Te joiden vanhemmat erosivat kun olitte lapsia:

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 18:57"][quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 18:53"]

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 18:46"][quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 18:44"] [quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 18:37"]Kyllä se on monille, erityisesti pienille lapsille kova paikka. Meillä naapurissa oli perhe jossa vanhemmat erosivat ja lapset tulivat meille joka päivä itkien pyysivät ettei annettaisi heidän vanhemoiensa erota. Erosta on nyt 5-6 vuotta ja lapset edelleen kyselevät asiasta ja eivät pidä äidin uudesya miehestä. Sanovat, että isä pitäisi olla siinä, eikä tämä uusi mies. Kyselevät myös jatkuvasti edelleen miksi erosivat ja ovat todella aggressiivisia, erityisesti esikoinen. Se jatkuva muutto äidiltä isälle ja isältä äidille on rankkaa lapsille. Kyllä lapsi tarvitsee sen yhden turvallisen kodin. Ei mitään äidin kotia ja isän kotia, jossa vielä pyörii uudet kumppanit ja yritetään leikkiä uutta perhettä. Kaikki lapset eivät näytä tunteitaan vaan esittävät että kaikki on ok. [/quote] Näitä tapauksia just ihmettelen! Tai oikeastaan noita lapsia. Miten ne on noin älyttömän herkkiä jotka eivät pääse asian yli edes ajan kanssa? Ja tuo uudelle puolisolle juonittelukin ihan typerää jonka täytyy loppua jossain vaiheessa (eihän esim opettajalle koulussakaan saa juonitells vaikka olisi kuinka rasittava). Eri asia jos äidin/isän uusi puoliso on välivaltainen tai vastaavaa, mutta jos ongelma on vain tuo "nokun minä haluan isin tänne enkä Ristoa, tahdon tahdon! Tahdon muuten myös sen ponin"- marina niin ihan oikeasti mitä? Kyllä minäkin lapsena ensin vierastin sitä, kun äitini luokse muutti uusi mies ja vähän oltiin hänelle ilkeitäkin, kunnes äitini teki siitä lopun, vähän aikaa vihattiin sitä miestä kun äiti puolusti sitä, mutta nopeasti annoimme hänelle mahdollisuuden ja nykyään en osaisi enää edes kuvitella ettei hän asuisi äitini luona. Saivat kolme lastakin ja he ovat minulle äärimmäisen rakkaita. Ap [/quote] Minusta tuntuu että sinua ei oikeasti kauheasti kiinnosta lasten psyykkinen kehitys ja heidän hyvinvointinsa tai pahoinvointinsa. Sinä olet sellainen ihminen, joka menee vanhempien tarpeet edellä. Jos sinä haluat uuden miehen, niin vanha isi lähtee ja uusi tulee tilalle ja jos se lapsia itkettää, niin onpas herkkiä ja epäonnistuneita lapsia. Vaikutat jotenkin tunnevammaiselta. [/quote] Väärässä olet. Enkä ole edes eroamassa. Mutta jos mies tekisi jotain järkyttävää kuten pettäisi tai löisi, en takuulla jäisi suhteeseen, ihan lapsienkin takia. Eikä mies minun kanssani jatkaisi jos häntä pettäisin. En voisi tulla sen miehen kanssa toimeen saman katon alla, mikä EI ole säälittävää tai huonoa vanhemmuutta, vaan inhimillistä. Lapsetkin varmasti elävät mieluummin kahdessa rauhallisessa kodissa kuin yhdessä riitaisassa, vai mitä mieltä olet? Minusta olisi järkyttävää, jos saisin kuulla vanhempien eläneen yhdessä vain meidän lasten takia, ja eronneet heti kun viimeinen lentää pesästä. Se onnellinen perhe-elämä olisi ollut pelkkää kulissia! Yhdelle tutulle kävi näin kun täytti 18. Vanhemmat osti tälle lepytykseksi koiran. Ap

[/quote]

Mutta lapsesi ei saisi tuntea mitään tuossa kohtaan. Heidän pitäisi vain tyynenä hyväksyä tilanne ja suhtautua siihen kuin aikuinen, kylmän viileästi (vaikka todellisuudessa aikuisetkaan eivät tuollaisesta selviä ilman hirveää surua). Ja sitten vielä uudet kumppanit siihen nopealla tahdilla, niin kuin niin monella on tapana. Lapsille ei anneta erossa yhtään aikaa eikä tilaa käsitellä omia tunteitaan. Ero tulee lapsille kuitenkin yllätyksenä, toisen vanhemman tapaaminen saattaa sen jälkeen olla vähäistä ja sitten pitäisi vielä avosylin toivottaa omaan kotiin asumaan vieraita ihmisiä. Eikä saisi tuntea mitään? Vaatimukset lapsia kohtaan on ihan yliammuttuja.
[/quote]

Mistä ihmeestä päättelit, että mielestäni lasten täytyisi hyväksyä tilanne heti? Sanoinhan jossain viestissäni, että ihmettelen miten asian yli ei pääse edes ajan kanssa. Omasta kokemuksestani kun kerroin, siis kun oltiin ilkeitä äidin uudelle miehelle aluksi (joka tuli kuvioihin ehkö vuosi eron jälkeen), niin sitä meidän käytöstä kyllä siedettiin jonkin aikaa, mutta tottakai äitini teki stopin asialle jossain vaiheessa.
Älä lue rivien välistä kun et näköjään osaa.
Ap

Minun kasvatus on mennyt pieleen koska äitini on alunperin pienestä saakka mustamaalannut isääni miksi milloinkin ja nuori lapsi tarvii ja hakeutuu äition vaikka mikä olisi jollain tapaa koska haluaa tietäää äitinsä ja aina näissä tilanteissa äitini haukkui isääni. Ja isällänikin on huonoja puolia mutta äitini luoton antaminen minua kohtaan on tuhonut välit myös isääni.

Sama [quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 19:01"]Minun kasvatus on mennyt pieleen koska äitini on alunperin pienestä saakka mustamaalannut isääni miksi milloinkin ja nuori lapsi tarvii ja hakeutuu äition vaikka mikä olisi jollain tapaa koska haluaa tietäää äitinsä ja aina näissä tilanteissa äitini haukkui isääni. Ja isällänikin on huonoja puolia mutta äitini luoton antaminen minua kohtaan on tuhonut välit myös isääni.
[/quote] sama asia jos yllättäen vivus pikavippini olisi nyt 1000e siitä mitä se oikeasti on.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 19:03"]Sama [quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 19:01"]Minun kasvatus on mennyt pieleen koska äitini on alunperin pienestä saakka mustamaalannut isääni miksi milloinkin ja nuori lapsi tarvii ja hakeutuu äition vaikka mikä olisi jollain tapaa koska haluaa tietäää äitinsä ja aina näissä tilanteissa äitini haukkui isääni. Ja isällänikin on huonoja puolia mutta äitini luoton antaminen minua kohtaan on tuhonut välit myös isääni.
[/quote] sama asia jos yllättäen vivus pikavippini olisi nyt 1000e siitä mitä se oikeasti on.
[/quote]
Ei hyväksyttävää

Vanhempani erosivat, kun oli 12v., veljeni oli  14v. Hyvin hienosti meni ero, oltiin molemmilla ihan oman mieltymyksen mukaan. Isä osti asunnon ihan meidän kodin vierestä. Virallisesti siis äiti oli huoltaja. Hyvin meni meillä molemmilla lapsilla, minusta tuli lääkäri ja veljestäni DI. Sivistyneitä olivat vanhempamme, emme koskaan kuulleet riitelyä. Molempien vanhempien uudet puolisot ovat osa isoa perhettämme. Paljon vietetään juhlia yhdessä. Anteeksi, jos huono kielenkäyttö, ruotsi on äidinkieleni.

Mulle ei ne traumat jääneet vanhempien avioerosta, vaan siitä etteivät osanneet erota tarpeeksi ajoissa. Vuosikaudet ne riiteli lähes päivittäin ja uhkailivat erolla. Riidat olivat todella henkilökohtaisuuksiin meneviä ja kirosanoissa ei säästelty. Usein puhuttiin siitä kuinka paljon parempaa olisi jos meitä lapsia ei olisi jne.

Vanhempani pakottivat myös meidät lapset aina valitsemaan kumman puolella ollaan ja haukkuivat toista vanhempaa aina kun oltiin toisen vanhemman kanssa. Muuten ei ollut väkivaltaa tai mitään ja ihan hyvässä keskiluokkaisessa perheessä elettiin. Mutta ilmapiiri kotona oli todella tulehtunut ja kauhea noin kuuden vuoden ajan :/ Muistan usein itkeneeni itseni uneen samalla kun kuuntelin vanhempieni huutavan toisilleen alakerrassa. Kotona oli todella ahdistavaa ja yritin olla mahdollisimman paljon pois sieltä.

Jos tätä lukee joku joka on eroamassa, niin pliis älkää pitkittäkö sitä prosessia. Yrittäkää erota sivistyneesti. Älkää huutako lasten kuullen. Älkää pakottako heitä valitsemaan puolia. Minä muistan vielä parikymppisenäkin kuinka ikävää silloin lapsena oli ja nuo muistot ovat aina läsnä kun näen vanhempiani.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 18:59"]

No mä jäin 3v itkemään eteiseen kun äiti lähti. Muistan vielä 20v myöhemmin kuinka huusin "Äiti älä mee". Odotin äitiä pitkään takaisin kotiin. Isä itki siihen aikaan ihan hirveästi ja minulla oli tietenkin kovin syyllinen olo siitä ja "hassuttelin" (=olin surullinen mutta esitin reipasta), jotta isä taas hymyilisi. Olin yksin, en tiennyt missä on äiti ja äidin ystävä tuli meille sitten "auttamaan" isää arjen pyörittämisessä ja aina kun isä oli esim. töissä, äidin ns. ystävä huoritteli äitiä minulle, supatti "Sun äitis ei välitä susta, huomaatko, sehän ei ole soittanut sulle pitkään aikaan. Siitä ei koskaan tule sellainen äiti kun haluaisit. Sun äiti on ihan unohtanut sut, jossain se juhlii ja varmaan sillä on uusi mieskin. Ja kohta ihan uusi lapsikin." Isä hautautui kokonaan töihin. Siinä välissä äiti oli lähtenyt, koti oli muuttunut, isä lähtenyt ja tilalle tullut väkivaltainen sekopää.

Tämä äidin ystävän puheet olivat kaikki valetta. Äiti oli joutunut onnettomuuteen ->sairaalaan -> koomaan jonkun aivoturvotuksen takia, eikä meille kerrottu mitään. Äidin ystävä pakotti kutsumaan tätä äidiksi. Se oli kamalaa, mutta fyysisen väkivallan pelossa kutsuin häntä äidiksi. Iltaisin rukoilin oikeaa äitiä, että tämä antaisi anteeksi, kun olin "pettänyt" hänet kutsumalla toista naista äidiksi. Olin myös hämmentynyt siitä, miksi kutsuisin sitten oikeaa äitiäni. Tämän etunimellä? Varaäidiksi? Isä ei tietenkään tiennyt tai halunnut tietää mistä oli kyse. Mustelmani, ruhjeeni, itkuisuuteni ja lopulta täydellinen puhumattomuuteni saivat milloin mitäkin tekosyitä. Isä teki yli 10h päivässä töitä, joten näin häntä hyvällä tuurilla hetken ennen nukkumaanmenoani. Äidin entinen ystävä sitten muutti meille ja väkivalta ja äidin haukkuminen paheni. Hän pakotti minut kirjoittamaan äidille kirjeen, jossa kerron kuinka paljon tätä vihaan. Suihkussa ei saanut käydä. Joka päivä koulun jälkeen hän repi vaatteeni kaapista lattialle, heitteli tavaroita ja riehui painu vittuun täältä ym. En edes kehtaa kertoa kaikkea mitä hän teki ja sanoi, hävettää niin. Ja kyllä, tämä on totta. Yhtenä päivänä kerroin isälle. Tämä läppäisi minua päähän ja karjaisi älä valehtele! 

10v myöhemmin vanhempien erosta muutin äidin luokse. Kahden vuoden kuluttua soitin itse lastensuojeluun ja pyysin päästä lastenkotiin. Äidin uuden miehen harjoittama päihteidenkäyttö ja seksuaalinen ahdistelu saivat riittää.

Otin kaikki vanhat paskat isän kanssa puheeksi pari vuotta sitten. Kerroin isälle äidin sanoneen, että katuu jättämistämme. Isä itki, äiti itki. Emme saaneet silti enää korjattua mitään.

En ole tekemisissä nyt 23v ikäisenä kummankaan vanhemman kanssa.

[/quote]

Lisään vielä, etteivät lapset välttämättä oireile myrskyn keskellä. Oireilu voi alkaam myöhemmin, esim. sitten kun kaiken pitäisi olla ns. hyvin. Vanhempien eroon liittyy kirjava joukko uusiakin, voimakkaita tunteita: suru, ikävä, raivo, pettymys, turvattomuus, turhat mutta lapselle todelliset pelot ja kauhuskenaariot, syyllisyys, stressi, varauteisuus, epäluottamus... Miksi laittaa lapsi käymään tuon kaiken läpi, jos 1. nuo ovat aikuisellekin ylikuormittavia tunteita 2. nämä voisi välttää jotenkin.

Terveisiä vaan äidille, joka omienkin sanojensa mukaan lähti,  "Koska perhe-elämä ei vaan ollut enää kivaa."

Itse olen eronnut ns sivistyneesti, mutta ei se tarkoita, etteikö lapsemme olisi kärsineet, enkä yhtään ihmettele, jos jotain traumaakin pukkaa. Lapset olivat 2-6 vuotaiaita, kun erosimme, ja esikoinen on aina esittänyt reipasta asian suhteen, kunnes teininä maailma sitten romahti, kuopus oireili alkuun paljon. Isä on siis ollut vuosia kuvioissa mukana, mutta henkinen läsnäolo onkin tainnut jäädä vähemmälle, sillä lapset eivät halua enää tavatakaan isäänsä. Ja meillä ei edes ole kummallakaan uusia kumppaneita.

Erot ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia, ja kyllä ne lapsetkin ovat erilaisia. Älä ap viitsi syyllistää nykyajan lapsia, kun ei se ennenkään ole ollut traumatonta eron jälkeen, vaikka sinulla ja tutuillasi olikin hyvät erot taustalla.

Kavereinani on kaksi äitipuolta ja voi kamala, miten he syrjivät ja inhoavat miestensä lapsia. Sanovat vaan, että pakko niitä on pitää, kun ne ovat sille miehelle niin tärkeitä. Lapset tietysti aistivat.

No, mulla on varmasti jotkut traumat jäänyt, sillä isäni ei eron jälkeen ollut kanssani tekemisissä, ja sen oletan ovan syyn sille, että olen aina seurustellut vanhempien miesten  kanssa. Eikä se muutenkaan ollut herkkua, kun ei äidillä ollut enää varaa elättää mua kuten aiemmin olin elänyt, joutui tekemään kahta duunia, joten vähän vähän edes nähtiin, jouduin hoitamaan kodin ja koiran, kun mutsi raatoi.