Emme kohtaa mieheni kanssa henkisellä tasolla..

Vierailija kirjoitti:

Ei aina voi olla täydellistä yhteyttä.

Puoli yhteyttä riittää kun se on sukupuoli yhteyttä.

Meillä toimii keskustelun sijaan erittäin hyvin sek si. Eli se paikkaa paljon.

Mulle ei kyllä riittäisi sellainen parisuhde, jossa ei kunnollista keskustelua voida käydä. Mitä ihmettä siinä sitten olisi yhteistä? Seksi? Ei se nyt oikein riitä. Lähimmältä ihmissuhteelta voi minusta syystäkin vaatia aika paljon, eikä vain "kunhan joku on siinä, eikä hakkaa". 

Toisaalta ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Joillekin riittää että on kämppis, jolta saa seksiä tai joka osallistuu kotitöihin. Sosiaaliset tarpeet tyydytetään muualla.

Naisella, joka on ollut vaikeassa suhteessa, esim pettämistä tai väkivaltaa, on tapana ottaa sen jälkeen hyvin kiltti mies. Siinä mielessä viisasta, ettei toista virheitään. Mutta kiltteyden ja kunnollisuuden ollessa se kuningas kriteeri jää helposti syrjään sitten muut tärkeät kriteerit, kuten henkinen ja älyllinen samankaltaisuus ja yhteiset kiinnostuksen aiheet. Kun keskenään synkkaa henkisellä ja sanallisella tasolla, ihastuminen, rakastuminen ja intohimo syttyvät liekkeihin kuin itsestään.

Ekan sivun luettuani luovutan ja ihmettelen, mikä saa kommentoivat ihmiset vain ja ainoastaan arvostelemaan, syyllistämään ja mollaamaan.

Ei kuulosta kovinkaan tervejärkiseltä ihmiseltä, jos ei kykene suht normaaliin keskusteluun edes av-palstalla. Ehkä toisten panettelulla halutaan korostaa itseä ja omaa parisuhdetta, jossa kommentoija omien sanojensa mukaan kukoistaa ihmisenä valittunsa kanssa, mutta tuntee silti tarvetta parjata muita. Yh.

Älä ap välitä näistä provokaattoreista ja narsistisista kaikessa onnistujista vaan pohdi asiaasi edelleen. Minulla samantyylinen historia, väkivaltaisen ja narsistisen puolison jälkeen turvallinen ja luotettava rakastettu pisti hormonit hyrräämään ja endorfiinin ryöppyämään. Mutta 20 vuoden jälkeen kumpikin parisuhteessa oleva ihminen on muuttunut ja sen läpikäyminen on osa ihmisen kasvua, elämää ja oppimista. Eli onnittelut sinulle, nouset portaita sen sijaan, että heittelisit rapaa toisten silmille siihen tyyliin, kuin nämä itseänsä korottavat kommentoijat.

Mies ei osaa puhua mistään. Olen hoitanut syvällisemmät keskustelut sitten naisystävieni kanssa. Naisten kanssa aiheet menevät syvälle kun ei mieheni osaa oikein mitään muuta kuin mutista itsekseen.

Ihmettelen miksi monet naiset valittavat kun ovat saaneet itse valita miehen. Täällä on yksi jalokivi vapaana, joka on ratkaisu kaikkiin haasteisiin

En ole yhdenkään ihmisen kanssa kohdannut henkisellä tasolla koko surkean elämäni aikana, joten tuolla logiikalla saisin olla täysin yksin. No periaatteessahan olenkin ja siltä myös tuntuu. Jos arki on siedettävää, niin turhaan sitä mihinkään vaihtamaan.

Mitä meinasit tehdä asian eteen vai odotatko että vain miehesi muuttuu sinun haluamalla tavalla muuttumatta itse millään tavalla?

Noinhan siinä käy kun hakee ainoastaan maksajaa ja asioiden mahdollistajaa toteuttamaan ainoastaan naisen itsekkäitä unelmia joka ei välitä miehestä henkilönä tippaakaan

Puoliso näyttää rakkautta tekemällä kotitöitä? Tätä en ole koskaan ymmärtänyt. Eikö kotitöiden tekeminen, ja niiden jakaminen, ole ihan oletusarvo, käytännön asia? Ja rakkaus/parisuhde jotain muuta?

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen miksi monet naiset valittavat kun ovat saaneet itse valita miehen. Täällä on yksi jalokivi vapaana, joka on ratkaisu kaikkiin haasteisiin

Tarpeeksi kauan kun jää valikoimaan, niin löytää itsensä 40 v yksin ja lapsettomana, ilman kokemuksia. Itse olen 3. vakavassa suhteessa, joten ei tuo valikointi ihan nappiin osunut, vaikka kuinka koitti löytää juuri sopivaa.

Nykyinen mies, lasteni isä, on tyyppi, jonka luonteen ihmettelyssä mennee vuodet tappiin asti. Ehkä on aleksityyminen, aspergerinen luonne, joka ei ensimmäisinä vuosina tullut esiin juuri lainkaan. Ehkä hänen aivoissaan tapahtunut hormonimyrsky pisti hänet silloin toimimaan ja reagoimaan, peitti todellisen minuutensa pois näkyviltä ja loi vaikutelman ihan eri tyyppisestä ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Puoliso näyttää rakkautta tekemällä kotitöitä? Tätä en ole koskaan ymmärtänyt. Eikö kotitöiden tekeminen, ja niiden jakaminen, ole ihan oletusarvo, käytännön asia? Ja rakkaus/parisuhde jotain muuta?

Meillä ei edes rakkaudesta tee kotitöitä, eikä kokkaa. Töistä päästyä pelaa vaan. Itsekkäin tuntemani mies. Puhuu aina itsestään, ei kysy kuinka voin tms. Tietenkin, jos näistä asioista huomauttaa, niin vika ei ole hänessä. Ei nyt liittynyt tähän, mutta tuli tarve purkaa tuntoja.

Vakka valitsee kantensa. Miksi etsit toisesta sitä mitä sulla itselläkään ei ole.

Miehesi odottaa varmaankin samaa sinulta. Ihmettelee saman asian puuttumista.

Suosittelen aloittamaan vakavan parisuhteen vasta sitten kun kumpikin osapuoli on elänyt aikuiselämää, sanotaan 15-20v. Siten kumpikin on kerennyt kokeilemaan tarpeeksi jotta tietää mitä oikeasti haluaa. Nuorena sitoutuminen tyhmintä ikinä, molemmat vasta kasvamassa ja usein kasvetaan eri suuntiin. Toki poikkeuksiakin on,mutta ne vahvistaa säännön.

Ei meilläkään ole miehen kanssa mitään sielujen syvää yhteyttä, mutta mieheni on onneksi puhelias ja meillä riittää juttua. Mitä jos ottaisit asian puheeksi hänen kanssaan? Että sinua harmittaa miten sulkeutunut hän on.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että järkevän parisuhteen mallin saaneet eivät välttämättä oikein ymmärrä, millaisilla eväillä osa meistä parisuhteitaan rakentaa. Kun kotona on riidelty raivoisasti milloin mistäkin alkaen haarukan paikoista pöydässä, miten siinä oppisi mitä kohti pyrkiä?

Olin ap:n tapaan pitkään suhteessa, jossa oli paljon hyviä puolia, mutta tunnetasolla ei ikinä ymmärretty toisiamme kun oli niin erilaiset näkemykset. Samat asiat tuli aina vain vastaan, kun ei niitä ikinä saatu ratkaistua, lopulta ei jaksanut tai pystynyt enää ohittamaan. Mutta luulin että pitää vain ottaa "hyvä mies" jos se on tarjolla (niinkun täälläkin jo moni on sanonut). Oikeasti vähempien statuskriteerien mies riittää, kun vain on henkinen yhteys kohdillaan. Nykyisen kanssa onneksi on.

Ei ole mistään harlekiiniromantiikasta kyse, vaan siitä että usein ymmärtää sanoittakin, ja viimeistään puhumalla onnistuu.

Tämä voisi olla melkein itseni kirjoittama kommentti. Oma perhetausta on todella sairas. Väkivaltainen päihdeisä, alistuva äiti. Mä olin pitkään mielenterveysongelmainen, ylipainoinen sinkku. Siinä vaiheessa kun joku osoitti kiinnostusta, se ihan kiva ja hyvä elämä todellakin tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin yksin jääminen. Ajattelin, että henkinen ja tunnetason yhteys kyllä löytyis ajan myötä, sillä niin monilta osin sovittiin todella hyvin yhteen. Mutta eipä ole tullut tässä vuosien varrella :/ En halua erotakaan, sillä uskon että lapsille on parasta kuitenkin olla tasaisessa, välittävässä ydinperheessä. Ehkä joskus löydän kaipaamaani henkistä yhteyttä ja läheisyyttä jotain reittiä... (ei ap)

Valitettavan yleinen tilanne. Mies ei hirveästi välitä naisen harrastuksista, mutta on pakotettu mukaan taidenäyttelyihin yms ja kun ei hirveästi innostu, niin vika on toki aina miehessä. Tulee entisestä elämästä mieleen eräs New Yorkin matka, kun kävin silloisen tyttöystävän mieliksi taidenäyttelyissä ja brunsseilla yms, mutta kun tuli ne minun valitsemat luonnonhistorian museo ja New York Yankeesin peli, niin rouvalla oli pää kipiä ja makasi hotellihuoneessa. Yhteinen aika olikin vain häntä kiinnostavia asioita. Epäilen että ap on samanlainen.

Väitän, että juuri puheena oleva, hieman vaikeasti määriteltävä, henkinen yhteys on parisuhteen ydin. Kaikki muu (seksuaalisväritteinen hullaantuminen, lapset, terveys) yhdessä pitävä rapisee pikkuhiljaa pois, vain se jää jäljelle. Henkistä yhteyttä voisi kuvailla syvän kumppanuuden kokemukseksi. Tähän tulokseen olen tullut yli 40 avioliittovuoden kokemuksella.