muutenhan olisin jo eronnut.
En jaksa enää kuvailla tapahtumia tarkemmin. Olen kirjoittanut niistä täällä joskus aiemmin ja saanut kauhistuneita vastauksia.
ap
[/quote]
Onko kyse tavanomaisesta nälvimisestä? Etkö tajua, että mies ei rakasta sinua? Mitä hyvää muka saat suhteesta?
Mitä henkinen väkivalta on pitänyt sisällään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun appiukkoni ei pysty pyytämään anteeksi, eikä näkemään tekemiään vääryyksiä. On pilkannut ja pistänyt anoppia alas jo 50 vuotta, pettänyt, saanut lehtolapsenkin (josta on vain ylpeä!), mahd käyttänyt myös fyysistä väkivaltaa. Kyseessä myös ns ulkoisesti "hyvä" mies, erittäin korkeasti koulutettu, johtajan uran tehnyt, suurituloinen jne. Häntä parisenkymmentä vuotta sivusta seuranneena olen todennut että suhde hänen kanssaan on mahdollinen vain koska anoppi selittelee itselleen aina kaikki parhain päin ja jotenkin oudosti katsoo miestään ylöspäin. Lisäksi veikkaan että apella on jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Eli jos tällainen elämä ei vaikuta ap:stä hyvältä niin en lähtisi siihen, mies tuskin muuttuu tässä asiassa ajan kanssa.
Anteeksi, että purkaudun tähän toisen ketjuun. Minä olen antanut anteeksi, liikaakin. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ainoa mitä hänestä irti saa on jos kysyy "oletko nyt ylpeä itsestäsi?" on vastaus "no en". Mieheni on eläkkeellä ja alkoholisti. Heti kun eläke tulee, niin on kuin rahat polttaisivat hänen tilillään. Alkaa istumaan kuppilassa aamusta iltaan. Juo rahansa 1-2 vk:n sisällä ja olettaa, että loppukuun elätän häntä. Hän on selvinpäin (mitä harvoin on) erittäin ihana, ja noissa kuppiloissa on mainio seuramies. Mutta pää on alkanut jo lahota, joutuu hankaluuksiin, tappeluihin, ryöstetyksi (nytkin maanantaina ryöstettiin vuokrarahat mitkä piti minulle antaa). Ja silti hän on kaikkien kavereiden mielestä niin ihana, että kukaan ei uskoisi mikä helvetti täällä kotona on.
Jatkuvaa henkistä väkivaltaa, ja välillä myös käy käsiksi. Tälläkin viikolla olin aamulla töihin lähdössä ja meille tuli jotain sanaharkkaa, niin mies kävi vääntämään ranteestani ja kysyi: "haluatko mennä duuniin ilman ambulanssia ja poliisia?" . Henkinen väkivalta suhteessamme on sitä, että koskaan ei voi luottaa toisen lupauksiin. On aikoja, jolloin kaikki menee erittäin ihanasti. Mies tekee kotitöitä, on kotona kun tulen töistä jne, käy kaupassa. Mutta useammin on niitä aikoja kun hän on luvannut nuo kaikki tehdä, mutta hän onkin viettänyt päivän lähiön rupuisimmassa kuppilassa, tulee kotiin perseet olalla tai jopa jättää tulematta kun sammuu jonkun rappukäytävään.
Hän lupailee kerta toisensa jälkeen asioiden muuttuvan, mutta kuukausi kuukaudelta tilanne toistuu. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ja vaikka sitä hokisikin niin minun olisi vaikea uskoa. Hänen olisi todella muututtava, ja silloin tuon "anteeksi" pitäisi tulla koko sydämestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta, suhteesta ja miehestä. Olennaista kai on se, onko sinulla tarpeeksi turvallinen olo hänen kanssaan nyt. Siis voit olla oma itsesi, sinun tai hänen ei tarvitse kävellä munankkuorien päällä jatkuvasti peläten koska "räjähtää". Tarkoittaa myös sitä, että voitte olla eri mieltä ja riidellä reippaasti ilman, että tilanne kulminoituu tuolla tavalla. Ainoa asia miten itse ymmärtäisin ap:n miehen "purkauksen" on keinottomuus. Todennäköisesti mies koki tulleensa nurkkaan ajetuksi ja hän tilanteen tuoksinnassa keskittyi vain "voittamaan", olemaan oikeassa (mikä on ko. henkilölle ilmeisesti hyvin olennaista, koska ei pysty anteeksi tai myöntämään toiselle tehneensä väärin) Ehkä tilanteessa purkautui jotain paljon enemmän, jota oli jo pitkän ajan kuluessa kerääntynyt ja jätetty käsittelemättä, ehkä siinä purkautui myös jotain sellaista, joka ei varsinaisesti liity ap:hen, mutta tuli nyt sitten korkojen kera kanavoitua häneen.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:27"]
Anteeksi, että purkaudun tähän toisen ketjuun. Minä olen antanut anteeksi, liikaakin. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ainoa mitä hänestä irti saa on jos kysyy "oletko nyt ylpeä itsestäsi?" on vastaus "no en". Mieheni on eläkkeellä ja alkoholisti. Heti kun eläke tulee, niin on kuin rahat polttaisivat hänen tilillään. Alkaa istumaan kuppilassa aamusta iltaan. Juo rahansa 1-2 vk:n sisällä ja olettaa, että loppukuun elätän häntä. Hän on selvinpäin (mitä harvoin on) erittäin ihana, ja noissa kuppiloissa on mainio seuramies. Mutta pää on alkanut jo lahota, joutuu hankaluuksiin, tappeluihin, ryöstetyksi (nytkin maanantaina ryöstettiin vuokrarahat mitkä piti minulle antaa). Ja silti hän on kaikkien kavereiden mielestä niin ihana, että kukaan ei uskoisi mikä helvetti täällä kotona on.
Jatkuvaa henkistä väkivaltaa, ja välillä myös käy käsiksi. Tälläkin viikolla olin aamulla töihin lähdössä ja meille tuli jotain sanaharkkaa, niin mies kävi vääntämään ranteestani ja kysyi: "haluatko mennä duuniin ilman ambulanssia ja poliisia?" . Henkinen väkivalta suhteessamme on sitä, että koskaan ei voi luottaa toisen lupauksiin. On aikoja, jolloin kaikki menee erittäin ihanasti. Mies tekee kotitöitä, on kotona kun tulen töistä jne, käy kaupassa. Mutta useammin on niitä aikoja kun hän on luvannut nuo kaikki tehdä, mutta hän onkin viettänyt päivän lähiön rupuisimmassa kuppilassa, tulee kotiin perseet olalla tai jopa jättää tulematta kun sammuu jonkun rappukäytävään.
Hän lupailee kerta toisensa jälkeen asioiden muuttuvan, mutta kuukausi kuukaudelta tilanne toistuu. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ja vaikka sitä hokisikin niin minun olisi vaikea uskoa. Hänen olisi todella muututtava, ja silloin tuon "anteeksi" pitäisi tulla koko sydämestä.
[/quote]
Olet todella ikävässä tilanteessa - etenkin jos kaikesta huolimatta sinulla on vielä tunteita häntä kohtaan. Voit miettiä, miksi olet hänen kanssaan. Roolisi teidän suhteessa ei ole kovin kiitollinen: olet äiti ja huolehtija aikuiselle ihmiselle. Mieti, haluatko sitä? Hän ei muutu. Todennäköisesti kaikki se, mitä teet hänen puolestaan todennäköisesti vain ylläpitää ja mahdollistaa hänen alkoholisminsa. Hänen sairautensa vie kaiken tilan teidän suhteessa niin kuin sarvikuono olohuoneessa. Sinäkin tarvitset itsellesi huomiota, mutta haet sitä väärästä osoitteesta. Kukaan muu ei riuhtaise sinua ulos tuosta tilanteesta paitsi sinä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tilanteen. Kaikki sympatiani sinulle Ap.
Itselläni takana 6 vuotta liittoa, josta viimeiset 3,5 v vaikeita. Mies on jättänyt huomioimatta monet psyykkiset väkivallanteot. Eikä fyysistäkään väkivaltaa ole puuttunut.
Nyt olen suhteessa täysin turvaton. Eikä mies ymmärrä miksi (?!). On kuulemma niin hyvä aviomies.
Silti on esim. vain katsonut vierestä minun oksentaessa pitkittyneen psyykkisen kiusaamisen seurauksena pitkin lattioita ja vaivuttuani lopulta tajuttomuuteen. Viime hädässä kutsui ambulanssin, päädyin teholle. Mies ei edes saapunut sairaalaan kuin kerran ja kun äitini kysyi tuolloin mitä oikein oli tapahtunut, kälpsi mies saman tien ulos, kun "häntä alettiin syyttelemään".
Mitään tapahtuneista ei voi nostaa esiin keskusteltavaksi, koska miehen mielestä "toi on jo ihan old school, mitä sä vanhoista horiset". Kyse voi olla viikon takaisista tapahtumista tai vanhemmista. Kaikista on kuulemma puhuttu jo ihan tarpeeksi ja nyt minun pitäisi osata keskittyä hyvään ja rakastavaan parisuhteeseen.
Jep. En ajatellut jäädä. Heti kun saan itseni kokoon. lähden. Tiedän kuitenkin jo, että mieheni tulee syyttämään siitäkin minua. Tulen kuulemaan jättäneeni "niin hyvän miehen".
Pystytkö sinä antamaan anteeksi? se vasta vaikeaa onkin. Joskus ne sanat ei merkitse vaan se tavallaan käytännössä tapahtuva hyvitys, sitä en tiedä onko sitä ollut.
Itselle tuo anteeksi pyytämisen periaate on vähän epäselvä, jos on tahallaan tehty joku pahuus, niin mitä ne pelkät sanat siinä korjaa. Täytyy kertoa, miten aikoo parantaa toimintaansa jatkossa.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:27"]
Anteeksi, että purkaudun tähän toisen ketjuun. Minä olen antanut anteeksi, liikaakin. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ainoa mitä hänestä irti saa on jos kysyy "oletko nyt ylpeä itsestäsi?" on vastaus "no en". Mieheni on eläkkeellä ja alkoholisti. Heti kun eläke tulee, niin on kuin rahat polttaisivat hänen tilillään. Alkaa istumaan kuppilassa aamusta iltaan. Juo rahansa 1-2 vk:n sisällä ja olettaa, että loppukuun elätän häntä. Hän on selvinpäin (mitä harvoin on) erittäin ihana, ja noissa kuppiloissa on mainio seuramies. Mutta pää on alkanut jo lahota, joutuu hankaluuksiin, tappeluihin, ryöstetyksi (nytkin maanantaina ryöstettiin vuokrarahat mitkä piti minulle antaa). Ja silti hän on kaikkien kavereiden mielestä niin ihana, että kukaan ei uskoisi mikä helvetti täällä kotona on.
Jatkuvaa henkistä väkivaltaa, ja välillä myös käy käsiksi. Tälläkin viikolla olin aamulla töihin lähdössä ja meille tuli jotain sanaharkkaa, niin mies kävi vääntämään ranteestani ja kysyi: "haluatko mennä duuniin ilman ambulanssia ja poliisia?" . Henkinen väkivalta suhteessamme on sitä, että koskaan ei voi luottaa toisen lupauksiin. On aikoja, jolloin kaikki menee erittäin ihanasti. Mies tekee kotitöitä, on kotona kun tulen töistä jne, käy kaupassa. Mutta useammin on niitä aikoja kun hän on luvannut nuo kaikki tehdä, mutta hän onkin viettänyt päivän lähiön rupuisimmassa kuppilassa, tulee kotiin perseet olalla tai jopa jättää tulematta kun sammuu jonkun rappukäytävään.
Hän lupailee kerta toisensa jälkeen asioiden muuttuvan, mutta kuukausi kuukaudelta tilanne toistuu. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ja vaikka sitä hokisikin niin minun olisi vaikea uskoa. Hänen olisi todella muututtava, ja silloin tuon "anteeksi" pitäisi tulla koko sydämestä.
[/quote]
Näin ulkopuolisena tuo tarina siitä, että rahat on varastettu, on pelkkä hätävalhe. Miehesi siis valehtelee myös reippaasti peitelläkseen omia töppäyksiään. Tyypillistä niille joilla on jokin riippuvuusongelma kuten peliaddiktio tai alkoholismi. Lisäksi veikkaan, että jos mies on välillä "ihana" sekin on vain oire bipolaarisuudesta. Tulet näkemään, että "hyviä aikoja" on yhä vähemmän ja vähemmän. Olet todella heikoilla, jos nuo muistelut ja toive hyvistä hetkistä on ainoa teidän suhdetta kiinnipitävä juttu. Mies on ilmeisesti ainakin henkisesti jo ajat sitten irtisanoutut koko touhusta.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:16"]
Minun appiukkoni ei pysty pyytämään anteeksi, eikä näkemään tekemiään vääryyksiä. On pilkannut ja pistänyt anoppia alas jo 50 vuotta, pettänyt, saanut lehtolapsenkin (josta on vain ylpeä!), mahd käyttänyt myös fyysistä väkivaltaa. Kyseessä myös ns ulkoisesti "hyvä" mies, erittäin korkeasti koulutettu, johtajan uran tehnyt, suurituloinen jne. Häntä parisenkymmentä vuotta sivusta seuranneena olen todennut että suhde hänen kanssaan on mahdollinen vain koska anoppi selittelee itselleen aina kaikki parhain päin ja jotenkin oudosti katsoo miestään ylöspäin. Lisäksi veikkaan että apella on jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Eli jos tällainen elämä ei vaikuta ap:stä hyvältä niin en lähtisi siihen, mies tuskin muuttuu tässä asiassa ajan kanssa.
[/quote]
Minun appivanhemmillani on myös aika omalaatuinen suhde. He kuitenkin ovat tasaväkisempi "taistelupari", tai ainakin siltä ulospäin näyttää. Apella on samanlaisia vihanhallintaongelmia (ollut?) kuin miehelläni, mutta hänen tapauksessaan se on mennyt jo fyysiseen kajoamiseen asti. Tosin silloin heillä oli lapsia, meillä ei vielä ole. Mietin, minkälaiseksi meidän suhteemme mahdollisesti muuttuisi jos siihen tulisi lapsi.
Miehelleni näyttäisi muodostuneen sellainen käsitys parisuhteesta, että kumpikin ajaa siinä aggressiivisesti omaa etuaan ja heikko ei saa olla. Tämä on todella kaukana siitä, mitä omalta suhteeltani toivoisin. Haluan voida suhteessani olla rauhassa, rentoutua ja jättää taistelut työpaikalle, ja luottaa siihen että toinen ajattelee automaattisesti myös minun etuani, vaikka en olekaan sitä jatkuvasti valvomassa ja vaatimassa. Ajatuksiani ei tarvitse kyetä lukemaan vaan kerron kyllä selkeästi toiveistani ja tarpeistani. Mies kyllä myös kuuntelee minua ja pyrkii huomioimaan. Mutta tuohon anteeksipyyntöön hän ei vain ole pystynyt.
ap
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:27"]
Anteeksi, että purkaudun tähän toisen ketjuun. Minä olen antanut anteeksi, liikaakin. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ainoa mitä hänestä irti saa on jos kysyy "oletko nyt ylpeä itsestäsi?" on vastaus "no en". Mieheni on eläkkeellä ja alkoholisti. Heti kun eläke tulee, niin on kuin rahat polttaisivat hänen tilillään. Alkaa istumaan kuppilassa aamusta iltaan. Juo rahansa 1-2 vk:n sisällä ja olettaa, että loppukuun elätän häntä. Hän on selvinpäin (mitä harvoin on) erittäin ihana, ja noissa kuppiloissa on mainio seuramies. Mutta pää on alkanut jo lahota, joutuu hankaluuksiin, tappeluihin, ryöstetyksi (nytkin maanantaina ryöstettiin vuokrarahat mitkä piti minulle antaa). Ja silti hän on kaikkien kavereiden mielestä niin ihana, että kukaan ei uskoisi mikä helvetti täällä kotona on.
Jatkuvaa henkistä väkivaltaa, ja välillä myös käy käsiksi. Tälläkin viikolla olin aamulla töihin lähdössä ja meille tuli jotain sanaharkkaa, niin mies kävi vääntämään ranteestani ja kysyi: "haluatko mennä duuniin ilman ambulanssia ja poliisia?" . Henkinen väkivalta suhteessamme on sitä, että koskaan ei voi luottaa toisen lupauksiin. On aikoja, jolloin kaikki menee erittäin ihanasti. Mies tekee kotitöitä, on kotona kun tulen töistä jne, käy kaupassa. Mutta useammin on niitä aikoja kun hän on luvannut nuo kaikki tehdä, mutta hän onkin viettänyt päivän lähiön rupuisimmassa kuppilassa, tulee kotiin perseet olalla tai jopa jättää tulematta kun sammuu jonkun rappukäytävään.
Hän lupailee kerta toisensa jälkeen asioiden muuttuvan, mutta kuukausi kuukaudelta tilanne toistuu. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ja vaikka sitä hokisikin niin minun olisi vaikea uskoa. Hänen olisi todella muututtava, ja silloin tuon "anteeksi" pitäisi tulla koko sydämestä.
[/quote]
Sinä olet periaatteessa omaishoitaja. Sylkykuppi, ei kenenkään arvostama et edes itsesi. Alkoholi on se joka teillä pitää valtaa ja te hypitte mukana.
Olen vastaaja nro 19, tuon tenukepin vaimo :( - ensinnäkin sinulle Ap lähetän lämpimät terveiset. Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. En omassa viestissäni kommentoinut sinun tilannettasi, vaan vastasin vain kysymykseen "voisitko jatkaa suhdetta jossa toinen ei kykene anteeksipyyntöön?". No sen verran vielä lisään tähän, että toistaiseksi olen voinut sitä jatkaa mutta hilkulla on. Olen niin rikki koko sisimmästäni, ja tiedän olevani miehelleni enemmän äidin korvike kuin vaimo Itse asiassa tässä tilallani voisi varmaan olla kuka tahansa nainen, jos jostain löytyisi yhtä hyväsydäminen, auttamishaluinen nainen :(
Kiitos teille kommenttiani lainanneille. Tunnistan itsekin tilanteen. Mies ei tule muuttumaan. Rahat on oikeasti varastettu, koska koko lompakko viety kortteineen. Ja kukapa uudet laittoi vireille - minäpä tietysti :( koska tuo ei osaa käyttää edes tietokonetta. Mies on 57-v eläkeläinen, joka on juonut kai aivonsa pihalle. Vähän väliä teloo päätäänkin, viime yönäkin oli kaatunut ja päässä avohaavoja 10 cm pituudelta ja yksi on iso ja leveä (tikkejä olis tarvinnut). En enää tiedä miten jatkaa elämää eteenpäin kun olen itsekin tuota ikäluokkaa, ei ole paljon odotettavaa. Se mitä eniten toivon on että mieheni raitistuisi ja saisin kerran kuulla hänen pyytävän sydämestään anteeksi.
Ap täällä taas. Kiitos kaikille vastanneille!
Liikuttavan yksimielisiltä vaikutatte, ja itsestänikin tuntuu kyllä siltä että en voi elää suhteessa, jossa toisella ei ole tuon enempää selkärankaa. Aion kuitenkin antaa miehelle vielä aikaa yrittää oppia paremmaksi tässä. Terapeutin mielestä (ymmärtääkseni) aikarajat ja muut painetta luovat asiat vain vaikeuttavat tilannetta, ja uskon hänen olevan oikeassa. Yritän siis olla painostamatta miestä ja "jankuttamatta" anteeksipyynnön tärkeydestä. Mielestäni hänen pitäisi mennä myös itsekseen terapiaan, koska hänellä on niin pitkä matka kuljettavana itsensä kanssa että minä en voi häntä siinä auttaa. Olen yrittänyt kyllä, mutta helposti saan häneltä vain vihaisen reaktion vastaukseksi, jos yritän puhua tunteiden ilmaisun tärkeydestä ja oman heikkouden ja epätäydellisyyden hyväksymisestä. Hän suhtautuu ikään kuin nuo olisivat asioita, joita minä vaadin häneltä omaa etuani tavoitellessani, kun itse asiassa yritän vain auttaa häntä pääsemään tilaan, jossa hänen ihmissuhteensa onnistuisivat kaiken kaikkiaan paremmin. Myös ystävyyssuhteet ja suhteet työpaikalla. Mutta kun hän ei tätä ymmärrä, niin toki asia vaikuttaa itsekkäältä vaatimukselta minun taholtani, ja siksi ajattelen että hänellä olisi hyvä olla ulkopuolinen terapeutti, jonka kanssa työskennellessä on itsestään selvää, että työskentelyllä pyritään miehen omaan etuun.
Mies ei kuitenkaan ole ajatellut mennä terapiaan.
Minä mietin, millaisen aikarajan nyt siis asetan itselleni. Jokin piste minulla täytyy olla, vaikka sitten vain omassa mielessäni, johon asti vielä pinnistelen ja yritän jaksaa. Vuosi? Onko se jo liikaa? Yhden vuoden olen jo sinnitellyt tässä, mutta parterapiassa olemme käyneet vasta pari kuukautta. Joskus tuntuu, että en jaksa enää päivääkään.
Kovasti voimia sinulle, numero 5!
ap