Mies haluaa lapsia, minä en

Jos toinen haluaa ja toinen ei niin ero sitten. Voi se haluava etsiä itselleen uuden kumppanin. Naisellehan asia olisi helppo, marssia klinikalle

[quote author="Vierailija" time="03.08.2015 klo 17:25"]

Ilmeisesti tällä palstalla on aika paljon perhekeskestä porukkaa, joille tämä on mahdoton ymmärtää. Lapsethan ovat perhekeskeisten ihmisten mielestä Maailman Tärkein Asia, ja jos niitä ei haluakaan itse, niiden hankkimiseen täytyy ainakin muodostaa selvä kanta. Se, että pitää perheen perustamista yhdentekevänä asiana, tuntuu olevan joillekin perhekeskeisistä ihmisistä suoranainen loukkaus. :) -8

[/quote]

Siis mitä, vauva- palstalla perhekeskeistä porukkaa? Ei voi olla...eiku näinhän se meni, että ennen kuin sanomakonserni alkoi markkinoida tätä palstaa hullunhauskana alapäätään esittelevien sekopäiden toripaikkana, niin täällä oikeasti oli suurin osa keskustelijoista äitejä. Joista osa, kuten minä, roikkuu täällä jostain syystä edelleenkin.

Että ehkä tällainen lyhyt historiallinen katsaus auttaa sua ymmärtämään miksi täällä suuri osa pitää lapsia ja perhe-elämää tärkeinä. ;)

Huhhuh! Oikeestiko ihmiset eivät puhu tälläisestä asiasta? Me käytiin miehen kanssa nämä keskustelut jo tapailuvaiheessa. Ilmoitin silloin, että lapsia en halua, ehkä koskaan. Jos raskaaksi tulen ennenkuin olemme asuneet pitkään yhdessä ja olemme avioliitossa ja minulla vakituinen työ ja muutenkin olen henkisesti valmis lapseen niin teen abortin. Mies oli samaa mieltä ja halusi aikalailla samoja juttuja, tosin sillä erotuksella, että hän haluaa perustaa oman yrityksen ja saada sen kunnolla kannattamaan ennen lapsia ja sanoi, että hän suvaitsee abortin ja minun kehoni. Hän kuitenkin haluaa perheen vaimonsa kanssa ja kaksi lasta, mutta vasta myöhemmin.

Onneksi kävimme tämän keskustelun, sillä puoli vuotta seurustelun aloituksesta huomasin olevani raskaana. Tein abortin ja miehelle tämä oli täysin okei. Vaimoa minusta ei ole vieläkään tullut ja lapsia ei edelleenkään haluta tähän yhtälöön. Jos uudestaan tulisin raskaaksi niin abortin tekisin edelleen. Pieni vauvakuume on itselleni silti tullut.

En tajua tätä hämmästystä, kun lapsentekoasia ei ole tullut esille aikaisemmin. Kun tapasin mieheni, aikomuksenani ei todellakaan ollut löytää mitään elämäni miestä. En muutenkaan ole sellainen tyyppi, joka suunnittelee elämää eteenpäin. Parisuhteen viisivuotissuunitelma on mielestäni aivan naurettava ajatus. Teen asioita, jotka sillä hetkellä tuntuvat hyvältä ja mieheni on ollut tässä asiassa aina samanlainen. Hän on kuitenkin lyhyessä ajassa jotnekin kypsynyt siihen ajatukseen, että haluaa tulla isäksi. Aiemmin hän ei puheissaan tai käytöksessään ole noteerannut lapsia mitenkään. Luulen, että näin käy useimmille ihmisille, ehkä sittenkin odotan oman pysähtyneen biologisen kelloni käynnistymistä. Oli miten oli, vakavan keskustelun paikka on tiedossa minulla ja miehelläni. Mies on myös sanonut, että haluaa lapsia nimenomaa minun kanssani. Tuo adoptio-heittoni aloitusviestissä oli osittain läppä, mutta kuvastaa kuitenkin ahdinkoani tilanteessa... ap

[/quote]

Siis onko monessakin parisuhteessa oikeasti keskusteluja tällaisesta aiheesta?

[/quote]

Totta kai on.  Jos näitä keskusteluja ei olla käyty, niin ihmettelen, että mitä keskusteluja sitten ollaan käyty. Parisuhde on kahden aikuisen välinen suhde, siinä pitää tiedosta seksin harrastamisen riskit, sekä taudit että raskaus.

Onpas ihmisillä erilaiset suhtautumiset elämän isoihin valintoihin! Aivan nuorena ei ehkä seurustelun ekoina kuukausina tule kyllä mieleen ruveta puhumaan lapsista edes yleisellä tasolla, mutta... Minusta on silti tosi erikoista, että voi olla pitkään vakituisessa suhteessa seurustellut aikuinen ihminen, joka ei tiedä kumppaninsa kantaa vahinkoraskauteen, aborttiin ja perheen perustamiseen. Nämä kun ovat sellaisia isoja ja monelle hyvinkin tinkimättömiä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Eikö ole suorastaan pelottavaa harrastaa seksiä sellaisessa suhteessa, jossa ei tiedä, jäisikö se toinen tai pyrkisikö edes jäämään rinnalle, jos lapsi tulisikin vahingossa? Tai suhteessa, jossa ei tiedä, mikä toisen kanta on siihen, miten mahdollinen raskaus raskaus ratkaistaisiin? Ja jos on kyse suteesta, jossa ollaan vakavin mielin, eikö ole ihan järkevää, että tietää kumppaninsa kannan lasten hankintaan? Lasten hankkimisessa ei nimittäin voi mitään kompromissia tehdä - lapsia joko on tai ei ole.

Huh-huh. Olin nuorena ja seksielämääni aloittelevana vielä niin naiivi, että vaikka ehkäisyä (kondomia) käytinkin ekoissa tapailusuhteissa, suostuin esimerkiksi suuseksiin ilman suojaa. Aivan järjettömän typerää! Tämän jälkeen viisastuin onneksi, kävin sukupuolitautitesteissä ja gynellä tarkastuksessa. Kun sitten tapasin nykyisen avopuolisoni, sovimme yhdessä parin yhteisen yön jälkeen, että kondominkäytöstä huolimatta on reilua, että molemmat käyvät testeissä. Ja niin kävimme. Kun keskutelimme ehkäisytä ja parhaasta vaihtoehdosta, kerroin myös selvästi oman kielteisen näkemykseni aborttiin. Mies kertoi myös omansa eli sen, että hänestä on lapsen oikeus syntyä molempien vanhempien haluamana, mutta että omaa ruumistani koskevat päätökset teen itse eikä hän voi eikä halua niihin vaikuttaa.

Ennen kuin kaksi seurusteluvuotta tulivat täyteen, olin myös jo kysynyt, onko miehelläni yleisesti suunnitelmissa hankkia lapsia ja kerroin, että minä haluan perheen. Suoruutta ja rehellisyyttä alusta asti. Molemmat tietävät, missä mennään. Tulee turvallinen olo, kun on puhuttu tärkeimmät halki, vaikkei tosiaan sitten tarvetta millekään abortille ole koskaan vielä ollut eikä lasten hankkiminen ole ajankohtaista vielä pariin vuoteen.

Ihmettelen, miten osa uskaltaa elää niin sokkona kumppaninsa kanssa! Miten sopivat yhteen se, joka ei missään nimessä lapsia ja se, joka lapsia ehdottomasti haluaa? Entä miten käy heille, joista toiselle on itsestään selvää, että vahingon sattuessa abortti tehdään ja toiselle abortti on taas murha? Nämä ovat niin suuria kysymyksiä, etten tosiaan halua olla täysin eri linjoilla niissä puolisoni kanssa enkä elää pimennossa niistä tietämättä ja kysymättä.

Ero. Muuten joku katkeroituu. Olen lähes 40 ja tunnen monta katkeroitunutta. Sellaista joka teki ne lapset vastoin omaa tahtoa ja sellaista joilla tyhjä syli kolottaa. Moni myös vaihtoi puolisoa ja on nyt onnellinen perheen kanssa tai ilman.

[quote author="Vierailija" time="03.08.2015 klo 12:38"][quote author="Vierailija" time="03.08.2015 klo 12:35"]

Kuusi vuotta yhdessä, ettekä ole keskustelleet asiasta?

[/quote]

Niin, näin meillä. Nuorina ihmisinä sitä on muutakin ajateltavaa, kuten opinnot, työ, ulkomaankomennukset, ystävät, harrastukset. Olemme molemmat alle 30. Prioriteetit. Mikä siinä nyt niin outoa on?
[/quote]

Lapsi asia pitää aina puhua suhteen alkuvaiheessa. Vaikka mielet voi muuttua niin ainakin jos aina on tienny että haluaa / ei halua niin täytyyhän se asia toiselle sanoa ajoissa.