Lue keskustelun säännöt.
Miten pyytää apua arkeen omalta äidiltä?
17.07.2015 |
Äitini on tulossa sunnuntaina kylään ja kerään tässä rohkeutta myöntää ääneen, ettemme pärjää näissä ruuhkavuosissa pelkästään ydinperheenä. Tarvitsemme apua. Kaksi vaativa(hko)a työtä, takana yt-neuvottelut, työpaikan vaihtoa, avioliitto-ongelmia, talousstressiä, myös toinen lapsistamme on oireillut, toinen heräilee edelleen öisin. Tuntuu etten saa pidettyä näitä lankoja enää käsissä. Yritämme pitää lasten päiväkotipäivät mahdollisimman lyhyinä, mutta se tarkoittaa omien yöunien pihistämistä. Nukun yö toisensa jälkeen noin viisi tuntia. Alamme olla aika poikki. Ei, emme kaipaa apua edes niitä parisuhdeiltoja varten (mitä ne on?), mutta sellaista läsnäoloa, osallistumista, vaikka lasten hakemista päiväkodista, apua kun lapset sairastavat, ehkä harrastuksiin osallistumista. Tai että joku joskus tulisi meille kylään ja sanoisi, että keskity sinä nyt niihin lapsiin, minä keitän teille iltapuuron tai pesen tämän lattian.
Niin typerältä kuin tämä kuulostaakin, niin avun pyytäminen tuntuu niin vaikealta. Se ei ole ollut suvussamme tapana. Jokainen on hoitanut tonttinsa ja lapsensa itse, ja sitten oikeastaan avioliitto avioliiton perään on kariutunut. Yllätyskö tuo.
Miehen suku on aivan samanlainen. Anoppi on monta kertaa muistanut todeta, kuinka hän on osuutensa jo tehnyt ja kuinka häntä ei kukaan auttanut. Muistan ikuisesti sen, kuinka hän kertoi omasta erostaan. Jäätyään kolmen lapsen totaaliyksinhuoltajaksi, hän päätti ettei alentuisi avun pyytämiseen. Eikä koskaan pyytänyt. No, katkeraksihan hän jäi.
Miten katkaista tämä sukupolvien ketju? Haluan tarjota lapsilleni parempaa, olla sitten aikoinaan heidän perheissään apuna ja läsnä, mutta pelkään että väsähdän ja kyllästyn totaalisesti sitä ennen.
Kommentit (81)
Mielenkiintoinen keskustelu. Oma äitini on kuollut, ja anoppi asuu kaukana eikä ole mikään lattianpesijätyyppi. Odotan vähän kauhulla, miten arki asettuu kun menemme molemmat töihin. Tähän asti emme mekään ole apua pyytäneet emmekä saaneet, mutta olemme miehen kanssa tosi toimiva tiimi.
Kavereissa on näitä, joiden äidit auttavat. Tuovat pyytämättä ja yllättäen makaronilaatikon, pesevät ikkunat aikansa kuluksi lapsia vahtiessaan jne. Kadehdin heitä. Mutta jotenkin tosi moni näistä kavereista tuntuu pistäneen välit poikki äitiinsä, kun suhde on mennyt liian tiiviiksi eikä yhteisiä pelisääntöjä ole löytynyt. Äideillä on ollut omat epärealistisen korkeat standardinsa kodinhoidon suhteen ja tyttäret ovat taantuneet lapsen tasolle kiukuttelemaan. Ehkä taloon ei mahdu kahta emäntää, ja monet äidit ja anopit vaistoavat sen ja pysyvät taka-alalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:02"]Palkkaa apua. Se on simppeleintä, eikä tarvitse vuosikymmeniä myöhemmin kuunnella kitinä. Toinen hyvä keino on vastavuoroinen auttaminen jonkin toisen perheen kanssa. Harrastuksiin on erittäin helppo kuskata vuoroviikoin jne.
Sairaita lapsia hoitamaan on firmoja ja siivous ja jopa ruoanlaitto on helppo ulkoistaa.
Ja jos työpaikka on perseestä, siihen kannattaa ottaa henkinen irtiotto niin ettei sitoudu lainkaan, vaan vaalii vain omaa etuaan ja esimerkiksi hyödyntää vapaita niin paljon kuin kussakin tilanteessa pystyy.
t. kahden lapsen äiti
[/quote]
Siivouspalvelu ei tule kalliiksi. Aloita siitä
Sitten lapset myöhemmin hoitoon ja kunnon yöunet
Kyllä, vauva on nyt tulossa ja hän on hyvin tervetullut. Tämän jälkeen tulee kyllä pidempi tauko. Kenties hän on viimeinen biologinen lapsemme. Who knows.
-
Suunnittelemme myös muuttoa toiseen maahan ja mietimme työtarjouksia. Olemme jo aiemmin asuneet kahdessa eri maanosassa.
-
Mieheni on tehnyt pitkää päivää ja matkustellut paljon. Olen tottunut vuosien ajan hoitamaan lapset ja kodin yksinkin. Lastenhoitoa en koe rankkana ja mulle riittävä "oma aika" on lasten mentyä illalla nukkumaan. Tämän vuoksi miehen toipuminen sairauskohtauksesta ei ole esteenä uudelle vauvalle. Kunhan raskauspahoinvointi hellittää, pystyn jälleen ottamaan ohjat ja hoitamaan päävastuun arjesta. Mulla raskauspahoinvointi tekee olon yhtä heikoksi kuin viime syksyinen vakava keuhkokuume. Onneksi se on ohimenevää. Mieheni äiti on nyt tulossa meidän luokse käymään ja auttamaan.
-
En odota elämän olevan helppoa ja kun se tuntuu haastavammalta, ajattelen sen olevan ohimenevä vaihe ja pian taas helpottaa. Elämä länsimaissa on myös verrattain helppoa, siis arki on tehty helpoksi. On keskuslämmitys, puhdas juokseva vesi, kaduilla on suht turvallista liikkua, kaupat on täynnä ruokaa ja materiaa. Ruoka on helppo tehdä, sitä ei tarvitse pyydystää luonnosta tai nylkeä takapihan kanaa. Sairauksiin saa yleensä hoitoa ja lääkkeitä (joissakin köyhissä maissa esim. helposti antibiooteilla hoidettavissa oleva keuhkokuume tappaa lapsia enemmän kuin hiv ja tuberkuloosi yhteensä, mutta edes näitä halpoja antibiootteja ei ole saatavilla köyhemmille).
-
Edellinen asuinmaamme oli köyhä, korruptoitunut ja turvaton. Siellä elettiin kriisistä toiseen. Lapsiperheitä asui siltojen alla ja perusarki saattoi olla jatkuvaa kamppailua: löytyykö roskiksesta ruokaa lapsille; löytyykö talviyöksi jostain pistorasia pientä lämmityslaitetta varten, ettei perhe palellu; mistä saada vettä lapsille. Raajansa menettäneet ihmiset kyhjöttivät rivissä kadulla ja pyysivät rahaa tai ruokaa selviytyäkseen uudesta päivästä.
Tarkoitus ei ole vähätellä elämän haastavuutta Suomessa. Kun on rankkaa, on rankkaa. Miehenikin eilen sanoi, että kyllä meillä on ollut rankka vuosi takana. Mua vain itseäni lohduttaa ja kannustaa ajatus, että rankkoinakin hetkinä, elämässä on niin paljon hyvää ja helppojakin asioita. Koko elämä ei ole sinnittelyä ja "kamppailua", vain joku tietty osa-alue.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 06:36"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:11"]
Olen niin myötätuntoinen, ap. <3 - Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa. - Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä. - Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti. - Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.
[/quote]
tuohon tilanteeseen vielä lapsi?
[/quote]
Näin mummina vastaan, että mikset voi pyytää äidiltäsi apua? Etkö tunne äitiäsi, vai mitä epäröit. Asuuko äitisi samalla paikkakunnalla? Kaikki ei ehkä hoksaa tarjota apua ja nuoret on liian ylpeitä sitä pyytämään. Itse osallistun mieheni kanssa paljon lastenlastemme elämään, yritän auttaa ja samalla iloitsen lasten seurasta. En oikein ymmärrä asennetta "olen omat lapseni hoitanut", sillä ko asenteella suhde lastenlapsiin jää etäiseksi.
Ehkä kannattaa tunnustella josko äitisi haluaisi hakea vaikka lapset joskus. Jos sanoo ei niin asia pitää järjestää muuten. Tottakai näkee paljon perheitä joissa arki pyörii isovabnhempivetoisesti. Katkeruus ei kuitenkaan johda mihinkään, vanhemmilla ei velvollisuutta auttamiseen ole.
Oletko ap linjoilla? Voimia! T. Nro 15
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos näistä viesteistä.
Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.
Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.
Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.
Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.
Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:17"]
Näin mummina vastaan, että mikset voi pyytää äidiltäsi apua? Etkö tunne äitiäsi, vai mitä epäröit. Asuuko äitisi samalla paikkakunnalla? Kaikki ei ehkä hoksaa tarjota apua ja nuoret on liian ylpeitä sitä pyytämään. Itse osallistun mieheni kanssa paljon lastenlastemme elämään, yritän auttaa ja samalla iloitsen lasten seurasta. En oikein ymmärrä asennetta "olen omat lapseni hoitanut", sillä ko asenteella suhde lastenlapsiin jää etäiseksi.
[/quote]
Tämä on todella hyvä kysymys. Äitini lähettää jotenkin ristiriitaisia signaaleja. Välillä hän on todella innoissaan lapsenlapsistaan, sitten taas saattaa mennä kuukausia ettemme kuule hänestä mitään. Lapset kyllä rakastavat häntä ja janoavat hänen aikaansa. Esikoinen on ollut yhden kerran äidilläni yökylässä talvella, ja sen jälkeen meni viikkoja, ettei lapsi muusta puhunutkaan, suunnitteli vain seuraavaa mummolareissua. Sitä ei kuitenkaan ole tullut.
Yritän myös olla realisti, meidän molempien vanhemmat ovat eronneet, joten sellaista kahden isovanhemman mummolaa ei ole olemassa. Varmasti yksin on aivan erilaista kaitsea kahden lapsen perään kuin kahden aikuisen kesken. Lisäksi isovanhemmat ovat kaikki vielä vuoden pari työelämässä. Vaikuttavat aika uupuneilta ihan omissa töissäänkin. Tuntuu että nykytyöelämä vie monilta voimat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi ehkä miettiä jos lapsen voisi siirtää jonnekin muualle hoitoon vaikka perhepäivähoitajalle tai muuten pienempään yksikköön (vaikka kielikylpy tms) jos asutte suuressa kaupungissa. Ne eivät monesti ole kalliimpia. Joskus sattuu tavallista levottomampi ryhmä jossa lapset voi huonosti. Normaalia ei ole että klo 15 jälkeen on jo ylikierroksilla.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:00"]
On mielestäni kyllä todella kyseenalaista yrittää sinnitellä noin pahalla univajeella jatkuvasti vain jotta lapset eivät joutuisi olemaan tarhassa pitempää päivää, pitemmän päälle tuo on erittäin vaarallista terveydellesi (jos normaali unentarpeesi on tuota suurempi) ja seuraukset paljon vakavammat lastenkin kannalta kuin vähän lisää aikaa päiväkodissa...
[/quote]
Kiitos. Purskahdin itse asiassa itkuun luettuani tämän. (Taidan olla hieman väsynyt. :) ) Äitinä sitä on niin huolissaan omien lastensa jaksamisesta (varsinkin kun esikoinen on oireillut päiväkodissa), että sitä joustaa omista ihan perustarpeistaan liikaakin. Ja noidankehä on valmis. Varmasti jaksaisin paremmin, jos nukkuisin enemmän. Yöunia katkaisee myös huonosti nukkuva kuopus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:50"]
Kannattaisi ehkä miettiä jos lapsen voisi siirtää jonnekin muualle hoitoon vaikka perhepäivähoitajalle tai muuten pienempään yksikköön (vaikka kielikylpy tms) jos asutte suuressa kaupungissa. Ne eivät monesti ole kalliimpia. Joskus sattuu tavallista levottomampi ryhmä jossa lapset voi huonosti. Normaalia ei ole että klo 15 jälkeen on jo ylikierroksilla.
[/quote]
Esikoinen siirtyy nyt eskariin, toivomme sen muuttavan asioita parempaan suuntaan. Tosin luvassa on tällöinkin iso ryhmä.
Ap. (Myös numerot 18, 19 ja 21)
Palkatkaa apua, kesällä varmasti löytyy opiskelijoita jota ei ole päässeet töihin. Tai au pair tai ihan mikä vaan. Jos äitisi haluaisi auttaa, hän olisi apuaan tarjonnut.
Miksi yrittätte pitää lasten hoitopäivät lyhyinä oman terveyden uhalla? Kannattaisiko siitä periaatteesta luopua ensin ennen äidin vaivaamista? ( Ja juu, olen sitä koulukuntaa joka pyytää apua vanhemmiltaan vain hätätilanteessa ja silloinkin kun muuta vaihtoehtoa ei ole + ajattelen että tulevina vuosina vanhukset on pakko hoitaa hautaan halusin tai en -enkä haluaisi, mutta pakko on-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen kolmen alle kouluikäisen lapsen kokopäivätöissä käyvä äiti ja ymmärrän kyllä miten rankka vaihe teillä varmasti on menossa. onhan tämä arki suorittamista suorittamisen ja huolehdittavien asioiden jatkuva summa mutta jokaisella on erillaiset rajat mitä jaksaa ja pystyy pitämään kasassa, etenkin teillä tuollaisen jatkuvan väsymyksen kourissa. Joten tuollaiset "mitäs läksit"-kommentit voit jättää ihan omaan arvoonsa ja ajatella nyt vaan sitä teidän perheen parasta.
Melko kylmä äiti saa olla joka selkänsä kääntää jos oma lapsi tulee sanomaan että äiti auta, en jaksa enkä pysty enää yksin
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:14"]
ÖÖÖ, eikö teidän perheenne päätä sitä, että mitä jaksatte? Tarkoitan sinua ja miestäsi! Kukaan ei pakota lapsia tekemään, joten hoida myös aikaansaannoksesi, eikö! Ette voi vaatia suvun jakavan päätöksiänne (lapsiasi) ja hoitovastuun siirtyvän sinne (kun haluatte lomaa). Sorry, mutta olen itse halunnut lapseni ja hoitanut myös heidät ihan itse, jote eipä myötätuntoa heru.
[/quote]
Anoppi linjoilla?
En maininnut mitään lomista, vaan päinvastoin alleviivasin, että kaipaamme tukiverkkoa ja kanssaelämistä siihen arkeen. Ihan läsnäoloa vaan, ei välttämättä edes mitään usean tunnin lastenhoitopalveluita.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Äiti, tarvitsen apuasi". Aloita vaikka tuolla ja katso miten homma etenee.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:41"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:17"]
Näin mummina vastaan, että mikset voi pyytää äidiltäsi apua? Etkö tunne äitiäsi, vai mitä epäröit. Asuuko äitisi samalla paikkakunnalla? Kaikki ei ehkä hoksaa tarjota apua ja nuoret on liian ylpeitä sitä pyytämään. Itse osallistun mieheni kanssa paljon lastenlastemme elämään, yritän auttaa ja samalla iloitsen lasten seurasta. En oikein ymmärrä asennetta "olen omat lapseni hoitanut", sillä ko asenteella suhde lastenlapsiin jää etäiseksi.
[/quote]
Tämä on todella hyvä kysymys. Äitini lähettää jotenkin ristiriitaisia signaaleja. Välillä hän on todella innoissaan lapsenlapsistaan, sitten taas saattaa mennä kuukausia ettemme kuule hänestä mitään. Lapset kyllä rakastavat häntä ja janoavat hänen aikaansa. Esikoinen on ollut yhden kerran äidilläni yökylässä talvella, ja sen jälkeen meni viikkoja, ettei lapsi muusta puhunutkaan, suunnitteli vain seuraavaa mummolareissua. Sitä ei kuitenkaan ole tullut.
Yritän myös olla realisti, meidän molempien vanhemmat ovat eronneet, joten sellaista kahden isovanhemman mummolaa ei ole olemassa. Varmasti yksin on aivan erilaista kaitsea kahden lapsen perään kuin kahden aikuisen kesken. Lisäksi isovanhemmat ovat kaikki vielä vuoden pari työelämässä. Vaikuttavat aika uupuneilta ihan omissa töissäänkin. Tuntuu että nykytyöelämä vie monilta voimat.
[/quote] Mummi vastaa: Olen itsekin vielä työssä, mutta asumme samalla paikkakunnalla lastemme kanssa, joten esim lasten hakeminen päiväkodista tai koulusta on helppoa. Sanot, että ette kuule pitkiin aikoihin äidistäsi mitään.Soitatko sinä äidillesi kysyäksesi äidin kuulumisia? Olisko niin, että äitisi ei tiedä, milloin teille voi esim soittaa? Itse huomaan välillä harmittelevani sitä, että olen itse aina yhteydenottaja. Toisaalta tiedän, että pikkulapsiperheissä meno on hektistä ja yhteydenotot siirtyvät. Arki vain on niin kiireistä ja puheluille ei ole rauhallista aikaa. Sanoit, että äitisi on tulossa sunnuntaina kylään, tuo kuulostaa vain niin viralliselta.
Tietysti eroperheissä isovanhemmuuskin on haastavampaa, onko isäsi isovanhemmuudestaan yhtään innostunut?
Voimia sinulle, apua saat varmasti, kun vain pyydät rohkeasti. Onhan aivan kunnallinen kodinhoitokin palautettu lapsiperheille ihan lakisääteisesti. Sitäkin kannattaa kysyä, laskuttavat perheen taloudellisen tilanteen mukaan.
Tuo päiväkotimeno ei kuulosta hyvältä. Meillä lapset ovat päiväkodissa klo 7-17 ja jaksavat sen hyvin. Päiväkoti on pieni, henkilökunnan vaihtuvuus pientä ja lapsille pidetään kuria. Ryhmät ovat suuria, mutta niitä jaetaan päivän mittaan joustavasti pienryhmiin.
Kuullostatte yliväsyneiltä. Kyllä ne siellä päiväkodissa pärjäävät lapsenne kanssa vaikka viiteen. Nuku itse, pidä taukoja äläkä ainakaan mieti mitään hemmetin yyteitä! Niitä tulee ja menee, samaa paperin pyörittämistä se on uudessa duunissakin. Miehen kanssakin voi joskus vaan istua puolikuolleena sohvalla, ei muutkaan mitään sen kummempaa jaksa.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:02"]
Palkatkaa apua, kesällä varmasti löytyy opiskelijoita jota ei ole päässeet töihin. Tai au pair tai ihan mikä vaan. Jos äitisi haluaisi auttaa, hän olisi apuaan tarjonnut.
Miksi yrittätte pitää lasten hoitopäivät lyhyinä oman terveyden uhalla? Kannattaisiko siitä periaatteesta luopua ensin ennen äidin vaivaamista? ( Ja juu, olen sitä koulukuntaa joka pyytää apua vanhemmiltaan vain hätätilanteessa ja silloinkin kun muuta vaihtoehtoa ei ole + ajattelen että tulevina vuosina vanhukset on pakko hoitaa hautaan halusin tai en -enkä haluaisi, mutta pakko on-)
[/quote] Mummi vastaa: Autan lasteni perheitä omasta halustani, olen osana heidän elämäänsä. Mitä varten ne lähisukulaiset on, jos niiden puoleen ei voi kääntyä hädän hetkellä? Samoin uskallan kääntyä heidän puoleensa, jos minulla on avun tarvetta. Enkä tässä ollenkaan ajattele vielä hautaan menoa, työelämässä olevana ihmisenä.
Samoin saan apua sisaruksiltani ja autan taas vuorostani heitä.
Kannattaa investoida edes yhteen yhteiseen lomaviikkoon vuodessa; sekin tekee jo ihmeitä. Lasten ollessa pieniä se voi olla vaikeaa/ aiheuttaa muuta järjesteltävää mutta jos ette ikinä vietä aikaa/lomaa yhdessä perheenä, kasvatte taatusti erillenne.
Miksi oletetaan että isovanhemmilla ja varsinkin äidinäidillä olisi joku moraalinen velvollisuus auttaa enemmin kuin muilla ystävillä tai sukulaisilla?