Miten pyytää apua arkeen omalta äidiltä?

Olen niin myötätuntoinen, ap. <3
-
Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa.
-
Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä.
-
Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti.
-
Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:11"]

Olen niin myötätuntoinen, ap. <3 - Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa. - Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä. - Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti. - Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.

[/quote] Oletko siis raskaana? Miksi tuohon tilanteeseen haluatte lisää lapsia? Surullista, jos äitisi ei kohtele teitä lapsiaan tasapuolisesti. Oliko näin jo lapsena?

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:58"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:54"]

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 19:38"]Äitini on tulossa sunnuntaina kylään ja kerään tässä rohkeutta myöntää ääneen, ettemme pärjää näissä ruuhkavuosissa pelkästään ydinperheenä. Tarvitsemme apua. Kaksi vaativa(hko)a työtä, takana yt-neuvottelut, työpaikan vaihtoa, avioliitto-ongelmia, talousstressiä, myös toinen lapsistamme on oireillut, toinen heräilee edelleen öisin. Tuntuu etten saa pidettyä näitä lankoja enää käsissä. Yritämme pitää lasten päiväkotipäivät mahdollisimman lyhyinä, mutta se tarkoittaa omien yöunien pihistämistä. Nukun yö toisensa jälkeen noin viisi tuntia. Alamme olla aika poikki. Ei, emme kaipaa apua edes niitä parisuhdeiltoja varten (mitä ne on?), mutta sellaista läsnäoloa, osallistumista, vaikka lasten hakemista päiväkodista, apua kun lapset sairastavat, ehkä harrastuksiin osallistumista. Tai että joku joskus tulisi meille kylään ja sanoisi, että keskity sinä nyt niihin lapsiin, minä keitän teille iltapuuron tai pesen tämän lattian. Niin typerältä kuin tämä kuulostaakin, niin avun pyytäminen tuntuu niin vaikealta. Se ei ole ollut suvussamme tapana. Jokainen on hoitanut tonttinsa ja lapsensa itse, ja sitten oikeastaan avioliitto avioliiton perään on kariutunut. Yllätyskö tuo. Miehen suku on aivan samanlainen. Anoppi on monta kertaa muistanut todeta, kuinka hän on osuutensa jo tehnyt ja kuinka häntä ei kukaan auttanut. Muistan ikuisesti sen, kuinka hän kertoi omasta erostaan. Jäätyään kolmen lapsen totaaliyksinhuoltajaksi, hän päätti ettei alentuisi avun pyytämiseen. Eikä koskaan pyytänyt. No, katkeraksihan hän jäi. Miten katkaista tämä sukupolvien ketju? Haluan tarjota lapsilleni parempaa, olla sitten aikoinaan heidän perheissään apuna ja läsnä, mutta pelkään että väsähdän ja kyllästyn totaalisesti sitä ennen.   [/quote] palatkaa hoitaja niin homma ratkaisut :)

[/quote]

jos on stressiä rahasta niin ei sitä noin vain hoitajaa palkata...
[/quote] no se...ainakin ite muistan hyvinkin pienellä palkalla lapsena hoitaneeni muita lapsia, ja aikuinen ihminen vähentää joko töitä eikä vedä itseä täysin piippuun, jokaisella on itsellä vastuu omasta jaksamisesta, en itse olettaisi heti ensimmäisenä että oma äiti hoitaisi ja auttaisi kaikessa jos on jo oma perhe, kasvatusvelvollisuus on vanhemmilla itsellä ei äidillä joka on jo omat lapset kotoa kasvattanut pois! Etsikää ratkaisu asiaan, turha täällä potea ja voihan siltä äidiltä tosiaan suoraan kysyä reippaasti ja rehellisesti apua, eikä hakea tosiaan täältä tuntemattomilta ihmisiltä ratkaisua, minkä voi itsekkin toteuttaa!

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:06"]"Äiti, tarvitsen apuasi". Aloita vaikka tuolla ja katso miten homma etenee.
[/quote] niinpä!

Äitiä kohti rehellisesti vaan! Ja eihän sitä apua saa muuta kuin pyytämällä! Äiti tarvitsisin apua, en pärjää tämän kaiken kanssa nyt yksin, onko mahdollista auttaa? Tuskin loukkaantuu..

Miksi et osta sitä apua, jota tarvitset? Miksi oletat, että äiti tulee ja pelastaa, kun avun saisit kätevästi puhelinsoitolla ilman selityksiä.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:16"]En kyllä tuossa tilanteessa omalta vanhemmalta kehtaisi apua lattianpesuun pyytää. Ehkä lastenhoitoapua juu mutta ei kai kukaan tosissaan omia vanhempia pyydä oman perheensä kotia siivoamaan.
[/quote]kyllä minun tyttäreni pyytää sekä apua lastenhoitoon että siivousapua. Ja aina kun olen lapsenvahtina, siivoan keittiön ja kylppärin kunnolla. Luovalla alalla työajat ovat illat ja yöt ja ymmärrän että minusta on paljon apua.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:03"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:14"]

ÖÖÖ, eikö teidän perheenne päätä sitä, että mitä jaksatte? Tarkoitan sinua ja miestäsi! Kukaan ei pakota lapsia tekemään, joten hoida myös aikaansaannoksesi, eikö! Ette voi vaatia suvun jakavan päätöksiänne (lapsiasi) ja hoitovastuun siirtyvän sinne (kun haluatte lomaa). Sorry, mutta olen itse halunnut lapseni ja hoitanut myös heidät ihan itse, jote eipä myötätuntoa heru.

[/quote]

Anoppi linjoilla?

En maininnut mitään lomista, vaan päinvastoin alleviivasin, että kaipaamme tukiverkkoa ja kanssaelämistä siihen arkeen. Ihan läsnäoloa vaan, ei välttämättä edes mitään usean tunnin lastenhoitopalveluita.

Ap.
[/quote] No eikö tämä kysymys selviä äitini kontaktia ottamalla, ei siis täällä? Vai kysykö äiti kenties tänne palstalle ja toteaa itselle, että katoppas tytöt hakee maailmanlaajuisesti vauvapalstalta apua, mutta ei kerro sitä minulle itselle! Hohhhoijakkaa taas!

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:00"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:16"]En kyllä tuossa tilanteessa omalta vanhemmalta kehtaisi apua lattianpesuun pyytää. Ehkä lastenhoitoapua juu mutta ei kai kukaan tosissaan omia vanhempia pyydä oman perheensä kotia siivoamaan.
[/quote]kyllä minun tyttäreni pyytää sekä apua lastenhoitoon että siivousapua. Ja aina kun olen lapsenvahtina, siivoan keittiön ja kylppärin kunnolla. Luovalla alalla työajat ovat illat ja yöt ja ymmärrän että minusta on paljon apua.
[/quote] Täällä myös toisinpäin, autan äitiä kotona, ja välillä oikein tyrkytä omaa apua ja sanon huumorilla, että voi orjuuttaa minua, että mitä pitää tehdä!

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:58"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:54"]

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 19:38"]Äitini on tulossa sunnuntaina kylään ja kerään tässä rohkeutta myöntää ääneen, ettemme pärjää näissä ruuhkavuosissa pelkästään ydinperheenä. Tarvitsemme apua. Kaksi vaativa(hko)a työtä, takana yt-neuvottelut, työpaikan vaihtoa, avioliitto-ongelmia, talousstressiä, myös toinen lapsistamme on oireillut, toinen heräilee edelleen öisin. Tuntuu etten saa pidettyä näitä lankoja enää käsissä. Yritämme pitää lasten päiväkotipäivät mahdollisimman lyhyinä, mutta se tarkoittaa omien yöunien pihistämistä. Nukun yö toisensa jälkeen noin viisi tuntia. Alamme olla aika poikki. Ei, emme kaipaa apua edes niitä parisuhdeiltoja varten (mitä ne on?), mutta sellaista läsnäoloa, osallistumista, vaikka lasten hakemista päiväkodista, apua kun lapset sairastavat, ehkä harrastuksiin osallistumista. Tai että joku joskus tulisi meille kylään ja sanoisi, että keskity sinä nyt niihin lapsiin, minä keitän teille iltapuuron tai pesen tämän lattian. Niin typerältä kuin tämä kuulostaakin, niin avun pyytäminen tuntuu niin vaikealta. Se ei ole ollut suvussamme tapana. Jokainen on hoitanut tonttinsa ja lapsensa itse, ja sitten oikeastaan avioliitto avioliiton perään on kariutunut. Yllätyskö tuo. Miehen suku on aivan samanlainen. Anoppi on monta kertaa muistanut todeta, kuinka hän on osuutensa jo tehnyt ja kuinka häntä ei kukaan auttanut. Muistan ikuisesti sen, kuinka hän kertoi omasta erostaan. Jäätyään kolmen lapsen totaaliyksinhuoltajaksi, hän päätti ettei alentuisi avun pyytämiseen. Eikä koskaan pyytänyt. No, katkeraksihan hän jäi. Miten katkaista tämä sukupolvien ketju? Haluan tarjota lapsilleni parempaa, olla sitten aikoinaan heidän perheissään apuna ja läsnä, mutta pelkään että väsähdän ja kyllästyn totaalisesti sitä ennen.   [/quote] palatkaa hoitaja niin homma ratkaisut :)

[/quote]

jos on stressiä rahasta niin ei sitä noin vain hoitajaa palkata...
[/quote] no sitte ei voi auttaa jos kaikki keinot jo käytetty ja äitikin on ikävä!

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:59"]Miksi et osta sitä apua, jota tarvitset? Miksi oletat, että äiti tulee ja pelastaa, kun avun saisit kätevästi puhelinsoitolla ilman selityksiä.
[/quote] Sama ajatus!

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]

Kiitos näistä viesteistä.

Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.

Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.

Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.

Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.

Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.

[/quote]

MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.

Sano ihmeessä äidillesi, että et jaksa. Äitisi sanoo, että pois tabletti, kännykkä ja läppäri. Siitä syntyy aikaa perheelle. Sinä nukut joka toisen viikonlopun aamuina pitkään, mies joka toisena. Maksa siivoojalle, jos et jaksa sotkujasi siivota.

Isovanhemmuus ei ole synonyymi piikomiselle, vaikka "ruuhkavuosissa" niin kuvitellaan. Vaativasta työstä saa palkkaa ja rahalla saa apua.

Täällä on ihmisiä jotka puollustelee apn viestiä ja ei oo ratkasuja ei oo sitä,mutta onko aivan kaikki kortit käytetty? Tuolla on varmasti paljon nuoria aikuisia jotka rakastaa ja tykkää lapsista, ja palkan ei tarvi iso olla! Ja joku kirjottikin, että noin ihana äiti teksti syö päätellen, mutta ei uskalleta rehellisesti apua kysyä, en tiiä...miksette lyö viisaita päitä sisarusten kesken yhteen ja äidin myös ja sovi porukalla jotain järkevää...turha kulkea ja suositella asiaa minkä voi ratkaista...pää pois sieltä kainalosta! :)

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]

Kiitos näistä viesteistä.

Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.

Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.

Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.

Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.

Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.

[/quote]

MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.

Sano ihmeessä äidillesi, että et jaksa. Äitisi sanoo, että pois tabletti, kännykkä ja läppäri. Siitä syntyy aikaa perheelle. Sinä nukut joka toisen viikonlopun aamuina pitkään, mies joka toisena. Maksa siivoojalle, jos et jaksa sotkujasi siivota.

Isovanhemmuus ei ole synonyymi piikomiselle, vaikka "ruuhkavuosissa" niin kuvitellaan. Vaativasta työstä saa palkkaa ja rahalla saa apua.
[/quote] muutokset kehiin!

Missä sun isä on? Miksi et halua sitä luuttuamaan lattioitasi?

Mä kunnioitan syvästi teitä joilla ei oo tukiverkostoa ja jaksatte sinnitellä. Mulla itelläni on kaksi lasta ja vaikka apua saan paljon sukulaisilta oon ihan tosi väsynyt välillä.

Hävettää kun en ole yhtä vahva kuin te olette. Aina kun saan apua mieleni vaan tummuu ajatuksesta että tämänkin pitäs mun itse jaksaa. Ihan tyhmästi ajateltu tiedän mutta syyllisyys tulee helposti kun lukee miten vaativaa ja silti kovasti toiset taistelee tätä pikkulapsi vaihetta eteenpäin..

Voimia ja mitä vilpittömämmin toivon että saatte sopivaa apua pian että saatte nukkuu hyvin.

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:10"]

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]

Kiitos näistä viesteistä.

Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.

Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.

Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.

Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.

Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.

[/quote]

MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.

Sano ihmeessä äidillesi, että et jaksa. Äitisi sanoo, että pois tabletti, kännykkä ja läppäri. Siitä syntyy aikaa perheelle. Sinä nukut joka toisen viikonlopun aamuina pitkään, mies joka toisena. Maksa siivoojalle, jos et jaksa sotkujasi siivota.

Isovanhemmuus ei ole synonyymi piikomiselle, vaikka "ruuhkavuosissa" niin kuvitellaan. Vaativasta työstä saa palkkaa ja rahalla saa apua.

[/quote]

Mä taas en käsitä, miksi se tuntuu täällä olevan olettamus, että isovanhemmat eivät halua auttaa, eivät halua hoitaa lapsenlapsiaan ja ainoa mitä he oma-alotteisesti tekevät, on kyläily silloin tällöin. Kyllä mun vanhemmat toivovat lapsenlapsiaan yökylään ja hoitavat heitä mielellään. Nytkin kaksi vanhinta lähti heidän kanssaan mökille. Ja ei, ei edes asuta samalla paikakunnalla, vaan välimatkaa on 120 km. Mun äiti on sanonut että hälle on tosi tärkeetä ja antoisaa olla paljon lastenlasten elämässä läsnä. Kaikki kolme lapsistamme on sanoneet mummua pienenä äidiksi, minun lisäkseni. Meitä on tavallaan kaksi äitiä lapsille. Ja onhan ne halaavat ja hassuja höpöttävät lapsenlapset rikkaus mummuille ja papoillekin, miksi aina vaan annetaan ymmärtää että ne on taakka, jota kukaan ei halua?

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:31"][quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:19"]

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 22:02"]

Palkatkaa apua, kesällä varmasti löytyy opiskelijoita jota ei ole päässeet töihin. Tai au pair tai ihan mikä vaan. Jos äitisi haluaisi auttaa, hän olisi apuaan tarjonnut. 

Miksi yrittätte pitää lasten hoitopäivät lyhyinä oman terveyden uhalla? Kannattaisiko siitä periaatteesta luopua ensin ennen äidin vaivaamista? ( Ja juu, olen sitä koulukuntaa joka pyytää apua vanhemmiltaan vain hätätilanteessa ja silloinkin kun muuta vaihtoehtoa ei ole + ajattelen että tulevina vuosina vanhukset on pakko hoitaa hautaan halusin tai en  -enkä haluaisi, mutta pakko on-)

[/quote] Mummi vastaa: Autan lasteni perheitä omasta halustani, olen osana heidän elämäänsä. Mitä varten ne lähisukulaiset on, jos niiden puoleen ei voi kääntyä hädän hetkellä? Samoin uskallan kääntyä heidän puoleensa, jos minulla on avun tarvetta. Enkä tässä ollenkaan ajattele vielä hautaan menoa, työelämässä olevana ihmisenä.

Samoin saan apua sisaruksiltani ja autan taas vuorostani heitä.

[/quote]

Ajattelutapasi on kaunis mutta kaikilla mummoilla ei ole halua tai voimia auttaa lähisukulaisia. Itsekin epäilen että ap:n äiti olisi jo apuaan tarjonnut. Tässä mietitäänkin myös mitä muita tapoja on helpottaa arkea. Kaikilla ei isoäitiä edes ole esim minulla koska äitini on jo haudassa vaikka lapset ovat melko pieniä.
[/quote] Ja tarviiko autt[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 23:11"]Olen niin myötätuntoinen, ap. <3
-
Meillä takana rankka jakso: ensin nukuin melkein vuoden muutaman tunnin yöunilla kuopuksen kanssa. Mulla meni myös kesken vauvavuoden selkä ja diagnoosi välilevyn pullistuma. Sitten sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen, sairaalassa olin pari viikkoa ja kokonaisuudessaan tuohon meni 2 kk. Sitten sairastuimme koko perhe samaan aikaan influenssaan ja kuopus joutui sairaalaan. Kun tästä selvisimme, mieheni sai sairauskohtauksen, josta toipumiseen menee arviolta vuosi. Nyt mulla on tällä hetkellä päällä jäätävä raskauspahoinvointi ja päivät menee sumussa ja sinnitellessä, mies edelleen heikossa kunnossa.
-
Meillä ei ole tukiverkkoja ja olemme arjessa jaksaneet ihan hyvin (tosin nyt tuntuu rankalta pahoinvoinnin takia). Silti välillä on ollut hetkiä, jolloin olisin kaivannut perheen apua. Äitini asuu puolen tunnin matkan päässä, mutta käynyt meidän luona vain kerran vuoden sisällä. Olin tuolloin sairaalassa keuhkokuumeen takia ja pyysin, että hän menisi moikkaamaan lapsia ja ilahduttamaan heitä.
-
Jos hän olisi etäinen ja hieman välinpitämätön kuten isäni (eronneet), ymmärtäisin paremmin. Mutta hän hoitaa todella usein sisarusteni lapsia yötä myötäkin ja auttaa arjessa, usein päivittäin. Hän on menossa auttamaan milloin minnekin. Todella ahkera ja empaattinen luonne, rakastava äiti.
-
Sairauksien ja huolten keskellä sitten itkuisesti välillä mietin, mikä mussa tai perheessäni on vialla. Miksi meidät jätetään yksin. Jos en itse pidä yhteyttä, äiti hiljenee. En edes odota tai vaadi apua, olemme tottuneet pärjäämään mieheni kanssa vaikeissakin olosuhteissa. Mua kuitenkin ilahduttaisi todella paljon, jos äitini edes kirjoittaisi lyhyen viestin ja kysyisi: "Mitä kuuluu?" Pyrin itse aktiivisesti kysymään hänen kuulumiset ja tarjoan apua.
[/quote] Elä odota äidiltä mitään, vaan tee ratkaisut itse!

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:19"][quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 00:10"]

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 21:31"]

Kiitos näistä viesteistä.

Mielestäni olemme joustaneet jo todella paljon "vaatimuksistamme", koti on aika mullinmallin, valmisruokaan tukeudutaan pari jopa kolme kertaa viikossa, omat harrastukset on täysin unohdettu, parisuhdetta ei hoideta ja lasten harrastukset ovat siis koko perheen yhteisiä harrastuksia, ei toistaiseksi mitään kovin säännöllistä. Esikoinen kyllä niitäkin jo kaipaisi, on sen luonteinen että tarvitsee paljon liikuntaa ja energian purkamista. Päiväkotiryhmä on iso ja hektinen, hän jaksaa noin kolmeen asti, mutta sen jälkeen "menee yli". Yritämme siis hakea hänet kolmeen mennessä pois, mutta koska molemmat ovat kokopäivätyössä, niin palapeli on haasteellinen.

Takana on molemmilla raskas työvuosi, kuten alkuperäisessä viestissä mainitsin, yt-neuvotteluita, lisäksi uutta työtä, organisaatiomuutoksia, töiden tuomista kotiin, miehellä matkustustyötä. Asunnon kautta yleinen taantuma on myös tuonut ihan todellista tappiota ja stressiä.

Lapset ovat myös sairastelleet paljon ja vaikuttavat väsyneiltä. Vuorottelemme kesälomia nyt niin, että lapset saavat mahdollisimman pitkän loman. Toisaalta, yhteistä perhelomaa ei käytännössä juurikaan jää.

Jotenkin tuntuu, että palapelin palaset katoavat minulta yksi kerrallaan. Vaatimuksia vähän joka suunnalta. Kaipaisin niin tukiverkkoa, joka ottaisi edes vähän koppia. Edes sen kaurapuuron verran.

Mies kyllä osallistuu, mutta meidän väliset kommunikaatio-ongelmat hiertävät. Luulen että olemme molemmat liian suurissa univeloissa.

[/quote]

MIkä tuossa eroaa normaalista perhe-elämästä? En ihan aidosti ymmärrä ja jos olisin äitisi, niin sanoisin sen ääneen! Jos nukut vuorokaudessa vain 5 tuntia, niin sinulla on 19 tuntia aikaa tehdä muuta. Jos siitä menee 10 tuntia työhön(työaika + matkat), niin sinulla on käsittämättömät 9 !!! tuntia aikaa kodille ja perheelle ja sittenkään et jaksa? Haluat äidin pesemään lattioita, vaikka tuo aikamäärä on moninkertaisesti se, mitä monella muulla on kodinhoitoon.

Sano ihmeessä äidillesi, että et jaksa. Äitisi sanoo, että pois tabletti, kännykkä ja läppäri. Siitä syntyy aikaa perheelle. Sinä nukut joka toisen viikonlopun aamuina pitkään, mies joka toisena. Maksa siivoojalle, jos et jaksa sotkujasi siivota.

Isovanhemmuus ei ole synonyymi piikomiselle, vaikka "ruuhkavuosissa" niin kuvitellaan. Vaativasta työstä saa palkkaa ja rahalla saa apua.

[/quote]

Mä taas en käsitä, miksi se tuntuu täällä olevan olettamus, että isovanhemmat eivät halua auttaa, eivät halua hoitaa lapsenlapsiaan ja ainoa mitä he oma-alotteisesti tekevät, on kyläily silloin tällöin. Kyllä mun vanhemmat toivovat lapsenlapsiaan yökylään ja hoitavat heitä mielellään. Nytkin kaksi vanhinta lähti heidän kanssaan mökille. Ja ei, ei edes asuta samalla paikakunnalla, vaan välimatkaa on 120 km. Mun äiti on sanonut että hälle on tosi tärkeetä ja antoisaa olla paljon lastenlasten elämässä läsnä. Kaikki kolme lapsistamme on sanoneet mummua pienenä äidiksi, minun lisäkseni. Meitä on tavallaan kaksi äitiä lapsille. Ja onhan ne halaavat ja hassuja höpöttävät lapsenlapset rikkaus mummuille ja papoillekin, miksi aina vaan annetaan ymmärtää että ne on taakka, jota kukaan ei halua?
[/quote] Kuulostaa ihanalta, meillä myös on tosi läheiset suhteet äitini ja noh itsellä ei vielä ole lapsia, mutta mummi ja pappa odottaa sisaren lapsia hoitoon ja antaa niin paljon rakkautta! Ei voi ku ihaillaa ♡

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 20:25"]

Mainitset talousstressin, mutta toisaalta myös vaativat työt. Tilanteesta riippuen kannatan siivoojan palkkaamista, esim, joka toinen viikko. Helpottaa tosi paljon. Sitten mainitset, että yritätte pitää lasten päiväkotipäivät mahdollisimman lyhyinä, ja siitä johtuen nukut vain 5 tuntia yössä. Öh, miten nämä liittyy yhteen ja miksi ihmeessä et nuku enempää?, jaksaisitkin paljon paremmim.

[/quote]

Mua kiinnostaisi vastaus tuohon. En käsitä tuota logiikkaa.