Kotiäitinä sosiaalista vai yksinäistä?

Minulla on sosiaalista. Olen hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin.

Usein se on ihan itsestä kiinni että onko sosiaalista vai yksinäistä.

Suomalaiset ystävystyy hitaasti, itsekin kyllä. Mä oon nyt viitisen vuotta pyöriny samoissa puistoporukoissa , välillä töissä ja nyt kolmannen lapsen kanssa taas kotona. Kaksi hyvää kaveria on tarttunu mukaan, iso kasa hyvänpäiväntuttuja.

En oo ikinä ollu niin yksinäinen kuin kotiäitivuosinani. Nyt oon onnellinen kun saan käydä taas töissä. Koulusta olen saanut kavereita, mutta jotenkin äitipiiri on niin erilainen, tuntuu että pitäis olla paljon sosiaalisempi että kelpais niihin piireihin.

Kotiäitiaika oli sosiaalista. Tiesin jo etukäteen, että todennäköisesti tipun vanhasta kaveriporukasta (minut tiputetaan) kun saan lapsen, koska niin oli käynyt tälle ainoalle toiselle joka lapsen oli saanut, minä olin ainoa heistä joka häneen piti enää yhteyttä. Lisäksi mieheni oli reissutöissä ja paljon pois kotoa, sukulaiset kaukana. Tiesin siis, että jos haluan jotenkin selvitä, mun täytyy huolehtia itselleni uusi kaveripiiri. Vedin perhekahviloita, kävin joka päivä jossakin ja opin pikkuhiljaa tuntemaan muut äidit. Meitä oli esikoisäitien porukaa jolla kaikilla oli vähän yksinäistä, ja muodostettiin siitä oma ryhmä äideille, joilla on myös yksinäistä. Ajatuksena oli, että kun tietää että joku kaipaa seuraa, kutsutaan hänet tähän ryhmään. Mulle toi ryhmä oli valtavan tärkeä, jaettiin siinä lasten kasvun ilot ja surut. Sitten tuli (taas) muutto, ja piti ns. aloittaa alusta se arkipäivän ihmissuhteiden luominen, lasten kaversuhteista huolehtiminen jne. Oli se kurjaa.

Uudella paikkakunnalla pitää aina nähdä vaivaa että löytää ihmiskontakteja, ja se on työtä. Minä varaan aina muuton jälkeen ensimmäisen vuoden totutteluun, oletankin että olen sen vuoden ajan yksinäinen, eli siis ilman ystäviä jotka ovat samalla paikkakunnalla. Se vuosi voi olla rankkakin, mut sen jälkeen alkaa helpottaa. Ja aina tulee se päivä,  ennemmin tai myöhemmin että menee jonnekin, näkee jonkun, ja tajuaa vaistomaisesti saavansa hänestä ystävän. Se on aina huippuhetki, suorastaan aurinko alkaa paistamaan. Ja sitten tulee kokonaisia päiviä, että tajuaa että on tänä päivänä sekä jutellut naapureiden kanssa että tavannut kavereita että vienyt lapset kavereilleen leikkimään. Että elämä on normaalia ja hyvää ja siinä on monenlaisia kontateja toisiin ihmisiin kuten sen kuuluu ollakin.

Toivottavasti ap löydät vielä ystävän, eli saat olla niin kauan yhdessä paikassa että ehdit tutustua. Yksinäisyyden tunne voi olla raskas, mutta varmasti tilanne joskus muuttuu paremmaksi. Tsemppiä. :)

Yksinäisempää.

Olen erittäin yksin. Vituttaa, mutta osittain ihan oma syy. En osaa tehdä aloitteita ystävien suhteen, ja olen ujo ja huono smalltalkissa. Ystäväporukassa olen yleensä kuitenkin äänessä enkä ujostele :D

Yksinäistä oli. Olin vain vuoden kotona, ekan 4kk aikana levisi jo pää. Olin reilu 20v äiti ja ilmeisesti liikuin lapsen kanssa outoon aikaan kun ikinä missään ei ollut ketään. Naapurin rouvan kanssa lapset oli välillä hiekkalaatikolla yhdessä. Muuten sai kyllä olla yksinään. Kaverit kävi kun töiltään ehtivät, silloin sai sentään jutella aikuisten juttuja.

Sosiaalista. Asun lähellä keskustaa, liikumme lasten kanssa paljon ja olen ulospäinsuuntautunut. Juttelen aina leikkikentällä muille aikuisille. Pari hyvää ystävää tullut näin.

Molempia. Lasten kanssa olin monessa mukana ja sellaista sosiaalisuutta oli paljon. Lenkki- tai kahvittelukavereita ilman lapsia mulla ei ollut ollenkaan, koska muutettiin uudelle paikkakunnalle.