Mitä Nelson Mandela sanoisi Olli Immoselle?

Kirjoittanut Nasima Razmyar

Millainen olisi yksikulttuurinen Suomi? Muun muassa tämän kysymyksen herättää kansanedustaja Olli Immosen Facebook-kirjoitus taistelusta eheän kansakunnan puolesta.

Emme tiedä, mitä yksikulttuurinen tarkoittaisi. Suomi on aina ollut monikulttuurinen maa. Täällä on ollut maahanmuuttajia ja maahanpalaajia. Vaikkapa saamelaiskulttuuri on erilainen kuin romanikulttuuri. Suomenruotsalaisilla ja suomenkilisillä on hieman erilaiset tavat, hämäläiset ovat erilaisia kuin pohjalaiset tai karjalaiset, ja niin edelleen.

Yksikulttuurinen Suomi on mielikuva, jota ei voi tavoittaa. Mutta mitä tarkoittaisi sitä kohden meneminen? Ainakin jos seuraan yksikulttuurisuutta kannattavien puhetta keskustelupalstoilla – ajatellaan, että he juuri edustavat sopivaa kulttuuria -, se olisi Suomi, jossa kiroiltaisiin, huudettaisiin, kirjoitettaisiin isoilla kirjaimilla, vihattaisiin nykyistä enemmän. Nykyistä vähemmän suvaittaisiin ja tutustuttaisiin (ja noudatettaisiin kielioppia).

Vakavampaa on, että tuollaisessa Suomessa ihmiset eivät olisi turvassa. Miten vaikkapa minunkaltaiseni suomalainen voisi elää maassa, jossa valtaväestölle vieras ihonväri on uhka? Minua pelottaisi väkivalta, haukkuminen, syrjintä. Uskon, että myös useaa nk. valtaväestöön kuuluvaa pelottaisi. Syrjintä tai väkivalta ahdistaisivat, vaikkeivat ne itseen kohdistuisi.
Me myös menettäisimme ideoita ja oivalluksia, kun entistä harvemmin erilaiset ihmiset ja käsitykset asioista kohtaisivat. Menettäisimme uusia kokemuksia, kun käpertyisimme vanhoihin. Suomi ei olisi innostava paikka elää.

Perussuomalaisten ajattelun jakaa moni suomalainen, siksi se on iso puolue. Siinä missä minä pelkään ajatusta yksikulttuurisesta Suomesta, jostain syystä Immosen hengenheimolaiset pelkäävät monikulttuurisuutta. En tiedä täsmälleen, mikä tähän pelkoon on syynä. Yleensä historiassa tarpeeseen pelätä vierasta ja painaa vierautta edustavia alaspäin yhteiskunnallisilla tikkailla on liittynyt jonkinlainen voimattomuuden, pettymyksen tunne. Tai tunne siitä, että jokin muuttuu yhteiskunnassa liian nopeasti. Tästä lienee nytkin ainakin osin kyse. Suomi on kansainvälistynyt, avautunut arvoiltaan, ottanut uusia vaikutteita. Samalla viime vuosina olemme joutuneet kansainvälisestä talousympäristön ja teollisuuden rakenteemme muutoksen sekä murentumisen takia talouskurimuksen kouriin. Heikko talous ja avautunut yhteiskunta ovat omiaan luomaan ”joukkueen”, joka pelkää muutosta ja erilaisuutta. Samalla toisaalta valitettavasti, toisaalta onneksi, meille on muodostumassa joukkue, joka pelkää syrjinnän, vihamielisyyden ja erilaisuudenvastaisuuden lisääntymistä.

Kahden joukkueen syntyminen pitää voida estää. Meidän on voitava ymärtää toinen toistemme pelkoja ollaksemme yhdessä pelottomia. Se ei ole mahdoton tehtävä. Rohkaiseva esimerkki on vaikkapa Etelä-Afrikka, jossa – vaikka paljon parannettavaa on jäänyt näihin päiviin saakka – Nelson Mandela pystyi yhdistämään toisilleen vihamielisiä ryhmiä ja eheyttämään kansan kanssa maataan rotuerottelun julmuuksien jälkeen.

Suomessa ei ole vastaavaa johtajuutta, eikä vastaavaa erotteluakaan, mutta tarve ymmärtämiselle meillä on. Onneksi jokainen voi tehdä osuutensa tutustumalla, keskustelemalla niiden kanssa, jotka pelkäävät toisin kuin itse. Jokainen voi olla Nelson Mandela. Itse aloitan hakeutumalla eduskunnassa syksyllä entistä useammin perussuomalaisten kahvipöytiin. Mitä jos sovittaisiin, että vihaisten verkkostatusten sijaan juteltaisiin. Muistuttaisin, että jokainen meistä suomalaisista haluaa olla kotimaastaan ylpeä. Siksi yhden ihmisen vihaa tihkuvat sanat saivat tuhannet sanomaan ”ei, minun Suomessani ei jaeta ihmisiä poteroihin. Minun Suomeni on avoin”.
Tänään ympäri suomen pidettävät mielenosoitukset ovat kuin suomalaisuuden pride-juhla. Me haluamme olla ylpeitä kotimaastamme. Me emme halua pelätä. Me haluamme rakastaa. Niin puhuisi myös Mandela.

http://blogit.iltalehti.fi/nasima-razmyar/2015/07/28/mita-nelson-mandela-sanoisi-olli-immoselle/