Lue keskustelun säännöt.
Miten pyytää apua arkeen omalta äidiltä?
17.07.2015 |
Äitini on tulossa sunnuntaina kylään ja kerään tässä rohkeutta myöntää ääneen, ettemme pärjää näissä ruuhkavuosissa pelkästään ydinperheenä. Tarvitsemme apua. Kaksi vaativa(hko)a työtä, takana yt-neuvottelut, työpaikan vaihtoa, avioliitto-ongelmia, talousstressiä, myös toinen lapsistamme on oireillut, toinen heräilee edelleen öisin. Tuntuu etten saa pidettyä näitä lankoja enää käsissä. Yritämme pitää lasten päiväkotipäivät mahdollisimman lyhyinä, mutta se tarkoittaa omien yöunien pihistämistä. Nukun yö toisensa jälkeen noin viisi tuntia. Alamme olla aika poikki. Ei, emme kaipaa apua edes niitä parisuhdeiltoja varten (mitä ne on?), mutta sellaista läsnäoloa, osallistumista, vaikka lasten hakemista päiväkodista, apua kun lapset sairastavat, ehkä harrastuksiin osallistumista. Tai että joku joskus tulisi meille kylään ja sanoisi, että keskity sinä nyt niihin lapsiin, minä keitän teille iltapuuron tai pesen tämän lattian.
Niin typerältä kuin tämä kuulostaakin, niin avun pyytäminen tuntuu niin vaikealta. Se ei ole ollut suvussamme tapana. Jokainen on hoitanut tonttinsa ja lapsensa itse, ja sitten oikeastaan avioliitto avioliiton perään on kariutunut. Yllätyskö tuo.
Miehen suku on aivan samanlainen. Anoppi on monta kertaa muistanut todeta, kuinka hän on osuutensa jo tehnyt ja kuinka häntä ei kukaan auttanut. Muistan ikuisesti sen, kuinka hän kertoi omasta erostaan. Jäätyään kolmen lapsen totaaliyksinhuoltajaksi, hän päätti ettei alentuisi avun pyytämiseen. Eikä koskaan pyytänyt. No, katkeraksihan hän jäi.
Miten katkaista tämä sukupolvien ketju? Haluan tarjota lapsilleni parempaa, olla sitten aikoinaan heidän perheissään apuna ja läsnä, mutta pelkään että väsähdän ja kyllästyn totaalisesti sitä ennen.
Kommentit (81)
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]
Kiitos näistä viesteistä.
Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.
Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.
Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.
Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.
Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.
[/quote]
MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.
[/quote]
Kaikki ei tee 8-16 töitä. Mäkin oon aivan zombie suurimman osan ajasta, kun 13kk lapsi valvottaa yöt ja saan nukuttua ehkä 4-5 tuntia ja töissä oon aika usein jo seitsemältä ja kotona joskus 18 jälkeen. Ei siinä oo kuin muutama tunti aikaa pestä pyykit ja viettää lapsenkin kanssa aikaa. En jaksa hoitaa kuin pakolliset kotityöt. Mies on lapsen kanssa kotona, mutta on joutunut pyörätuoliin, niin ei se siitä käsin hirveenä voi pyykkejä ripustella tai imuroida ja lapsen yöheräilytkin jää mulle, koska mies nyt vaan ei pääse sillä tuolilla yhtä nopeasti lapsen luo.
Apuun ei ole varaa, koska ollaan nyt vain mun palkan ja miehen tukien varassa ja asuntolaina pitää maksaa.
Ja ennen kuin kukaan alkaa nillittää niin ei, en lasta tehdessä katsonut kristallipalloon, että aha mies joutuu onnettomuuteen lapsen ollessa 8kk ja lapsella on koliikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:17"]Missä sun isä on? Miksi et halua sitä luuttuamaan lattioitasi?
[/quote] Ainakin meillä tulis luuri korvaan suorilta jos et etes pyytäsisin moista :D
Kyllä on kummallista nykyaika, kun ei voi pyytää apua.Ajattelun alkeet tällaisissa tapauksissa lähtee siitä, millaisena itse kokisit avunpyynnön omalta lapseltasi.Jos haluaisit auttaa, varmasti pystyt kysymäänkin.Helpointa on lähestyä viestillä.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:33"][quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]
Kiitos näistä viesteistä.
Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.
Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.
Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.
Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.
Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.
[/quote]
MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.
[/quote]
Kaikki ei tee 8-16 töitä. Mäkin oon aivan zombie suurimman osan ajasta, kun 13kk lapsi valvottaa yöt ja saan nukuttua ehkä 4-5 tuntia ja töissä oon aika usein jo seitsemältä ja kotona joskus 18 jälkeen. Ei siinä oo kuin muutama tunti aikaa pestä pyykit ja viettää lapsenkin kanssa aikaa. En jaksa hoitaa kuin pakolliset kotityöt. Mies on lapsen kanssa kotona, mutta on joutunut pyörätuoliin, niin ei se siitä käsin hirveenä voi pyykkejä ripustella tai imuroida ja lapsen yöheräilytkin jää mulle, koska mies nyt vaan ei pääse sillä tuolilla yhtä nopeasti lapsen luo.
Apuun ei ole varaa, koska ollaan nyt vain mun palkan ja miehen tukien varassa ja asuntolaina pitää maksaa.
Ja ennen kuin kukaan alkaa nillittää niin ei, en lasta tehdessä katsonut kristallipalloon, että aha mies joutuu onnettomuuteen lapsen ollessa 8kk ja lapsella on koliikki.
[/quote] No okei ymmärrettävää :) Toivottavasti saatte apua jostain :)
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:39"]
Kyllä on kummallista nykyaika, kun ei voi pyytää apua.Ajattelun alkeet tällaisissa tapauksissa lähtee siitä, millaisena itse kokisit avunpyynnön omalta lapseltasi.Jos haluaisit auttaa, varmasti pystyt kysymäänkin.Helpointa on lähestyä viestillä.
[/quote] Kyllä minäkin ajattelen, että oma perhe auttaa ensisijaisesti, jos ovat täyspäisiä ja ei-päihdeongelmaisia. Apua pitää pyytää aivan suoraan, ei pidä olettaa, että se mummo jostain epämääräisistä vihjeistä osaa lukea tarpeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:19"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:31"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:19"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:02"]
Palkatkaa apua, kesällä varmasti löytyy opiskelijoita jota ei ole päässeet töihin. Tai au pair tai ihan mikä vaan. Jos äitisi haluaisi auttaa, hän olisi apuaan tarjonnut.
Miksi yrittätte pitää lasten hoitopäivät lyhyinä oman terveyden uhalla? Kannattaisiko siitä periaatteesta luopua ensin ennen äidin vaivaamista? ( Ja juu, olen sitä koulukuntaa joka pyytää apua vanhemmiltaan vain hätätilanteessa ja silloinkin kun muuta vaihtoehtoa ei ole + ajattelen että tulevina vuosina vanhukset on pakko hoitaa hautaan halusin tai en -enkä haluaisi, mutta pakko on-)
[/quote] Mummi vastaa: Autan lasteni perheitä omasta halustani, olen osana heidän elämäänsä. Mitä varten ne lähisukulaiset on, jos niiden puoleen ei voi kääntyä hädän hetkellä? Samoin uskallan kääntyä heidän puoleensa, jos minulla on avun tarvetta. Enkä tässä ollenkaan ajattele vielä hautaan menoa, työelämässä olevana ihmisenä.
Samoin saan apua sisaruksiltani ja autan taas vuorostani heitä.
[/quote]
Ajattelutapasi on kaunis mutta kaikilla mummoilla ei ole halua tai voimia auttaa lähisukulaisia. Itsekin epäilen että ap:n äiti olisi jo apuaan tarjonnut. Tässä mietitäänkin myös mitä muita tapoja on helpottaa arkea. Kaikilla ei isoäitiä edes ole esim minulla koska äitini on jo haudassa vaikka lapset ovat melko pieniä.
[/quote] Ja tarviiko autt[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:11"]Olen niin myötätuntoinen, ap. <3
-
Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa.
-
Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä.
-
Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti.
-
Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.
[/quote] Elä odota äidiltä mitään, vaan tee ratkaisut itse!
[/quote] Onko teidän äidillä korttia? Ajokorttia? Kuinka lähellä ne muut lapset asuu? Ihan oikeasti kannattaa keksiä miten ratkaista tuo dilemma, ei etsiä syitä itsestä tai äidistä, supistaa jostakin päästä, että oma vointi kohentuu...
Ihmettelen suuresti sitä miksi juuri äitisi pitäisi auttaa. Me naiset menemme velvollisuudesta toiseen ja elämä on yhtä suorittamista. Minkä ihmeen vuoksi äitisi pitäisi jaksaa sinun perhettäsi kun sinäkään et sitä jaksa? Älkää naiset menkö siihen loputtomaan muiden hyvinvoinnista huolehtimiseen. Aloittaja musertuu taakkansa alla ja haluaa sysätä sitä äidilleen.
Ostakaa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tämä vauva on hyvin tervetullut. Perhe-elämä on onnellista ja tasapainoista kuluneen vuoden haasteista huolimatta, mieheni toipumisennuste on hyvä ja taloudellinen tilanteemme on etuoikeutettu. Nyt tuntuu rankalta raskauspahoinvoinnin vuoksi ja arki on selviämistä, kun koko ajan oksettaa ja jalat tutisee alla, mutta aikaisemmissa raskauksissa pahoinvointi on loppunut 5. kuulla ja "normaalitilassa" olen kuin duracell-pupu: virtaa ja energiaa riittää.
-
Vuorottelemme vetovastuusta mieheni kanssa ja se tekee, joka on paremmassa kunnossa. Näin olemme pärjänneet kuluneen vuoden. Rankka se on ollut, mutta olemme kuitenkin olleet ihan hyvällä tuulella ja lapset näyttävät hyvinvoivilta. Ja toivottavasti näin mittava sairastelu ei enää toistuisi. Huh.
-
Mun viestini pointti ei ollut elämän rankkuus itsessään, vaan se, että äitini ei ole tullut useammin käymään (1 krt/vuosi ja matkaa 30 min) tai tarjonnut käytännön apua arjessa. Ja tämä taas saa mut myötätuntoiseksi ap:ta kohtaan, josta tuntuu oikeasti rankalta ja päällä vielä yksin jäämisen tunne.
-
Tuli mieleen, että ehkä äitini ei ole tajunnut, että kaipaan häntä silloin käymään. Mua yleensä pidetään aika jaksavana, tätä ainakin kuulen usein. Ehkä muu perhe ei ole nähnyt tai tajunnut, että hymystä ja positiivisesta asenteesta huolimatta olemme olleet välillä lujilla. Ja nyt tajusin: mä itse aina jarruttelen äitiäni; kehotan lepäämään, pitämään lepopäiviä ja huilaamaan (hoitaa paljon sisarusteni lapsia), tekemään jotakin kivaa vapaa-ajalla. Kyselen vointia ja jos äiti sanoo olevansa uupunut yms. sanon leikkisästi, että meille et sitten tule, nyt pysyt kotona ja nautit mahdollisuudesta levätä. Ja eipä ole äitiä sitten meillä näkynyt. Puhelimitse hän on kyllä myötätuntoinen ja kannustava. Tosin nyt en ole pahoinvoinnin vuoksi jaksanut soitella ja yhteydenpitomme on yleensä mun aloitteellisuuden varassa.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:25"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:11"]
Olen niin myötätuntoinen, ap. <3 - Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa. - Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä. - Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti. - Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.
[/quote] Oletko siis raskaana? Miksi tuohon tilanteeseen haluatte lisää lapsia? Surullista, jos äitisi ei kohtele teitä lapsiaan tasapuolisesti. Oliko näin jo lapsena?
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:19"]
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:10"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]
Kiitos näistä viesteistä.
Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.
Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.
Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.
Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.
Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.
[/quote]
MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.
Sano ihmeessä äidillesi, että et jaksa. Äitisi sanoo, että pois tabletti, kännykkä ja läppäri. Siitä syntyy aikaa perheelle. Sinä nukut joka toisen viikonlopun aamuina pitkään, mies joka toisena. Maksa siivoojalle, jos et jaksa sotkujasi siivota.
Isovanhemmuus ei ole synonyymi piikomiselle, vaikka "ruuhkavuosissa" niin kuvitellaan. Vaativasta työstä saa palkkaa ja rahalla saa apua.
[/quote]
Mä taas en käsitä, miksi se tuntuu täällä olevan olettamus, että isovanhemmat eivät halua auttaa, eivät halua hoitaa lapsenlapsiaan ja ainoa mitä he oma-alotteisesti tekevät, on kyläily silloin tällöin. Kyllä mun vanhemmat toivovat lapsenlapsiaan yökylään ja hoitavat heitä mielellään. Nytkin kaksi vanhinta lähti heidän kanssaan mökille. Ja ei, ei edes asuta samalla paikakunnalla, vaan välimatkaa on 120 km. Mun äiti on sanonut että hälle on tosi tärkeetä ja antoisaa olla paljon lastenlasten elämässä läsnä. Kaikki kolme lapsistamme on sanoneet mummua pienenä äidiksi, minun lisäkseni. Meitä on tavallaan kaksi äitiä lapsille. Ja onhan ne halaavat ja hassuja höpöttävät lapsenlapset rikkaus mummuille ja papoillekin, miksi aina vaan annetaan ymmärtää että ne on taakka, jota kukaan ei halua?
[/quote]
Aika paljon on sitä että ollaan oma hommamme hoidettu ja että seuraava sukupolvi ei kuulu enää isovanhempien vastuulle mitenkään. Lapsenlapsia ei haluta tulla tapaamaan ollenkaan vaan oma elämä ystävineen ja matkoineen kiinnostaa enemmän. Lopulta ei itse enää jaksa pyytää kylään edes, vierasta ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan vaan sanomalla suoraan "äiti mie en jaksa. Voitko auttaa"
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:11"]
Olen niin myötätuntoinen, ap. <3 - Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa. - Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä. - Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti. - Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.
[/quote]
tuohon tilanteeseen vielä lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ensiksi oma arki kuntoon.
Suunnitelkaa miehen kanssa alkava työviikko: kuka vie ja kuka hakee lapset hoidosta. Suunnitelkaa samalla alustavasti myös seuraava viikko.
Tehkää kotona vain välttämättömin. Alkkareita ei tarvitse silittää. Hankkikaa kuivausrumpu, niin ei tarvitse silittää kuin paidat. Villakoirat nurkissa eivät ole vaarallisia, ellei jollakulla ole astma. Käykää kaupassa viikonloppuisin ja tehkää arkena vaan välttämättömät täydennykset työmatkoilla. Pyrkikää hoitamaan useampi asia kertareissulla. Ottakaa lapset mukaan kaikkiin kodin tekemisiin jo pienestä, ihan pienikin oppii nopeasti keräämään vaikka omat lelunsa kasaan iltaisin.
Yksinkertaistakaa arki. Päiväkoti-ikäiset eivät tarvitse vielä kauheasti harrastuksia kodin ulkopuolella. Tinkikää omista harrastuksistanne ja menoistanne sen muutaman vuoden ajan kun lapset ovat pieniä.
Töissä satsatkaa priorisointiin ja tehokkuuteen. Hyödyntäkää aikaiset aamut ja myöhäiset illat, kun lapset nukkuvat. Opetelkaa sanomaan ei, jos töitä on liikaa.
Lastenhoitoapua voitte etsiä muualtakin kuin vanhemmista. Onko naapureissa samassa tilanteessa olevia lapsiperheitä, joiden kanssa voisitte vuorotella silloin tällöin lastenkaitsennassa? Työkaverien isompia teinilapsia, joilla on taskurahan kartuttamisen tarve?
Ja jos aiot pyytää äitiäsi/vanhempiasi auttamaan: ovatko he vielä työelämässä? Terveitä ja hyväkuntoisia? Asuvatko lähellä teitä? Oletko miettinyt, miten voisit tehdä heille vastapalveluksia välillä?
Ihan kongreettisia vinkkejä. Jos pystyt joustamaan työajoissa niin anna lasten olla päiväkodissa myöhempään. Voit mennä työhön myöhemin ja nukkua hiukan pidempään. Koko perhe hyötyy pidemmän päälle. Toinen on ystävien kutsuminen kylään. Itse olen huomannut että helpottaa kun saa edes puhua muiden kanssa. Kolmas on ottaa lapset mukaan kotitöihin. Vihannesten pesu ja pilkkominen sekä pyykkikoneen tyhjennys ja täyttö vastaavat leikkejä sekä- valmistavat lasta tulevaan. Ulkoilkaa ja liikkukaa riittävästi, saattaa vaikuttaa unen laatuun kaikilla. Viimekseksi erittäin tärkeä asia, lapset nukkumaan viimeistään klo 21. Pienen iltasadun tai rykouksen voi sitä ennen lukea, mutta monien tuntien nukutussessiot ovat turhia. Sinä ja miehesi tarvitsette myös omaa aikaa, itsellenne ja parisuhteelle. Näin jaksatte arjen pyörityksessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:02"]
Palkatkaa apua, kesällä varmasti löytyy opiskelijoita jota ei ole päässeet töihin. Tai au pair tai ihan mikä vaan. Jos äitisi haluaisi auttaa, hän olisi apuaan tarjonnut.
Miksi yrittätte pitää lasten hoitopäivät lyhyinä oman terveyden uhalla? Kannattaisiko siitä periaatteesta luopua ensin ennen äidin vaivaamista? ( Ja juu, olen sitä koulukuntaa joka pyytää apua vanhemmiltaan vain hätätilanteessa ja silloinkin kun muuta vaihtoehtoa ei ole + ajattelen että tulevina vuosina vanhukset on pakko hoitaa hautaan halusin tai en -enkä haluaisi, mutta pakko on-)
[/quote]
Etsikää joku nuori, joka hakee vanhemman lapsen hoidosta ja vie leikkipuistoon, urheilukentälle juoksemaan/pelaamaan futista tmv. muutamana päivänä viikossa.
Miksi et saa levättyä nyt lomallakaan?
[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:02"]
Palkkaa apua. Se on simppeleintä, eikä tarvitse vuosikymmeniä myöhemmin kuunnella kitinä. Toinen hyvä keino on vastavuoroinen auttaminen jonkin toisen perheen kanssa. Harrastuksiin on erittäin helppo kuskata vuoroviikoin jne.
Sairaita lapsia hoitamaan on firmoja ja siivous ja jopa ruoanlaitto on helppo ulkoistaa.
Ja jos työpaikka on perseestä, siihen kannattaa ottaa henkinen irtiotto niin ettei sitoudu lainkaan, vaan vaalii vain omaa etuaan ja esimerkiksi hyödyntää vapaita niin paljon kuin kussakin tilanteessa pystyy.
t. kahden lapsen äiti
[/quote]Oletko ajatelut, että vain harvalla lapsiperheellä on varaa palkata apua, missä kuplassa elät?
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 07:42"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:02"]
Palkkaa apua. Se on simppeleintä, eikä tarvitse vuosikymmeniä myöhemmin kuunnella kitinä. Toinen hyvä keino on vastavuoroinen auttaminen jonkin toisen perheen kanssa. Harrastuksiin on erittäin helppo kuskata vuoroviikoin jne.
Sairaita lapsia hoitamaan on firmoja ja siivous ja jopa ruoanlaitto on helppo ulkoistaa.
Ja jos työpaikka on perseestä, siihen kannattaa ottaa henkinen irtiotto niin ettei sitoudu lainkaan, vaan vaalii vain omaa etuaan ja esimerkiksi hyödyntää vapaita niin paljon kuin kussakin tilanteessa pystyy.
t. kahden lapsen äiti
[/quote]Oletko ajatelut, että vain harvalla lapsiperheellä on varaa palkata apua, missä kuplassa elät?
[/quote]
Ei ap rahapulaa valittanut.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 07:42"]Oletko ajatelut, että vain harvalla lapsiperheellä on varaa palkata apua, missä kuplassa elät?
[/quote]
Eiköhän se enemmin ole niin, että Suomessa ei osata/haluta käyttää rahaa palveluiden ostamiseen. Esimerkiksi pahan päivän varalle säästämistä pidetään tärkeämpänä kuin avun ostamista. Mutta kun tilanne on noin paha kuin ap:lla, se avun ostaminen olisi varmasti fiksua ja nipistetään sitten jostain muualta.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 09:03"]
[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 07:42"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:02"] Palkkaa apua. Se on simppeleintä, eikä tarvitse vuosikymmeniä myöhemmin kuunnella kitinä. Toinen hyvä keino on vastavuoroinen auttaminen jonkin toisen perheen kanssa. Harrastuksiin on erittäin helppo kuskata vuoroviikoin jne. Sairaita lapsia hoitamaan on firmoja ja siivous ja jopa ruoanlaitto on helppo ulkoistaa. Ja jos työpaikka on perseestä, siihen kannattaa ottaa henkinen irtiotto niin ettei sitoudu lainkaan, vaan vaalii vain omaa etuaan ja esimerkiksi hyödyntää vapaita niin paljon kuin kussakin tilanteessa pystyy. t. kahden lapsen äiti [/quote]Oletko ajatelut, että vain harvalla lapsiperheellä on varaa palkata apua, missä kuplassa elät? [/quote] Ei ap rahapulaa valittanut.
[/quote]
No, aloituksessa oli kylläkin sana "talousstressiä".
Varmaan ap menee töihin klo 6:ksi, jos lapsi haetaan klo15. Siihen päälle työmatkaa 30min-1h ja aamutoimet, niin helposti herätyskello soi klo04-05 välillä. Ja jos illalla tekee töitä kotona ja toinen lapsi valvottaa, niin ei tule unta tarpeeksi kenellekään tuossa perheessä.